The Virgin Suicides antoi luvan juhlistaa kimallusta ja kukkamekkoja: Kuvaus tyttöyden haasteista puhuttelee 20 vuotta ilmestymisensä jälkeenkin

Pitkä­hiuksinen vaalea teini­tyttö syö kadulla mehu­jäätelöä viettele­västi. Pian hän kävelee pois kuvasta. Keski-ikäinen mies kastelee nurmikkoa. Sotkuisella pöydällä on hajuvesi­pulloja ja nuhjuinen viuhka. Vaihtuvien kuvien taustalla kuuluu hälytysajoneuvon ujellus, kunnes ranskalaisbändi Airin musiikki virtaa kuvien päälle.

Seuraavassa kohtauksessa tumma­hiuksinen tyttö kuvataan psykiatrin vastaanotolla. Tyttö on vajonnut tuoliinsa ja katsoo psykiatria kyllästyneen näköisenä. Psykiatri kysyy, mitä hän siellä tekee. Eihän noin nuoren kuuluisi edes tietää, miten vaikeaa elämä voi olla.

”Tohtori ei selvästikään ole koskaan ollut 13-vuotias tyttö”, kuuluu vastaus.

Näin alkaa ohjaaja Sofia Coppolan https://www.hs.fi/haku/?query=sofia+coppolan(s. 1971) kokopitkä esikoiselokuva The Virgin Suicides (1999). Muistan, kuinka se liikautti minussa jotain paikoilleen syksyllä 2000.

Kun elokuvateatterin valot syttyivät elokuvan loputtua, olin innoissani. Näinkin voi tyttöyttä kuvata! Se voi ja saa olla kimallusta, röyhelömekkoja, muotia ja meikkejä.

Niihin aikoihin minusta tuntui siltä, että tyttömäinen estetiikka piti häivyttää pois omasta elämästä. Ainakin, jos halusi tulla hyväksytyksi tiedostavana nuorena feministinä.

Viimeisimmätkin hepeneet olivat lukiossa vaihtuneet ruutupaitoihin, kun grunge tarjosi sopivan tyylin. Sen vaiheen jälkeen kuuntelin Portisheadia ja Björkiähttps://www.hs.fi/haku/?query=bjorkia, ja omaksuin sopivan angstisen, lähinnä mustista vaatteista koostuvan pukeutumistyylin.

Vuoden 2000 Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla näkemäni The Virgin Suicides vaikutti siihen, että toisenlainen estetiikka palasi elämääni.

Sofia Coppola on kertonut The Guardianin podcastissahttps://www.theguardian.com/culture/audio/2018/jan/25/the-start-podcast-sofia-coppola-virgin-suicides, että tyttöyden korostaminen oli hänelle tärkeää, koska hän kasvoi veljien, poikaserkkujen ja ohjaaja-isän ympäröimänä:

”Kasvoin miesten keskuudessa. Meitä oli yhdeksän poikaa ja minä, kun lasketaan mukaan veljeni ja serkkuni. Isäni, Francis Ford Coppolahttps://www.hs.fi/haku/?query=francis+ford+coppola, oli macho-elokuvantekijä ja hänen ystävänsä samaa lajia, joten todella ripustauduin naisellisuuteen ja tyttömäiseen estetiikkaan.”

The Virgin Suicides perustuu Jeffrey Eugenidesin https://www.hs.fi/haku/?query=jeffrey+eugenidesinvuonna 1993 julkaistun romaaniin.

Se kertoo Lisbonin perheen viidestä 13–17-vuotiaasta siskoksesta, jotka kasvavat tiukan uskonnollisessa perheessä 1970-luvun Michiganissa, Yhdysvaltain keskilännessä. Naapuruston pojat ovat viehättyneitä tytöistä ja tarkkailevat heitä etäältä kaukoputkella.

Yksi olennainen ja tunnistettava piirre Coppolan kaikissa elokuvissa on niiden feminiininen visuaalinen maailma. Tyttöys on vaaleanpunaisuutta, kukkamekkoja, lapsekas käsiala, yksisarvisia, koruja ja muotiluomuksia. Coppolalle on ominaista antaa näille tyttöyden kulttuurillisille tunnisteille täysi oikeutus. Ne eivät siis edusta jotain, josta ”pitäisi kasvaa ulos”.

Elokuvatutkija Fiona Handyside https://www.hs.fi/haku/?query=fiona+handysidekirjoittaa tästä teoksessaan Sofia Coppola: A Cinema of Girlhood (2017). Handysiden mukaan Coppolan elokuvat palaavat jatkuvasti naiseksi kasvamisen vaikeuden teemaan.

Niissä näytetään naisten ahtaat roolit läpi historian, mutta rakennetaan rinnalle toinen mahdollisen narratiivi merkitsemällä tyttöyden tunnisteet uudelleen, antamalla niille voimaa sen sijaan, että ne olisivat jotain hävettävää ja lapsellista.

Handyside huomioi kuitenkin, että The Virgin Suicides kerrotaan miehen näkökulmasta, takaumana. Kertoja on yksi tyttöjä etäältä tarkkailleista pojista kaksikymmentäviisi vuotta myöhemmin.

Ratkaisu vahvistaa tyttöyden mystifiointia, tyttönä olemisen yksinäisyyttä. Ja symboloi samalla sitä, että tyttöys on ulkopuolelta rakennettu fantasia, kuten median rakentamassa todellisuudessakin.

Kun sosiaalisen median aikakaudella katsoo tätä ennen selfieitä tehtyä elokuvaa, yllättää, miten ajankohtaiselta se edelleen tuntuu. Kaksikymmentä vuotta ilmestymisensä jälkeenkin kuvaus tyttöyden kahleista ja naiseksi kasvamisen haasteista puhuttelee.

Onko tyttöydelle sitten nykyään enemmän tilaa kuin kaksikymmentä vuotta sitten? Onko sallitumpaa olla tyttömäinen tyttö?

Ainakin kulttuurin- ja sukupuolentutkija Aino Tormulainenhttps://www.hs.fi/haku/?query=aino+tormulainen on sitä mieltä, että tyttöestetiikka korostuu vaatteissa ja leluissa voimakkaammin kuin ennen. Tytöille suunnatut leikkiaseetkin ovat häpeilemättömän kimaltavia ja pinkkejä.

Toisaalta tyttömäisyys vaatii Tormulaisen mukaan nykyään rinnalleen toiminnallisuutta. Elokuvissa, sarjoissa ja kirjallisuudessa nähdään myös älykkötyttöjä.

”Kirjaviisaat tytöt esitetään yleensä vakavina, kykenemättöminä kujeilemaan. He voivat vitsailla, mutta lähinnä ironisesti.”

Tormulainen uskoo, että tyttöydelle on nyt enemmän vaihtoehtoja. On helpompaa olla myös herkkä, tyttömäisistä asioista nauttiva tyttö.

”On tarjolla paljon erilaisia ryhmiä, joihin samaistua. On ehkä sallitumpaa olla juuri sellainen tyttö kuin haluaa.”

Herkkä estetiikka viehätti minua eniten The Virgin Suicidesissa sen ilmestyttyä. Kun nyt katsoin elokuvan uudelleen, päällimmäiseksi nousi tyttöyteen liitettävä ambivalenssi.

Se on iloa, valoa, kimallusta, kukkamekkoja, meikkejä – ja siitä kaikesta saa ja pitää nauttia. Etäältä tyttöjä tarkkailevat pojat näkevät kuitenkin vain tämän kuvaston, eivät sen taakse kätkeytyvää kipua.

Parhaiten tätä kuvaavat elokuvassa juhlat, jotka tytöt järjestävät Cecilian (Hanna Hallhttps://www.hs.fi/haku/?query=hanna+hall) itsemurhayrityksen jälkeen. Sen jäljet peitetään kimaltelevin rannerenkain.

Kepeyden ja valon alle kätkeytyy itsestä vieraantumista ja ahdistusta. Pahimmillaan naiseksi kasvamisen mahdottomuus tulee esille niin, että on jäätävä tyttöyteen ilman siirtymistä naiseuteen, eli kuoltava.

Näin käy tytöille Coppolan The Virgin Suicides- ja Lumotut-elokuvissa (2017).

Teini-ikää The Virgin Suicides kuvaa herkemmin kuin mikään muu näkemäni elokuva.

Coppola kertoi viime vuonna Entertainment Weeklynhttps://ew.com/movies/2018/04/23/sofia-coppola-studio-girls-virgin-suicides/ haastattelussa, että kun elokuva valmistui, sitä ei uskallettu esittää kovin laajasti, sillä sen pelättiin aiheuttavan itsemurhabuumin.

Kymmenen vuotta sitten ohjaaja alkoi saada viestejä, joissa kerrottiin, että elokuva vetosi edelleen teini-ikäisiin tyttöihin. Se hämmästytti häntä:

”Miten he edes tietävät siitä? Hehän eivät olleet sen ilmestyessä edes syntyneet! Olen iloinen, että elokuva on saanut toisen elämän ja että seuraavien sukupolvien tytöt pystyvät samaistumaan siihen.”

The Virgin Suicides onkin kestänyt aikaa. Edelleen elokuva on maaginen, hauska ja omaperäinen. On helppo ymmärtää, miksi se puhuttelee yhä uusia sukupolvia.

Coppolan tyttöhahmot kertaavat usein median rakentamaa fantasiaa, ja samalla osoittavat sukupuoliroolien keinotekoisuuden. Silti tyttöestetiikka esitetään tästä erillisenä.

Muotiluomukset, timanttisormukset, glitter ja kukkamekot ovat jotain, jolla vahvistaa ja juhlistaa feminiinisyyttä. Ne voi valjastaa myös voiman symboleiksi.

Feministiseen taisteluun voi ratsastaa ylpeästi yksisarvisella.