Munasolujen kauppaaminen Ukrainassa kasvaa aikamme kuvaksi – Sofi Oksasen tänään ilmestyvä Koirapuisto-romaani on surullinen ja tyly

Romaani

Sofi Oksanen: Koirapuisto. Like. 405 s.

”Olin päässyt pitkälle. Oli auto, oli asunto, oli työ, oli omia luottokortteja. Oli mies, oli sydän­ääniä. Oli kokonainen kattaus elämää ja paljon menetettävää.”

Näin kuvailee Koirapuisto-romaanin kertoja onnea. Länsimainen elämäntapa, itäeurooppalaisen toiveiden täyttymys.

Sofi Oksanenhttps://www.hs.fi/haku/?query=sofi+oksanen (s. 1977) on Suomen palkituin, käännetyin ja todennäköisesti luetuin nykykirjailija. Ja siksi Koirapuisto on varmasti kirjasyksyn odotetuin teos. Kirjailijan maineen takia siitä lienevät kiinnostuneita nekin, jotka eivät yleensä lue kaunokirjallisuutta.

Koirapuisto on siis ladattu melkoisilla paineilla. Puhdistusta (2008) on vaikea ylittää ja korkealla on Kun kyyhkyset katosivat -romaaninkin (2012) rima. Molemmat käsittelevät riipaisevasti Viron lähihistorian traumoja.

Oksasen kuudennessa romaanissa Viro on vaihtunut Ukrainaksi. Sivuroolissa on nyt myös Helsinki. Kiovan tietävät kaikki, mutta suomalaisessa kirjallisuudessa tuskin on aikaisemmin ­luettu kaupungista nimeltä Dnipro. Itä-Ukrainan kyläpahaset ovat nekin tuntemattomia suomalaisille lukijoille.

Eletään Neuvostoliiton jälkeistä aikaa, aina vuoteen 2016 saakka. Itsenäisessä Ukrainassa uusi elämä versoo kommunismin saastuttamasta maaperästä.

Syö tai tule syödyksi, on vallitseva mentaliteetti.

Romaanin alku on arvoituksellinen: Kaksi ukrainalaisnaista tarkkailee lapsia helsinkiläisessä puistossa. Mikä heidät on tuonut Helsinkiin? Miksi he häpeilevät itseään ja miksi he pelkäävät toisiaan?

Vastaukset löytyvät lukemisen myötä. Juoni etenee trillerimäisesti, ja kerronta poukkoilee eri aikatasojen välillä. Aihe on rankka, kuten Oksasen teoksissa on.

Kertojan äänessä on paatosta, hän on klassinen tunnustaja. Runsassanainen todistelu tekee romaanista kuitenkin raskas­lukuisen. Koirapuisto on kuin syvällä uiva, täyteen lastattu rahtilaiva.

Minäkertoja on nimeltään ukrainalaisittain Olenka ja venäläisittäin Aljonka. Viimeksi mainittu sattuu olemaan neuvosto­aikaisen maitosuklaalevyn nimi. Sen käärepaperissa herkuttelijaa tuijotti viattoman oloinen maatuskamainen tyttönen. Koirapuiston Aljonka on jotain ­aivan muuta.

Lukijan ei kannata luottaa tähän nostalgista nimeä kantavaan kertojaan, joka pelkää jatkuvasti tekevänsä virheitä. Hän pelkää valheidensa paljastuvan.

Sävyltään Koirapuisto on tumma ja surullinen. Siinä ei ole heleyttä eikä ajoittaista kepeyttä, kuten kahdessa edellä mainitussa Oksasen teoksessa.

Puhdistuksessa kukkii Ingelin ja Hansin kesäinen onni. Aliidea hallitsee traaginen, välillä koominenkin, pakkomielle saada sisarensa mies itselleen. Kyyhkysissä taas koskettaa Juuditin rakkaudennälkä.

Koirapuistossa rakkaus on etäistä ja kalseaa. Minä toki puhuttelee rakastettuaan, mutta suhde jää epätodelliseksi, vaikka tunteiden palosta suuria sanoja lausutaankin. Lihaksi ja vereksi rakastettu ei muutu, ja siksi koko rakkaustarina on paperinmakuinen.

Kaiken kaikkiaan Oksanen loihtii teos teokselta epä­sympaattisempia henkilöitä. Koirapuiston kertojan totuus muuntuu tilanteittain. Samanlainen on Daria, hänen autettavansa, ystävänsä ja lopulta vihamiehensä.

Nuoret naiset ovat siinneet kommunismissa ja pyrkivät lentoon sen raunioilta. On köyhyyttä, pelkoa ja häpeää. On myös luontaista ylpeyttä ja sen synnyttämää kunnianhimoa. Kumpikaan ei halua olla köyhä itätyttö.

Jos kertomuksen minä olisi mies, hänen mittansa olisi kyky hankkia katumaasturi ja dollarinippu nahkatakin uumeniin. Mutta hän on nainen, ja naisen mitta on kyky hyödyntää ruumistaan.

Koirapuiston maailma on tyly ja kylmä.

Maagisen realismin piirteitä sisältävässä Normassa (2015) Oksanen kysyy, mistä ovat peräsin hiukset, joilla pidennetään länsileidien kuontaloa. Hiusbisneksestä tietenkin hyötyvät vähiten ne, joiden päässä hiukset ovat kasvaneet.

Normassa sivutaan myös kohdunvuokrausta ja sijaissynnytyksiä, ikään kuin nyt esiteltävän teoksen ennakkonäytöksenä.

Koirapuistossa on nimittäin kyse munasolujen luovuttamisesta. Ukrainalainen yksityisklinikka järjestää rahasta sini­silmäisiä ja vaaleahiuksisia lapsia länsimaalaisille pariskunnille, jotka eivät saa omaa vauvaa omin sukusoluin. Ovatko klinikan luovuttajat hyväntekijöitä?

Pariskuntien näkökulmasta ehkä ovat, mutta miten on luovuttajien itsensä laita? Koirapuisto yrittää vastata viimeiseen kysymykseen.

Nuoret ukrainalaisnaiset luovuttavat sukusoluja päästäkseen pois kivihiilenpölystä ja heille varatusta naisen roolista. Muutama luovutus ja sitten malliksi Pariisiin, lupailee rekrytoija kauniille ukrainattarille.

Kaunottarien täytyy kuitenkin silotella portfoliotaan. Teollisuuden saastuttamia alueita ei kannata mainita kasvuympäristönä. Asiakkaat eivät halua rumaa mutta eivät myöskään sairasta lasta.

Pienet valheet johtavat isompiin valheisiin, kavalluksiin, kiristämiseen, korruptioon, lopulta jopa murhiin.

Pelosta tulee jokapäiväinen seuralainen. Ja suru sumentaa tulevaisuuden. Minun lapseni leikkii puistossa, mutta hän ei ole minun lapseni, vaikka hänessä on selvästi isäni piirteitä.

Hedelmöityshoidot ovat ajankohtainen aihe, sillä länsimaissa perheen perustaminen on siirtynyt muiden kiireiden tieltä. Nyt lääketiede pystyy auttamaan niitä, jotka vielä joitakin kymmeniä vuosia sitten olisivat jääneet ilman perillisiä.

Lainsäädäntö ei ole kuitenkaan kaikkialla ehtinyt mukaan siihen, mitä lääketiede on keksinyt ihmiselämän alkuun saattamiseksi.

Munasoluja ja siittiöitä luovutetaan myös Suomessa, mutta täällä luovutusta säädellään lailla. Asiaa on punnittu suku­solujen luovuttajan, synnyttäjän ja lapsen näkökulmasta.

Muutaman tunnin lentomatkan päässä asioiden laita on jo aivan toinen.

Oksanen tunkeutuu ukrainalaiseen todellisuuteen ja kyselee täkäläisten naisten oikeuksien perään. Villissä idässä raha ja tarve karistaa harteilta ikävä menneisyys kiilaavat niin eettisten kuin tasa-arvokysymystenkin edelle.

Virolaisilla oli aikoinaan paljon sanottavaa Puhdistuksesta.

Mitä mahtavatkaan ukrainalaiset sanoa Koirapuistosta?

Todennäköisesti Suomessakin keskustellaan romaanin tee­moista, ainakin hedelmöitys­bisneksestä.

Sofi Oksanen osaa hämmentää.