Atwoodin uutuus­romaanissa Gileadin tädit nousevat kapinaan – Tarkkaan varjeltua teosta sai etukäteen lukea vain tiukassa valvonnassa

Romaani

Margaret Atwood: Testamentit (The testaments). Suom. Hilkka Pekkanen. Otava. 496 s.

Tärkeimmät heti alkuun.

Ensiksi­kin Testa­mentit on täysin eri­lainen romaani kuin Orjattaresi (1985), vaikka se sijoittuu samaan maailmaan.

Toiseksi se on täysin itsenäinen teos, mutta jos se jotain jatkaa, niin yhdysvaltalaista MGM/Hulun suoratoistosarjaa The Handmaid’s Tale (2017–2019).

Tähän seikkaan liittyy se, että sain lukea romaanin käännöksen vain valvotusti kustantamon tiloissa, ilman kännykkää.

Nyt ei olla enää 1980-luvulla, jolloin Margaret Atwood https://www.hs.fi/haku/?query=margaret+atwood(s. 1939) loi huikean dystopiansa kanadalaiseen romaaniin. Nyt ollaan 2010-luvulla, ja kyse on kansainvälisestä viihdetuotteesta. Siksi päähuomio kohdistuu siihen, ettei kukaan pääse hakkeroimaan sen sisältöä ennen ­aikojaan.

Ja kolmanneksi: Testamentit on monessa mielessä ihastuttava lukuromaani. Se on värikäs, jännittävä, koskettava ja hauska, ja sen voi ahmia vaikka yhdellä istumalla.

Hilkka Pekkanenhttps://www.hs.fi/haku/?query=hilkka+pekkanen, jolla oli suomennostyöhön vain vähän yli kaksi kuukautta, on selviytynyt tehtävästä kunnialla, eri sukupolvia ja kulttuureita edustavien henkilöiden monet puheenparret säilyttäen.

Parasta romaanissa on se, että Atwood pääsee taas vilauttamaan kirjallisen kokemuksensa koko laajuutta.

Orjattaresi ja muu spekulatiivinen fiktio on siitä vain yksi, tosin merkittävä osa. Sen haastavassa, tajunnanvirtaa ja muistoja sisältävässä sisäisessä mono­logissa on itse asiassa paljon kaikuja myös lyriikasta, jota Atwood on julkaissut parikymmentä nidettä 1960-luvulta lähtien.

Näiden lisäksi hänen tuotantoonsa kuuluu kuitenkin myös vereviä historiallisia juoniromaaneja: Booker-voittaja Sokea surmaaja (2000) käy läpi Kanadan 1900-luvun alkua ja maailmansotien vaikutusta, Nimeltään Grace (1996) on psykologinen sukellus 1800-luvun kuuluisaan murhaoikeudenkäyntiin.

Testamentit on selvästi näiden sukua, vaikka onkin sijoittuvinaan tulevaisuuteen. Se on selkeää ja koukuttavaa juoniproosaa, joka viittailee koko ajan 1800-luvun suurten naiskertojien kuten Charlotte Brontën https://www.hs.fi/haku/?query=charlotte+brontenja George Eliotinhttps://www.hs.fi/haku/?query=george+eliotin suuntaan.

Naiseushan on perustana kaikessa, mitä Atwood on kirjoittanut: naiseksi kasvaminen, naiseuden odotukset, roolit ja valinnat. Sekä kaikki ne (historiallisiin faktoihin perustuvat) naiseuden uhat, joista Orjattaresi-dystopia kertoo.

Huomaat, että se mikä naisia yhdistää, on heidän jalkojensa välissä. Senkö takia soditaan? Atwood kysyi runossaan 1981. Toinen, tunnettu sitaatti on vielä vanhempi: Miehet pelkäävät, että naiset nauravat heille. Naiset pelkäävät, että miehet tappavat heidät.

Tuore tv-sarja antoi Gileadin uskonnollisessa hirmuvaltiossa orjattaria kouliville ja kontrolloiville ”tädeille” paljon tilaa, jopa enemmän kuin Atwoodin alkuperäinen romaani. Myös Testamentit keskittyy täteihin ja etenkin heistä merkittävimpään eli Lydiaan.

Hän on yksi romaanin kolmesta, keskenään vuorottelevasta kertojasta, ja häneen tiivistyy Gileadin totalitaarisen hallinnon murentuminen.

Kaksi muuta kertojaa ovat samaan muutokseen vaikuttavia nuoria naisia: Agnes, joka kasvaa komentajan tyttärenä, ja Daisy, joka soluttautuu Gileadiin Kanadasta Mayday-vastarinta­liikkeen mukana.

Orjattaresi-romaanin tavoin kaikkien kolmen tarinat esitetään Testamenttien lopussa sattumalta löytyneinä, kaukaisesta historiasta kertovina dokumentteina, historiantutkijoiden Gilead-symposiumissa vuonna 2197.

Agneksen ja Lydian tarinat kertovat ennen muuta selviytymisestä sorron alla, salaisista vastarinnan keinoista.

Sen keskus on Arduan Hall, luostarimainen tätien yhteisö, jonne Gileadin naisviha ja sorto eivät yllä. Sinne pelastaudutaan seksuaaliselta väkivallalta ja huonoilta avioliitoilta, siellä saa opetella lukemaan ja kirjoittamaan ja lukea Raamattua, Leo Tolstoitahttps://www.hs.fi/haku/?query=leo+tolstoita ja Alice Munroahttps://www.hs.fi/haku/?query=alice+munroa.

Etenkin tätikokelaaksi saapuvan Agneksen tarinassa Atwood herkuttelee yksityiskohdilla, jotka voisivat olla 1800-luvun tyttökirjoista. Gileadin neidoille opetetaan kukka-asetelmia ja koruompelua, mutta häiden jälkeen alkaa synnyttäminen ja sen odottelu, että mies vaihtaa vaimon nuorempaan.

Lydian tarina vilisee kirjallisia viittauksia, sarkasmia, vitsejäkin. Eniten hänen ja Arduan Hallin muiden tätien välien kuvaus tuo mieleen dokumentit 1930-luvun Neuvostoliitosta. Yksi romaanin motoistakin on kirjailija Vasili Grossmaniltahttps://www.hs.fi/haku/?query=vasili+grossmanilta, Stalininhttps://www.hs.fi/haku/?query=stalinin salakriitikolta.

Lydia kertoo maailmasta, jossa on koko ajan mietittävä, miten puhua kenellekin. Kuka voi puukottaa selkään, miten saada toinen kiitollisuudenvelkaan tai kiristyksen kohteeksi? On myös tarkkailtava itseään, sulauduttava joukkoon niin, ettei joudu kivien heittelijän roolista kivitettävän paikalle.

Lydia-tädin karskius saa perustelunsa, kun hän ohimennen muistelee köyhää lapsuuttaan. Kokemukset puutteesta ja väkivallasta auttoivat selviytymään Gileadin alkuaikojen kidutuksesta ja ohjasivat ryhtymään miesten yhteistoimintakumppaniksi, kuin keskitysleirin vartijaksi.

Lydia siis epäilee Gileadin ideologiaa alusta pitäen.

Hän näkee, miten juuri ideologian tiukkuus sisältää oman tuhonsa siemenet. Raamatun jatkuva naisvihamielinen tulkinta tekee Lydiasta lopulta kapinallisen: ”Voi uskoa Jumalaan tai uskoa Gileadiin.”

Totalitaarisen valtion hajoamisen kuvaus on maailmanhisto­riasta tuttua: kun eliitti alkaa paniikissa hyökkäillä toisiaan vastaan, avautuu ovi ensin sotilasjuntalle ja sitten koko kansan kapinalle, joka ulkovaltojen tuella lopulta kukistaa vanhat vallanpitäjät.

Kerronnan jännite ja vauhti kiihtyvät romaanin loppua kohti, ja välillä on kiireenkin makua. Kun salajuonet ja pakomatkat seuraavat toisiaan, tuntuu kuin edessä olisi Nälkäpeli-nuortenkirja. Siihen viittaa myös huipennuksen optimistinen, hieman naiivi tunnelma, joka korostaa naistenvälistä solidaarisuutta ja vastarinnan mahdollisuutta. Se on varsin kaukana The Handmaid’s Tale -sarjan paisutellusta, ahdistavasta dystopiasta.

Mutta pitääkin muistaa, että romaani oli ensin!

Margaret Atwoodin spekulatiivisessa fiktiossa on aina paljon toimintaa, ja siinä hän päätyy valoon, vaikka kuinka vaatimattomaan. Aina syntyy jonkinlainen uusi maa.

Jälleen sen perustuksina ovat nimenomaan tarinat, joita eloonjääneet kertovat uusille sukupolville. Kuin testamentteina menneestä.