Pirkko Saision ja Marja Packalénin mukaan ikääntymisessä parasta on, että juuri mikään ei hävetä – Nyt naiset tuovat lavalle kipeätkin muistonsa

”Tuo on tehnyt meille kamalan vaativan käsikirjoituksen. Eihän sitä tämän ikäisenä enää millään meinaa oppia, näyttelijä Marja Packalénhttps://www.hs.fi/haku/?query=marja+packalen puhisee aamukahvin äärellä Kom-teatterin aulassa ja nyökkää kohti ohjaaja-käsikirjoittaja Heini Junkkaalaahttps://www.hs.fi/haku/?query=heini+junkkaalaa.

”Logiikka on kai ollut, että me vanhenemme, ja hän muuttuu kunnianhimoisemmaksi.”

Samaa mieltä on kollega ja ikätoveri Pirkko Saisiohttps://www.hs.fi/haku/?query=pirkko+saisio.

”Näytelmä on kaksi kertaa pidempi ja viisi kertaa vaikeampi ja me olemme kymmenen vuotta vanhempia kuin Odotusta tehdessämme”, hän sanoo.

Kun Packalén ja Saisio hetken päästä lämmittelevät Kom-teatterin näyttämöllä, ikää ei huomaa mistään.

Viime vuonna 70 vuotta täyttänyt Packalén konttaa pitkin lavaa, vaikka ohjaajan vaatima viiden minuutin improvisaatio onkin hänen mukaansa kidutusta ja tuntuu vähintään ikuisuudelta.

Lavalle on pystytetty parikymmentä naulakkoa, joista roikkuu takkeja, juhlapukuja, aluspaita ja lapsen retropotkupuku. Kun lämmittelystä siirrytään tosi toimiin, Saisiolla ja Packalénilla ei ole mitään vaikeuksia muistaa repliikkejään tai iskujaan.

Katsoja ei voi kuin ihailla, miten he pystyvät pitämään mielessään joka ikisen vaatekappaleen paikan, vaikka henkareita näytetään siirreltävän koko ajan.

Valmistumassa oleva näytelmä Valehtelijan peruukki perustuu Saision ja Packalénin muistoihin, ja näytelmässä he esittävät oman elämänsä käännekohtia. Se on löyhästi jatkoa kymmenen vuoden takaiselle menestysnäytelmälle Odotus, jonka näki 30 000 katsojaa.

Kriitikoiden ja yleisön suosikki kiersi ympäri Suomea. Helsingin Sanomien Suna Vuorihttps://www.hs.fi/haku/?query=suna+vuori kirjoitti teoksesta, että Saisio ja Packalen avaavat elämäänsä siinä sellaisella charmilla, että katsojat syövät heidän kädestään esityksen alkuhetkistä lähtien.https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000004678586.html

Valehtelijan peruukkia ymmärtääkseen ei tarvitse olla nähnyt Odotusta. Teoksilla on kuitenkin paljon yhteistä, koska päähenkilöt, ohjaaja, käsikirjoittaja, äänisuunnittelija ja lavastaja-puvustaja ovat samat.

Niinpä tulevassakin näytelmässä toistuvat Packalénin ja Saision elämän tärkeät hetket. He rakastuvat, saavat lapsia ja lapsenlapsia, eroavat, innostuvat kulttuuriradikalismista ja tekevät töitä.

Kyse ei kuitenkaan ole paljastusnäytelmästä tai Saision ja Packalénin terapiasessioista. Kun todellisen elämän tapahtumat tai muistot on dramatisoitu fragmenteiksi näyttämölle, ne etääntyvät alkuperäisestä ja muuttuvat fiktioksi.

”Rakkaus ja kuolema ovat kirjallisuuden perusaiheet. Eihän niihin oikein kolmatta voi lisätä. Mutta toivottavasti tavoitamme jotain yleisempää, johon yleisö voi samastua”, Pirkko Saisio sanoo.

”Minä esimerkiksi olen käynyt läpi kipeän avioeron, mutta en tässä teoksessa ryve siinä hetkessä, vaan asia tulee esiin ihan toisesta kulmasta. Näytelmän pohjalla voi olla kipeäkin muisto, mutta se polveilee monella tavalla ja ironisoituu”, Marja Packalén sanoo.

Kuolema taas on viimeisen vuosikymmenen aikana tullut kummallekin tutuksi.

”Se alkaa olla väistämätön kaveri, koska niin moni kaveri on kuollut”, Packalén toteaa.

”Muistan miten nuorena aina ihmettelin, miten vanhempani saattoivat ihan tyynesti pohtia mahtaakohan se ja se olla enää elossa. Se oli kauhean ahdistavaa, että miten niin ette muka tiedä. Nyt huomaan itse miettiväni ihan samalla tavalla”, Saisio kertoo.

Mutta palataanpa kymmenen vuoden taakse.

Idea Odotus-näytelmään syntyi, kun Packalén kyllästyi vanhenemiseen liittyviin kliseisiin ja latteuksiin. Hän oli saanut luettavakseen ikääntymistä käsittelevän käsikirjoituksen, mutta jätti sen kesken.

”Siihen oli kerätty virtsavaivat ja unohtamiset ja kaikki ikään kuin konkreettiset ikääntymiseen liittyvät asiat. Tajusin, ettei minua kiinnosta edes lukea sitä saatikka tehdä roolia”, Packalén kertoo.

”Ajattelin, että jos tämmöistä juttua aletaan tehdä, niin kyllähän sen pitäisi liittyä kokonaiseen henkilöön eikä vain vanhenemisen oireisiin.”

Saisio ja Packalén tunsivat toisensa kaukaa Kom-teatterin ajoilta ja olivat usein juhlissa vetäytyneet puhumaan elämästä ja rakkaudesta ja kuolemasta. He olivat jo pitkään miettineet, että olisi kiva tehdä taas jotain yhdessä, ja tämä aihe kiinnosti.

”Muistan, miten kävelylenkillä puhuimme, mitä meidän näytelmässämme ei ainakaan olisi. Kaikki pohdinnat siitä, mikä on sopivaa minkäkin ikäiselle tuntuivat hölynpölyltä”, Saisio kertoo.

”Tottahan se on, että vanhenevalla naisella on oikeus seksiin, mitä ihmettä siinä on. Jos seksi onnistuu jonkun kanssa ja saa vaan jonkun harrastamaan sitä kanssaan, niin siitä vaan, ei siihen tarvitse keneltäkään lupaa kysyä”, hän jatkaa.

”Ja hei eihän me kymmenen vuotta sitten edes oltu vanhoja! Mehän oltiin kadehdittavan nuoria silloin.”

Kymmenessä vuodessa moni asia onkin muuttunut.

Saisiosta on tullut isoäiti, Junkkaalasta äiti ja Packalén on jäänyt eläkkeelle sekä opiskellut suntioksi.

”Luulen, että uuden ammatin opiskelu oli minulle jonkinlainen eläkkeellejäämisriitti. Siinä kohtaa elämässä ihmisen kannattaa suunnitella ja tehdä jotain. Ihan sama onko se sitten luovaa työtä, urheilua, käsitöitä tai perunan istutusta. Ja mielellään vielä jotain yhteisöllistä”, Packalén kertoo.

Hän työskenteli kahtena suvena Kustavissa suntion kesäsijaisena ja teki välillä Malmin hautausmaalla lauantaivuoroja.

”Malmin hautausmaalla saattoi olla 16 hautajaiset kolmessa eri kappelissa päivän aikana. Se oli ihan oma maailmansa.”

Saision tahtikaan ei ole eläkeiän jälkeen hidastunut. Keväällä hän reissasi Antti Jokisenhttps://www.hs.fi/haku/?query=antti+jokisen Schjerfbeck-elokuvan kuvauksissa Virossa ja alkuvuonna häneltä ilmestyi uusi romaani Epäröintejä.

”Viiden ja puolen vuoden professuuria lukuun ottamatta olen aina ollut freelancer, joten en ole koskaan jäänyt eläkkeelle samalla tavalla kuin vakitöissä käyvät.”

”Mutta kyllä minä mielelläni lepäisin enemmän, freelancerilla vaan duunit tuppaavat kasaantumaan.”

Saisio kertoo, että ikääntymisen huomaa jaksamisessa. Ikä ei ole pelkkä numero.

”Mutta se on myös lempeyttä ja rentoutta”, Packalén sanoo.

”Olen suorittajatyyppi, mutta oppinut relaamaan ja saatan nykyisin mökilläni mennä keinuun istumaan ja avata viinipullon.”

”Vanhenemisessa hirveän kivaa on, kun ei ole mitään menetettävää eikä varsinkaan sosiaalisesti saavutettavaa. Voi tehdä juttuja omaksi ilokseen”, Saisio komppaa.

”Eikä mikään enää hävetä niin kuin nuorempana”, Packalén jatkaa.

Molemmat ovat huomanneet, että elämää taaksepäin katsoo paljon lempeämmin ja pikkuasiat unohtuvat.

”Ja jos ennen väitti, ettei ole mitään väliä, mitä ihmiset sinusta ajattelevat, niin nyt se alkaa olla totta tai vähintäänkin enemmän totta”, Saisio summaa.

Kaksikon kanssa työskennellyt Junkkaala huomasi näytelmiä kirjoittaessaan saman muutoksen.

”Iän myötä häpeä, joka on egoistinen ja lopulta pinnallinenkin tunne, hälvenee. Jäljelle jäävät, ainakin Saikin ja Marjan tapauksessa, eettiset kysymykset ja niiden herättämä syyllisyys. Narsistinen hätä on kadonnut, tosin nyt kyseessä on tietenkin ihmiset, joilla on luontaisesti itseironiaa.”

Dramaturgi Junkkaalan työtapa on ollut poikkeuksellinen.

Valehtelijan peruukin tekeminen alkoi puolisentoista vuotta sitten niin, että Junkkaala haastatteli päähenkilöitään perinpohjaisesti ja moneen otteeseen.

”En halunnut liikaa ohjata keskusteluja tiettyyn suuntaan, mutta minua kiinnosti, miten Saikki ja Marja hahmottavat elämänsä käännekohdat, sekä millainen heidän suhteensa kuolemaan ja elämän rajallisuuteen on.”

Nauhoja kertyi arviolta 30 tuntia, ja niiden pohjalta litteroitua tekstiä melkein 400 liuskaa.

”Siinä oli järjettömän iso duuni, mutta halusin litteroida kaiken, koska en siinä vaiheessa voinut vielä tietää, mikä on arvokasta. Dramaturgian hahmottuessa voi yllättäen tarvita jostain asiasta yhden lauseen lisää”, Junkkaala kertoo.

Muistaminen ja muisteleminen ei aina ollut kepeää ja saattoi käynnistää isonkin prosessin.

”Muistot voivat näyttäytyä hirvittävän eri valossa, kun ja jos niiden äärelle pysähtyy ja tulee kysyneeksi esimerkiksi, miksi haluan muistaa tämän näin, onko minulla joku erityinen syy? Sopiiko tämä ihminen elämänkertomukseeni esimerkiksi tällaisessa roiston roolissa?” Saisio kertoo.

Välillä taas vanhoista ajoista puhuminen turvallisessa ympäristössä tuttujen kanssa oli innostavaa, kunnes sitten näki sanansa litteroituna edessään ja piti alkaa näytellä puheitaan.

”Kyllä siinä välillä kylmä hiki nousi.”

Kaikkein kiinnostavinta oli huomata, että ihminen tulkitsee muistoja uudelleen. Muisto on fiktiivinen ja jollain tavalla altis muuttumaan.

Dramaturgi Junkkaala muistuttaakin, että muistaminen on aina poikkeus, unohtaminen on sääntö.

”Muisti on paras dramaturgi, koska ihminen muistaa pääsääntöisesti ainoastaan asiat, joihin liittyy jokin tunne”, hän sanoo.

”Ja jos näin on, ne muistot ovat suoraan teatterillisia tapahtumia. Tavallaan kyse oli siis itseohjautuvasta prosessista.”

Mutta millaista Junkkaalan on ollut työskennellä starojen kanssa, joiden tytär hän ikänsä puolesta voisi olla?

”Minut pyydettiin alun perin mukaan varmaankin, koska Saikki tiesi, että minut on koulutettu hyvin. Hänhän oli proffani Teatterikorkeakoulussa”, Junkkaala kertoo.

”Mutta luulen, että olin kymmenen vuotta sitten niin kovassa vastavalmistuneen hybriksessä, etten edes tajunnut, miten eri sarjassa Marja ja Saikki painivat kuin minä.”

Saisio kertoo, että kun he keväällä aloittivat Valehtelijan peruukin tekemistä, ilmassa saattoi hetken aika olla varautuneisuutta.

”Ei ole mikään ihme, jos ihmiset pelkäävät, että kävelen heidän ylitseen. Tiedän, että olen vaikea ohjattava, koska olen ohjannut niin paljon itse.”

”Toisaalta juuri ohjaajan kokemusteni takia tiedän, ettei näyttelijä näe näyttämöltä kaikkea ja siksi hänen on luotettava ohjaajaan.”

Kolmikon yhteistyö on ollut niin hedelmällistä, että Junkkaala toivoo sen jatkuvan jälleen kymmenen vuoden päästä.

”Näyttämöllinen seurantatutkimus on minulle ihan uudenlainen tapa ajatella teatteria. On tosi kiinnostavaa tehdä saman työryhmän kanssa töitä kymmenen vuoden välein ja käyttää samaa metodia.”

”Kehottaisin sinua aikaistamaan jatko-osaa monesta syystä johtuen”, Saisio huikkaa väliin.

”Mehän olemme vitsailleet, että kymmenen vuoden päästä minä olen palvelutalossa ja Saikki on pyörätuolissa ja siitä tulee videoteos”, Packalén jatkaa.

Kello lähenee viittä perjantai-iltapäivänä ja Junkkaalan on aika lähteä lastensa päiväkodin grillijuhliin. Saisio ja Packalén jäävät vielä hetkeksi istumaan, mutta saavat vielä ohjaajalta ohjeet viikonlopun varalle.

”Muistakaa, ettei mitään ylimääräisiä juttuja ennen ensi-iltaa! Ei edes lapsenlapsia.”

Valehtelijan peruukin ensi-ilta Kom-teatterissa 12.9.