Viitasen Piian musiikki murtaa suojamuurit ja avaa kyynelhanat – Uudella levyllä ennustetaan myös ihmiskunnan karmea kohtalo

Folk

Viitasen Piia: Meidän jälkeemme hiljaisuus. Texicalli. ★★★★

Musiikin supervoima on siinä, että se voi tuoda pintaan tunteita, joita ei pelkillä sanoilla saisi kaivettua esiin.

Laulaja-lauluntekijä Piia Viitasellahttps://www.hs.fi/haku/?query=piia+viitasella ja hänen yhtyeellään Viitasen Piialla on aina ollut käsissään tämä ihmeellinen lahja ja supervoima. Voima, jonka avulla ihmisten suojamuuri saadaan murrettua ja kerrankin kohtaamaan oma sisin.

Musiikin intiimiys ja lämmin inhimillisyys ovat erottaneet hänet monista muista. Puhuttelevat sanoitukset, harmoonisäestys, akustisen kitaran lempeä näppäily sekä Viitasen hellä, rauhoittava, melkein kuiskaava ääni ovat nostattaneet kuulijat varpailleen.

Muistan eräänkin festivaalin, jolla olimme rymistelleet ystävien kanssa kiitettävällä innolla pitkin peltoja ja festivaalipihoja. Sitten yhtäkkiä Viitanen lauloi vanhassa navetassa ihan hiljaa pehmeällä äänellään ja pysäytti hetken. Karski miespuolinen ystävänikin ”romahti” totaalisesti, kyyneleet valuivat äsken riehuneen festivaalivieraan likaisilla poskilla.

Ei tuollaiseen joka artisti kykene.

Noihin aikoihin takuuvarma itkettäjä oli Tuntemattomalle Ainolle, laulu tosielämän kirjeenvaihdosta Viitasen isoäidin ja tuntemattoman sotapojan välillä. Aivan mahdoton kestää.

Neljännellä levyllä Meidän jälkeemme hiljaisuus ihan näin konkreettista itkettäjää ei ole. Lauluissa käsitellään suuria aiheita, joista ei saa aina yhtä jämerää, henkilö­kohtaista ja konkreettista otetta.

Viitanen laulaa aika yleisellä tasolla ihmisenä olemisesta; arjen liukuhihnamaisesta raadannasta, epävarmuudesta, toisen ihmisen tärkeydestä, ihosta joka muistaa kaiken.

Aiemmin muun muassa sosiaaliohjaajana ikäihmisten parissa työskennellyt muusikko pohdiskelee koskettavasti, mitä jää jäljelle, kun ei ole enää kieltä, jolla kommunikoida. Mitä ihmisestä jää, kun kaikki turha on riisuttu.

Rakkaushan se. Viimeinen valomme.

Osaa Viitanen olla vihainenkin, ei vain lempeä.

Levyn apokalyptinen nimiraita Meidän jälkeemme hiljaisuus hiljentää totaalisesti. Hyytävätunnelmainen kappale voisi olla kuin suoraan True Detective -sarjan soundtrackilta. Suuresta lännestä, jonka aavikoiden keskellä kiitää maailmankaikkeuden viimeinen pika­juna – kohti omaa tuhoaan.

Takana palaa maa, mutta me vain pidämme hauskaa. ”Nuori Linkola ja joku hippi” huutavat pysähtymään, mutta ei kukaan ehdi kuunnella. Pitää ehtiä sikailla ja ajatella itseään. Vielä kuilun reunaltakin joku huutaa unelmakodin sisustustauluista tutun lauseen ”carpe diem”, sitten syöksytään.

Musiikillisesti kuilun lähestyminen on rakennettu kuin Ravelinhttps://www.hs.fi/haku/?query=ravelin Bolero ikään. Suloinen harppu­näppäily kasvaa ulvoviksi, särähtäviksi kitarakerroksiksi, loppu on silkkaa pauhua ja kaoottisuutta.

Viitasen Piian neloslevy vaikuttaa ensi kuulemalta aiempaa synkemmältä, osin jopa lohduttomalta. Mutta kun hieman rapsuttaa pintaa, huomaa, että oikeastaan tätä yhtä apokalyptista nimikappaletta lukuun ottamatta kaikkea yhdistää sittenkin yksi punainen lanka: se on toivo, valo ja rakkaus.

Niistä täytyy pitää kiinni, vaikka maailma ympärillä palaisi.

Piia Viitanen aloitti luonnon­mukaisella akustisella folkilla, mutta hiljalleen mukaan on tullut yhä enemmän elektronisia sävyjä. Esimerkiksi efektoitu kantele on lisännyt viime vuosina musiikkiin kiinnostavia uusia kerroksia.

Nyt sähköä ja voimaa on vieläkin enemmän. Tuottajana on toiminut Julius Mauranenhttps://www.hs.fi/haku/?query=julius+mauranen, jolla on kokemusta Oranssi Pazuzun, Kiki Paun ja Murmanskin kaltaisten yhtyeiden kanssa työskentelystä.

Musiikki on pysynyt edelleen ihmisen kokoisena, mutta kieltämättä hetkittäin Viitasen Piia kuulostaa miltei miltä tahansa suomalaiselta kitarabändiltä.

Onneksi kaikkeen elektroniseen maailmaan yhdistyy myös Matias Tyninhttps://www.hs.fi/haku/?query=matias+tynin harmooni, Sarah Palunhttps://www.hs.fi/haku/?query=sarah+palun kantele ja harppu sekä monia muita akustisia soittimia. On ambientia, americanaa, folkia.

Elektronisen ja akustisen yhdistelmä on omaperäinen, sellainen, jolla erotutaan popradioiden listamassasta.

Entä ne tunteet? Osuuko Viitasen Piia uutuudellaankin suojamuureihin?

Kyllä, ainakin jossain määrin. Duetto ja vuoropuhelu Topi Sahanhttps://www.hs.fi/haku/?query=topi+sahan kanssa kappaleessa Kulje mun kanssani saa sukat pyörimään jaloissa. Siinä on tavoitettu aitoa läsnäoloa ja kahden ihmisen todellista keskustelua. Kyseessä on riipaiseva pieni tarina parisuhteen alusta, keskikohdasta ja lopusta.

”Sinä kyllästyit tietenkin, olit poikanen vaan. Minä vahva kuin varjoni, en pystynyt parempaan.”

Niin kaunista, niin satuttavaa.

Kriitikon valinnat: Viiden tähden house-herkkua ja taidefolkia

Albumi, Folk / rock

Antti Autio: Pihalla tuulee taas. Soit Se Silti. ★★★

Kaiken laskel­moidun musiikin­teon keskellä Antti Autionhttps://www.hs.fi/haku/?query=antti+aution vapaasti pienestä suureen leuhot­televa folkpop on melkoinen keidas. Musiikki on rehellistä joka runotytön taidetta, jossa popin kaavoista ei tarvitse välittää. Lauluissa on ikuinen syys, melankolia on niiden vallitseva piirre, ja sitä kaikkea vain korostaa Aution kaunis, persoonallinen, vähän valittava laulusoundi.

Levyn helmi on Kallio, sello- ja kitarasäestyksellinen surulaulu, joka kertoo menetettyä rakkauttaan kotikapakassa haikailevasta päähenkilöstä. Kaikkine falsettikertosäkeineen se on sopivan rouhea ja mieleen jäävä muuten hieman ylätasolle jäävän materiaalin keskellä.

Albumi, Folkrock

Kanerva: Kuinka aika pysäytetään. Texicalli. ★★★★★

Hetkinen, kuuntelenko nyt Suomen Daft Punkia vai sittenkin Suomi-folkia? Kanervanhttps://www.hs.fi/haku/?query=kanervan uutuus totisesti yllättää. Vähän ryppy­otsaisen mielikuvan jättänyt artisti on tehnyt iloisesti ja pakottomasti eteenpäin rullaavan levyn, jonka kuuntelu vaatisi jopa diskopalloa ja tanssilattiaa. Pehmeästi pumppaava house-herkku Limbo on tehokas korvamato.

Tyylistä toiseen hypähtelevä musiikki on osin vakavissa parisuhdevesissä, mutta välillä heittäydytään pöhköksi, tunnustetaan vaikkapa riippuvuussuhde mentolinenäsuihkeeseen. Kanerva pyytää laulussa veikeästi kertomaan, onko hän yhä ihana. Vastaus on ehdoton kyllä.

Kansanmusiikki / rock

Eri esittäjiä: Kalevala elävänä tai kuolleena vol 1. Vallila Music House. ★★★

Juha Hurme ja Tuomari Nurmiohttps://www.hs.fi/haku/?query=tuomari+nurmio halusivat repiä Kalevalaa ulos tuohivirsumielikuvan ikeestä, ja tässä on nyt projektin ensimmäinen levy. Homman juju on ollut se, että artistit ovat kehitelleet pääasiassa omia sanojaan Kalevalan pohjalta ja esittäneet ne sitten kukin omalla luonteenomaisella tyylillään. On Jaakko Laitisenhttps://www.hs.fi/haku/?query=jaakko+laitisen & Väärän Balkan-hyppyytystä, Palefacenhttps://www.hs.fi/haku/?query=palefacen Kalevala-räppiä, Ismo Alangonhttps://www.hs.fi/haku/?query=ismo+alangon Kalevala-punkia – ja niin edespäin. Aikamoinen sillisalaatti siis.

Tällä on silti paikkansa. Uskon, että sillä on hyvät mahdollisuudet avata Kalevalan maailmaa nykyihmiselle. Esimerkiksi Toni Tapanisenhttps://www.hs.fi/haku/?query=toni+tapanisen kirjoittama ja Pekko Käpinhttps://www.hs.fi/haku/?query=pekko+kapin & K:H:H:L:n esittämä Aino on hyvinkin selväsanainen kertomus Ainon ja ”kääkän” suhteesta. ”Lauloi tyttö hymysuinen: Painu vittuun Väinämöinen”, kuuluu tarinan hymyilemään pakottava kliimaksi.

Albumi, kansanmusiikki/ jazz / rock

Vimma: Meri ja avaruus. Eclipse music. ★★★

Taloudel­lisesti ei luulisi olevan mitään järkeä perustaa yhdeksän­henkistä yhtyettä, joka yhdistää kansanmusiikin, jazzin ja progen sekä nykyrunouden, jota välillä myös lausutaan. Onneksi Ultra Bra ei aikoinaan miettinyt tällaisia aspekteja, onneksi ei myöskään nuorten muusikoiden Vimma.

Välillä haiskahtaa turhan itsetarkoituksellinen erikoisuudentavoittelu, ja soittokin on välillä aika rosoista. Mutta kun koko bändi antaa mennä yhdessä, yhtyeen muhkeasointinen ydin löytyy. Silloin tuntuu, että tästä porukasta voi tulla mitä vain. Anteeksipyytelemätöntä menoa, pidän.