Toy Storyt käsittelevät kuolemaa ja elämän merkitystä – sarjan neljäs osa on synkkä, viihdyttävä ja viisas

Animaatio

Toy Story 4, ohjaus Josh Cooley. Ääniosissa Antti Pääkkönen, Sanna Majuri, Joonas Nordman. 100 min. K7. ★★★★

Toy Story 4:ssä on lusikkahaarukasta, jäätelötikun pätkistä, piippurassista ja askartelumulkosilmistä kyhätty lelu nimeltä Kahveli (Joonas Nordmanhttps://www.hs.fi/haku/?query=joonas+nordman). Vinkkurainen, erikeeperillä kasassa pysyvä Kahveli ei usko olevansa lelu. Hän pitää itseään roskana ja hyppää aina muiden silmien välttäessä lähimpään jätesankoon.

Hahmo on surkea – kuin nuori, jota on ikänsä solvattu pataluhaksi. Woodyn (Antti Pääkkönenhttps://www.hs.fi/haku/?query=antti+paakkonen) ja muiden lelujen tehtävä on saada Kahveli uskomaan itseensä ja siihen, että hän voi olla muutakin kuin eilispäivän rojua.

Toy Story -elokuvat läpäisevä tragedia on tietenkin se, etteivät lelut lopulta ole muuta kuin sekajätettä. Toy Storyt käsittelevät elämän tarkoitusta ja sen rajallisuutta, hylätyksi tulemista, yksipuolisia riippuvuussuhteita ja lopulta kuolemaa. Woody, Buzz Lightyear (Santeri Kinnunenhttps://www.hs.fi/haku/?query=santeri+kinnunen), Bo Peep (Sanna Majurihttps://www.hs.fi/haku/?query=sanna+majuri), Rex (Mikko Kivinenhttps://www.hs.fi/haku/?query=mikko+kivinen), Röh (Petteri Summanenhttps://www.hs.fi/haku/?query=petteri+summanen) ja muut ovat vuoden 1995 ensimmäisestä Toy Storysta lähtien kisanneet ensin Andyn, sitten lelut adoptoineen Bonnien huomiosta tietoisina siitä, että vaarana on tulla jätetyksi.

Toy Story 3:n (2010) musertavimmassa kohtauksessa lelukonkkaronkka valuu hitaasti polttouunin liekkejä kohti, hyväksyy hiljaa kohtalonsa ja tarraa toisiaan käsistä, käpälistä ja kavioista.

Niin julmaa, kyyneleet silmiin kihauttavaa kohtausta en muista nähneeni animaatioissa sitten japanilaisen Tulikärpästen haudan (1988).

Kuten monissa Pixarin parhaista elokuvista, myös Toy Storyissa käsitellään isoja ja vaikeita kysymyksiä. (Wall-E käsitteli ilmastonmuutosta, Up vanhenemista ja Inside Out ihmismielen ailahduksia.)

Animaatiostudion taika piilee siinä, kuinka teemojen päälle ripotellaan vauhdikasta toimintaa, kekseliäitä juonikuvioita ja ääneennaurattavia onelinereita. Pixarin elokuvat kiteyttävät sen, mitä hyvistä animaatioelokuvista aina sanotaan, eli että ne tarjoavat jotain niin lapsille kuin aikuisillekin.

Toy Story 4 alkaa ajasta pian Toy Story 3:n tapahtumien jälkeen. Bonnie (Helmi Kalliohttps://www.hs.fi/haku/?query=helmi+kallio) on varttunut eskari-ikään ja todennut, ettei Woodylle ole hänen leikeissään sijaa. Woody kokee silti velvollisuudekseen pitää tytöstä huolta.

Velvollisuus johtaa seikkailuun, kun Bonnie lähtee isän, äidin ja lelujensa kanssa viikonloppuretkelle. Bonnien uusi lempilelu Kahveli tipahtaa asuntoauton kyydistä ja Woody lähtee perään. Pian seikkaillaan maanteillä, tivolissa ja tuppukylän antiikkiliikkeessä, jossa hoviaan pitää hylätty lapsinukke Gabby Gabby (Raili Raitalahttps://www.hs.fi/haku/?query=raili+raitala) sekä tämän karmivista vatsastapuhujan nukeista koostama armeija.

Elokuvan K7-ikäraja kannattaa ottaa vakavasti. Antiikkikaupan pimeillä kujilla meno äityy aika hyytäväksi.

Ensimmäinen Toy Story (1995) oli ilahduttavan solakka tapaus. Vajaaseen puoleentoista tuntiin ei suvantoja mahtunut, ja lelujen maailmaa kuvattiin aikuisten kielellä nokkelasti. Vieläkin huvittaa, kun mietin tivolin leluautomaatissa jumalaista kouraa odottavia kolmisilmäisiä lahkolaishumanoideja. Keskeinen emotionaalinen vääntö koski sitä, sivuuttaako uusi futuristinen avaruuslelu (Buzz) vanhan lehmipojan (Woody).

Toy Story 2 (1999) laajensi aikajännettä menneeseen ja tulevaan kertomalla Woodyn taustoista. Woodylle tarjoutui tilaisuus paeta lelumuseoon massojen ihailtavaksi ennen kuin Andy kyllästyisi ja hylkäisi hänet.

Sarjan kolmas osa vei lelun elämään sisäänkirjatun tragiikan tietynlaiseen päätepisteeseen. Samalla se soi trilogialle optimistisen päätöksen, kun Andy lopussa luovutti lelunsa itseään yli vuosikymmenen nuoremmalle Bonnielle.

Jos jostain löytyy aina uusi lapsi leikittäjäksi, ehkä lelun elämä ei olekaan hetkellistä vaan ikuista.

Yhdeksän vuotta myöhemmin ilmestynyt Toy Story 4 ei ole niin suoraviivaisesti yhden kysymyksen, tai vastauksen, elokuva kuin edeltäjänsä. Se heittää hahmonsa eri puolille pikkukylää, johon elokuva pääosin sijoittuu, ja käsittelee monitasoisesti identiteettiä, äitiyttä ja ikääntymistä.

Buzz yrittää löytää sisäisen äänensä – sielunsa – mutta saa rintanappiaan painamalla ulos vain valmiiksi äänitettyjä tokaisuja. (Ne tosin riittävät, koska Buzz ei ole penaalin terävin kynä.)

Woody vanhenee ja yrittää olla hyödyksi, vaikka hänellä ei enää leikitä.

Bo Peep, jota ei Toy Story 3:ssa nähty, on adoptoinut itselleen lammaslapsia ja elää nomadin elämää pesukarhuksi naamioidulla radio-ohjattavalla autolla paikasta toiseen kaasuttaen. Kysymys kuuluu: Onko hän tyytyväinen osaansa? Ja voiko hänen kokemuksensa merkityksellisyydestä elää rinnan omistajaa kaipaavan, kaikin keinoin jonkun kotiin haluavan Gabby Gabbyn maailmankuvan kanssa?

Pappaikää lähestyvällä konkari-Woodylla ei enää leikitä, mutta hän yrittää olla hyödyksi. Hän pitää itsepintaisesti huolta Bonniesta ja Kahvelista, vaikka kukaan ei sellaista tunnu pyytävän. Woodyn voi lukea tuppautujaksi ja päsmäriksi, jollaisia useimmat pienten lasten vanhemmat lähipiiristään tunnistavat.

Toisaalta Woodyn hätään voi myös samastua. Ehkä eritoten, jos omat lapset ovat levittämässä siipiään ja lähtemässä eskariin, kouluun tai omaan asuntoonsa.

Josh Cooleynhttps://www.hs.fi/haku/?query=josh+cooleyn esikoisohjaus sorkkii tuota irtipäästämishermoa tehokkaasti. Vaikka katsojana tiedostan, kuinka harkiten 200 miljoonaa taalaa maksanut elokuva tunteitani manipuloi, en oikeastaan välitä. On mukavaa ja ennenkuulumatonta, että animaatioelokuvasarjan neljäs osa koskettaa näin.