Liam Gallagher lunasti odotukset Kaisaniemessä, vaikka ärsyyntyikin Oasis-fanin huutelusta: ”Hei, alat todella käydä hermoilleni!”

Pop / rock

Liam Gallagher ja Franz Ferdinand In The Park -konsertissa Kaisaniemen puistossa lauantaina.

Ennen kuin Kaisaniemessä oli kuultu nuottiakaan Liam Gallagherinhttps://www.hs.fi/haku/?query=liam+gallagherin musiikkia, julkilausumat olivat nähtävillä.

Yleisöön päin asetellun lavakaiuttimen päällikankaaksi oli viritetty Manchester Cityn jalkapallojoukkueen lyhenne MCFC. Kosketinkioskin edustaa suojasi puolestaan neliönmuotoinen rakennelma, jossa luki isoilla kirjaimilla: ROCK’N’ROLL.

Liam Gallagher viestitti: nämä kaksi asiaa ovat yhtä kuin minä, ne merkitsevät, ota tai jätä.

Se oli Manchesterin työväenluokkaisen Burnagen lähiöjätkän simppeliä katutason asennetta, joka jatkui harvoissa välispiikeissä yhtä rosoisena.

Kun yleisössä kuului Oasis-huutoa, hän spottasi huutelijan ja kuittasi takaisin: ”Hei, alat todella käydä hermoilleni!”

Kun edelleen keikan loppupuolella kuultiin Oasiksen – ja koko 1990-luvun – suurimpiin hitteihin lukeutuva Wonderwall, Gallagher osoitti samaa kaveria sormella ja totesi: ”Hei, sinä siellä! Tämä on sinulle, sitä Oasista.”

Kyse oli osin teatterista. Gallagher tiesi olevansa Kaisaniemen lavalla, kuten jokaisella lavalla, jolle hän nykyisin nousee, puun ja kuoren välissä.

Hän tietää, ettei voi koskaan mitään sille, että on yleisölleen ikuisesti vuonna 2009 hajonneen Oasisin laulaja.

Silti hänen on kierrettävä nykyisin ylpeästi sooloartistina esittäen uutta materiaaliaan, joka ei onneksi kalpene Oasis-klassikoiden rinnalla.

Vaikka useat Gallagherin soolokappaleet ovat musiikillisesti velkaa Oasikselle, ne seisovat tukevasti omilla jaloillaan, kuten Kaisaniemessäkin soineet Wall Of Glass sekä syyskuussa ilmestyvän toisen sooloalbumin Why Me? Why Not ensimmäinen single, sähäkästi ajaton rock-klassikko Shockwave.

Lavalla oli tavallaan henkisesti kaksi eri yhtyettä: Gallagherin soitannollisesti erinomainen viisihenkinen soolobändi, joka esitti seitsemän kappaletta sekä Oasis, joka soitti kaikkiaan kymmenen klassikkoaan.

Oasista ”esittänyt” Gallagherin soolobändi hoiti Oasis-tonttinsa niin nyansseja myöten yksi yhteen alkuperäisen asian kanssa, ettei silmät sulkiessa olisi käynyt mielessäkään etteikö lavalla olisi sellainen ollut.

Gallagherin nälkäinen heittäytyminen näihin kappaleisiin heti Fuckin’ In The Bushes -intron jälkeen toisena kuullusta Rock’n’Roll Starista alkaen kertoi siitä, ettei Oasiksen laulaminen ole muuttunut hänelle pakkopullaksi.

Tutut kappaleet kuulostivat Kaisaniemen lavalla ajattomilta isoäänisiltä rock-lauluilta, mahdollisesti jopa verevämmiltä kuin Oasiksen viimeisten kiertueiden riitaisan ja toisiinsa väsyneen yhtyeen esittämänä olisi kuulostanut.

Kyse saattoi olla myös siitä, että Gallagher esitti näitä itselleenkin rakkaita kappaleita ensimmäisen kerran Helsingissä. Niin tai näin, kukkopoika silminnähden nautti Oasis-numeroiden laulamisesta.

Sellaiset hitit kuin Morning Glory ja Gigarettes & Alcohol ärjyivät 1990-luvun suorastaan hetkeksi takaisin henkiin, ja yleisön hurmioituneiden reaktioiden perusteella tämä oli juuri sitä, mitä Kaisaniemeen oli tultu kokemaan.

Oasiksen musiikista puhuttiin aikoinaan brittipoppina, mutta erityisen poppia se ei Liam Gallagherin esittämänä ollut.

Parhaimmillaan kolmen päällekkäisen kitaran aikaansaama äänivalli niitti rujosti kuin maansiirtokone, ja teki kosketinkioskin tekstin perustelluksi. Kyse oli paikoin suorastaan brutaaliksi äityneestä ei-metallisesta kitararockista, jollaista hoksasi kuulevansa Suomessa näin isoilla lavoilla harvoin nykyisin.

Jatkuvasti soittimiaan toinen toistaan klassisimpiin malleihin vaihdelleiden kitaristien Jay Mehlerinhttps://www.hs.fi/haku/?query=jay+mehlerin ja Mike Mooren https://www.hs.fi/haku/?query=mike+moorenjalkoihin jäi valitettavasti myös selloa Wonderwallissa soittanut Liz Hankshttps://www.hs.fi/haku/?query=liz+hanks, jonka osuus ei kuulunut kitaroiden alta kunnolla.

Gallagherin yhtyeen 1960-ja 70-luvuilta perusolemuksena kuppaava, mutta 1990-luvun vaihtoehtorockin ehdottomuudella kuorrutettu livesoundi ei ollut millään tavoin ajan hermolla, ja juuri se teki siitä paradoksaalisesti niin piristävän kuuloista.

Hyvin pitkälti samaa soinnillista estetiikkaa toisintaneen, Oasiksen jälkeen perustamansa, Beady Eye -yhtyeensä kappaleita Gallagher ei esittänyt ainuttakaan.

Lavaolemukseltaan Gallagher oli ennallaan. Mies lauloi kaikki kappaleet yhä samassa oikean jalan varaan kumartuneessa asennossa kuin jo 1990-luvulla, eikä hän vieläkään hymyillyt keikan aikana kertaakaan.

Uhoa oli ilmassa kuitenkin Oasis-vuosia vähemmän, eikä yksikään soittajista näyttänyt ottavan lavalla edes yhden yhtä lager-hörppyä.

Syy tunnelman lievään melankolisuuteen paljastui vähän ennen konsertin loppua, kun Gallagher omisti Champagne Supernova -kappaleen pari päivää aikaisemmin kuolleelle ystävälleen, jonka kuva heijastettiin kappaleen ajaksi lavan takaseinälle.

Ennen Oasista esiintyneen Glasgowsta kotoisin olevan Franz Ferdinandin https://www.hs.fi/haku/?query=franz+ferdinandinsuoritus muistutti, kuinka brittipop muuttui ja kehittyi 2000-luvun puolelle tultaessa.

The Beatlesin, The Kinksin, The Whon ja glamrockin tilalle ja oheen tulivat enenevissä määrin kulmikkaat ja nykivät, funk-pohjaiset uuden aallon rytmit. Franz Ferdinand oli tämän kehityksen kärjessä ja räätälöi kahdelle ensimmäiselle albumilleen useita muotovalioita tanssirock-hittejä.

Kaisaniemessä ryhmä soi nopeatempoisena diskorockina, jonka energisoiva vaikutus oli juuri oikeassa paikassa hieman etäiseksi ja flegmaattiseksi jääneen Richard Ashcroftinhttps://www.hs.fi/haku/?query=richard+ashcroftin ja päätähden välissä.