Ihanneyhteisö muuttui kuoleman maaksi: Stalin ei tahtonut tappaa kaikkia suomalaisia, suuri osa riitti

Voidaanko suomalaisten kohtaloita maailmansotien välillä Neuvostoliitossa selvittää? Lauantain Helsingin Sanomissa https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006222121.htmltoimittaja Unto Hämäläinenhttps://www.hs.fi/haku/?query=unto+hamalainen ehdotti valtiollista selvitystä asiasta. Tuhansien suomalaisten kohtalo on yhä epäselvä.

Helsingin yliopiston poliittisen historian professori Kimmo Rentolahttps://www.hs.fi/haku/?query=kimmo+rentola sanoo, että selvitykselle on hyvä tekninen pohja siinä yhteistyössä, jota Kansallisarkisto on vuosia tehnyt venäläisten kanssa. Siinä on jo monen suomalaisen kohtalo selvinnyt.

Myös Turun Siirtolaisuusinstituutissa on perehdytty mahdollisuuksien rajoissa aihepiiriin. Tutkija Eila Lahti-Argutinahttps://www.hs.fi/haku/?query=eila+lahti-argutina ehti ennen kuolemaansa koota suuren henkilöhakemiston Stalininhttps://www.hs.fi/haku/?query=stalinin vainoissa surmatuista suomalaisista.

”Aroissakin historia-asioissa yhteistyö venäläisten kanssa on sujunut kohtalaisesti”, Rentola sanoo. Sitä on auttanut asiapohjaisuus. ”Suomi ei ole Venäjällä mitenkään tunnettu elämöinnistä.”

HS kysyi selvityksen mahdollisuudestahttps://www.hs.fi/politiikka/art-2000006223207.html tasavallan presidentti Sauli Niinistöltähttps://www.hs.fi/haku/?query=sauli+niinistolta ja pääministeri Antti Rinteeltähttps://www.hs.fi/haku/?query=antti+rinteelta (sd). Valtiojohdon mielestä kysymys on merkittävä. Presidentti Niinistö ehdotti, että Kansallisarkisto aloittaisi asiaa koskevan tutkimuksen.

On arvioitu, että kenties 20 000 suomalaista sai surmansa vainoharhaisen diktaattorin käskystä. Osa teloitettiin suoraan, toiset menehtyivät vankileireillä. Kiivaimmillaan teloitukset olivat Leningradissa, Neuvosto-Karjalassa ja Moskovassa vuoden 1937 lopulla ja vuoden 1938 alussa. ”Kansanvihollisten” lapset vietiin karuihin lastenkoteihin, eivätkä nuorimmat pian enää tienneet, keitä olivat.

Tämä on tietenkin herkkä teema nykyäänkin.

”Ei tuollainen selvitys onnistu nykypäivän Venäjällä ilman korkean tason poliittista tukea”, Rentola sanoo.

Miten korkean tason?

”Alemmat viskaalit tuskin tahtovat ottaa vastuuta, ellei näy vihreää valoa ihan ylhäältä. Sitten se kyllä sujuisi.”

Siis Vladimir Putiniltahttps://www.hs.fi/haku/?query=vladimir+putinilta.

Menneisyydenhallintaa Venäjällä ei ole tehty niin kuin Saksassa, jossa natsiajan ja syyllisyyden käsitteleminen kuuluu käytännössä kansalaisvelvollisuuksiin.

”Ei Venäjällä pyritä kiistämään Stalinin terroria”, Rentola luonnehtii. ”Kyllä se myönnetään ja mainitaan. Mutta Putinin hallinnon linja näyttäisi olevan lähinnä se, että asialla ei saisi elämöidä.”

Siinä suhteessa Suomi voisi kelvata kumppaniksi. Tietojen vaihto sotavankien kohtaloista ja kentälle jääneiden kaatuneiden etsintä ovat sujuneet asiallisesti.

Jos selvitys toteutuu, ensimmäiseksi törmätään mutkikkaaseen kysymykseen, kuka Venäjällä on suomalainen?

”Suomen kansalaisuudesta tuskin voi lähteä, koska aika moni punapakolainen tai loikkari joutui luovuttamaan sen pois”, Rentola muistuttaa. ”Useimmat olivat teknisesti joko kansalaisuudettomia tai Neuvostoliiton kansalaisia. Inkeriläiset, Muurmannin suomalaiset ja muut taas olivat asuneet siellä jo satoja vuosia.”

Jotkut amerikansuomalaiset puolestaan eivät ehkä olleet koskaan käyneetkään Suomessa ennen asettumistaan Neuvosto-Karjalaan. He olivat Yhdysvaltain tai Kanadan kansalaisia ja kuitenkin suomalaisia – mutta ennen muuta työväenliikkeen kannattajia. Paljolti juuri heitä Antti Tuurihttps://www.hs.fi/haku/?query=antti+tuuri kuvaa romaanissaan Ikitie.

Uhrien pääluvun arvio 20 000 on karkea, vaikkei ihan hatusta vedetty. Suunnilleen tiedetään siellä olleiden suomalaisten määrä. Sekä se, paljonko teloituksista jäi jäljelle.

”Suuruusluokka on viisinumeroinen”, Rentola sanoo. ”Mutta mihin kohtaan viisinumeroisuutta totuus asettuu, niin… Luultavaa on, että määrä jopa ylittää Suomen vuoden 1918 valkoisen terrorin ja vankileirikuolleisuuden uhrien määrän.”

Stalinin hallinto piti vähemmistökansallisuuksia epäluotettavimpina. Erityisesti niitä, joilla oli samaa kansaa rajan toisella puolelta.

”Siinä mielessä vainoissa oli logiikkaa”, Rentola toteaa. ”Vaikka todellisuudessahan tällaiset Venäjälle päätyneet olivat lähtömaansa systeemin vastustajia. Heitä pidettiin mahdollisina agentteina.”

Se riitti.

”Oikeita agentteja ei ole juuri löytynyt. Suomen viranomaisten oli hankalaa ja vaarallista yrittää soluttaa omia vakoilijoitaan suomalaisten punaisten joukkoon. Suomi on vähäväkinen maa, aika helposti tiedettiin, mistä kukin oli kotoisin ja kenenkä poikia.”

Turvallisuusasioista vastannut salainen poliisi NKVD suoritti eri kansallisuuksiin kohdistuvia operaatioita. Joissakin tappamisen käskykirjeissä mainittiin samalla kertaa useita eri kansallisuuksia.

”Erään arkistoihin perehtyneen venäläisen antaman tiedon mukaan suomalaisista annettiin erillinenkin käsky, mutta sitä ei ole toistaiseksi nähty”, Rentola kertoo.

Suomalaisten ohella rajamailla asuneita vähemmistöjä koskevat määräykset ulottuivat puolalaisiin, virolaisiin ja latvialaisiin. Idässä, siis Kiinan rajalla ja Keski-Aasiassa, teloitettiin sikäläisiä. Myös erilaisiin sosiaalisiin ryhmiin kohdistuvia määräyksiä annettiin, kuten kulakeiksi sanottuihin varakkaisiin talonpoikiin ja pappeihin.

”Sekä ’entisiin ihmisiin’, kuten aatelisia ja muita etuoikeutettuja kutsuttiin”, Rentola kertoo. ”Virallinen termi: olivat ennen olleet jotakin.”

Enää eivät olleet.

1930-luvun lopulla NKVD:n aluetoimistoille asetettiin kiintiöt, miten monelle ihmiselle lankeaisi ’korkein rangaistustoimenpide’.

Toimistot halusivat usein osoittaa innokkuuttaan ja pyysivät kiintiön korottamista. Saisiko viiden sadan sijasta tappaa tuhat?

Kyllä sai.

”Siinä sattumanvaraisuus nousi suureksi”, Rentola sanoo.

Hän kertoo tapauksen Karjalasta kesältä 1938, kun salainen poliisi viimeisen kerran isommin haki vielä jäljellä olevia suomalaisia:

”Muuan mies oli kuullut, että se alkaa taas. Hän painui Äänisjärven saareen, eleli kesän kalastellen ja retkeillen ja palasi vasta syksyllä kotiin. Ilmiantamaan rientänyt naapuri komennettiin poistumaan NKVD:n virastolta: kiintiö oli täynnä.”

Kaikkia suomalaisia ja muita vähemmistökansalaisia ei kuitenkaan haettu ja kuljetettu kuopan reunalle. Ei edes yritetty.

”Hitlerhttps://www.hs.fi/haku/?query=hitler halusi tuhota kaikki juutalaiset, mutta Stalinilla ei ollut vastaavaa ajatusta minkään kansallisuuden suhteen”, Rentola sanoo. ”Suuri osuus riitti.”

”Aina sai joku jäädä siemenpuuksi.”

Kuten esimerkiksi Laukaassa vuonna 1881 syntynyt, sisällissodan lopun alta itärajan yli paennut, Moskovassa kommunistisen puolueen korkeimpaan johtoon noussut Otto Wille Kuusinenhttps://www.hs.fi/haku/?query=otto+wille+kuusinen. Hän kuoli vasta 1964 ja tuli haudatuksi Kremlin muuriin.

”Oli näyttää joku, jos tarvitaan”, Rentola toteaa Kuusisesta ja muutamista muista.

Se oli hallintaa pelolla.

”Siemenpuun jättäminen loi kuvan, että vainoissa ei ollut kysymys mistään rotusorron tapaisesta”, Rentola täydentää. ”Vähemmistökansoja ei käyty systemaattisesti läpi, koska etninen puhdistus ei kuulunut kommunismin ideologiaan. Tosiasiallisesti sitä kuitenkin tehtiin.”

Vielä vähemmän ideologiaan kuului omien tappaminen.

Varsinkin 1990-luvulla, siis Boris Jeltsininhttps://www.hs.fi/haku/?query=boris+jeltsinin valtakaudella, kadonneiden kohtaloita selvittävä venäläinen Memorial-järjestö sai paljon aikaiseksi. Se julkaisi satojentuhansien nimien henkilöstöhakemistoja uhreista, ja mukana on runsaasti myös suomalaisia nimiä.

”Yleensä Venäjällä uhrien perheissä ja suvuissa tiedetään aika hyvin omien surmat 1930-luvulla”, Rentola luonnehtii.

Silti generalissimus Stalin nauttii yhä suurta suosiota Venäjällä. Isä aurinkoinen hän ei ehkä ole, mutta kuitenkin natsien kukistaja, Suuren isänmaallisen sodan voittaja.

”Kun toissa vuonna tuli sata vuotta Venäjän vallankumouksesta, selvästi näkyi miten nykyhallinto on pystynyt yhdistämään Venäjän eri traditioita, aika hyvin. Siis keisarivaltaa, ortodoksisuutta ja kommunismia. Kaikista otetaan jotakin käyttöön ja yhdistetään ainekset.”

Mutta vallankumousvuoden 1917 kohdalla se ei onnistunut, koska kyseiset traditiot olivat silloin verisesti vastakkain.

Kävi ilmi, että ainoa historiallinen tapahtuma, joka todella yhdistää kaikkia venäläisiä, on voitto toisessa maailmansodassa. Voiton päivä – 9. toukokuuta – on Venäjän tärkein päivä. Siksi Stalin on yhä käyttökelpoinen.

Väitöskirjaa suomalaisesta kommunismista sodan alla ja aikana tehdessään Rentola ryhtyi käymään Moskovan arkistoissa vuonna 1992.

”Silloin ne rupesivat aukeamaan”, eläkeikää lähestyvä professori muistelee nyt. ”Silloin sitä lankesi ajattelemaan, että kaikki menee parempaan suuntaan, joten ei kiirettä; katsotaan näitä papereita joita täällä on, toinen toistaan kiinnostavampia.”

Ihan niin ei sitten käynytkään.

Nykytilannetta Rentola luonnehtii kuitenkin kohtuulliseksi. Varsinkin toista maailmansotaa edeltänyttä arkistoaineistoa saa kyllä käyttöönsä, jos on venäläinen yhteistyökumppani. Ja vastaavasti jokin instituutio suomalaiselta puolelta.

”Putinin aikana on saatu esimerkiksi talvisotaan liittyviä tiedusteluraportteja, joihin ei päässyt käsiksi edes parhaana aikana 1990-luvun alussa”, Rentola kertoo.

Huolestuttavana Rentola pitää Venäjällä oireilevaa yritystä hämärtää historian tapahtumia sotkemalla niihin vääristelyä, jonka tarkoitus on muuttaa Neuvostoliitto syyllisestä uhriksi.

Karjalan tasavallan Karhumäen piirissä sijaitseva Sandarmoh on tunnettu Stalinin uhrien teloitus- ja hautauspaikka, mutta nyt monissa venäläisissä tiedotusvälineissä rummutetaan väkisin kehitettyä väitettä, että sinne on haudattu suomalaisten ampumia venäläisiä sotavankeja.

”Se on puppua”, Rentola toteaa.

”Venäjällä on suuri intressi todistaa, että kaikki muutkin ovat kohdelleet huonosti vähemmistöjä ja vankeja – ja että venäläiset ovat yhtä uhreja kuin muutkin, elleivät enemmänkin. Siinä mielessä se on toki totta, että eniten Stalinin terrori tappoi venäläisiä, suurinta kansaa.”