Entinen diplomaatti väittää, että presidentti Koivisto oli Neuvostoliiton marionetti, joka esti Karjalan palauttamisen

Tietokirja

Jukka Seppinen: Kun presidentti Koivisto esti Karjalan palauttamisen. Minerva. 316 s.

Kirjan kirjoittaja määrittelee teoksensa tutki­mukseksi, mutta osuvampi luonnehdinta voisi olla muistelma- tai hyvityskirja, jonka minäkeskeistä todistusvoimaa on tehostettu historiatieteellisellä koristelulla.

Teoksen päähenkilö on Karjala-aktivisti Jukka Seppinenhttps://www.hs.fi/haku/?query=jukka+seppinen, joka haluaa palauttaa luovutetut alueet Suomelle. Kerronta kiertyy hänen kohdalleen osuneiden todellisten ja luuloteltujen vääryyksien ympärille.

Seppinen (s. 1945) toimi 1970- ja 80-luvuilla ulkoministeriössä diplomaattina, jota useat ”äärivasemmistososiaalidemokraattiset”, ”pasifistiradikaalit” ja muut ”Neuvostoliitto-uskoiset” kollegat hänen mukaansa kohtelivat kaltoin.

Kirjassaan entinen diplomaatti todistelee salaliittoteoriaa, joka on kuultu ennenkin: kun Seppinen ei suostunut tekemään yhteistyötä Neuvostoliiton turvallisuus- ja tiedustelupalvelu KGB:n kanssa, se kosti suomalaisten kätyriensä avulla ja katkaisi diplomaatin virkatien.

Ulkoministeriö muuttui 1980-luvun mittaan ”KGB:n käskyläisten suojatyöpaikaksi”, jossa kaikki riippui KGB:n antamista ”sertifikaateista”. Seppinen osoittaa syyttävän sormensa erityisesti yhteen mieheen, Mauno Koivistoonhttps://www.hs.fi/haku/?query=mauno+koivistoon.

Vastavalittuna presidenttinä Koivisto lietsoi ulkopoliittista moraalittomuutta ja rappiohenkeä rakentaessaan ja tiivistäessään yhteyksiään Tehtaankadulle ja Moskovaan. Seppinen uskoo aivan vakavissaan, että Koiviston johdolla isänmaa oli matkalla punatautiseksi kaalimaaksi ja Neuvostoliiton tasavallaksi.

Kekkosen aikana kaikki oli ollut paremmin, suoraselkäisemmin.

Pakkomielteenomaista Koivisto-vihaa tihkuvaa kirjaa on vaikea ottaa tosissaan.

Lukija saa kuulla kerta kerran perään, ettei Koivisto turkulaisena nurkkapatrioottina ja aloitekyvyttömänä velttoilijana ”seissyt omilla jaloillaan” vaan ”noudatti KGB:n pienintäkin inahdusta”. Hän oli ”Neuvostoliiton marionetti” ja ”umpisokea vasalli”, joka otti nöyrästi tehtäviä KGB:ltä.

Seppinen selittää agenttiteorialla sen, ettei Suomi saanut Karjalaa ja muita menetettyjä alueita takaisin 1980-luvun lopun ja 1990-luvun alun mittaan. Historiallinen tilaisuus lipesi käsistä, koska Koivisto oli KGB:n taskussa.

”Iin suuren piirin” entiseksi nimismieheksi esittäytyvä Seppinen vetoaa useasti lakiin.

Tästä tulkinnallisesta vinkkelistä hän jakaa surutta tuomioita ja kieltäytyy käsittämästä, että Koiviston ja muiden hänen inhokkiensa asenteille ja poliittisille valinnoille voisi olla monivivahteisia, reaalipoliittisia selityksiä.

Jokainen Fingerpori-sarjakuvaa lukenut muistaa lehtimiehen hahmon. Jos vaikkapa kaupunginjohtaja lausuu kielikuvan tai muun sukkeluuden, lehtimies tulkitsee sanoja kirjaimellisesti ja tekee niistä jymyuutisen.

Ironian hienouksia, metaforia ja diplomatian viekasta kieltä Ilta-Fingerin toimittaja ei ymmärrä laisinkaan.

Seppisen myllyssä johtopäätökset rakentuvat hieman samaan tapaan. Monet Koiviston Karjala-aiheiset lausunnot, sutkautukset ja pohdiskelut muuttuvat irvikuvikseen. Niistä tulee ”rikollisia” ja ”merkillisiä pelejä”.

Historiassa saa – ja pitääkin – esittää kovia väitteitä, mutta niiden tulee seistä tukevalla pohjalla ja logiikan olla pitävää.

Jos ja kun näin ei ole, jäljelle ei jää mitään todistusvoimaista. Tästä Seppisen kirja on valitettava esimerkki.

Tulkinnallisia ongelmia on mahdotonta erottaa siitä, että teos on pullollaan huolimattomuusvirheitä, toistoa ja suoranaista jankutusta. Kustantamossa on joko torkuttu tai oltu täysin välinpitämättömiä.

Harmillisinta on ehkä kuitenkin se, että kirja sohii aihetta, joka ansaitsisi tieteelliset kriteerit täyttävän tutkimuksen. Toivottavasti tietokirjailijana tuotteliaan Seppisen teos kirittää jonkun tutkijan sellaisen tekemiseen.

Arvion kirjoittaja on historiantutkija Helsingin yliopistossa.