Teflon Bible kertoo, miten ironia tuli suomiräppiin – Harva tietää Pyhimyksen muinaisesta, provosoivasta aliaksesta, joka räppäsi vaimonhakkaamisesta

Musiikki

Hippo Taatila: Teflon Bible. Johnny Kniga. 464 s.

Räppäri Pyhimyksellehttps://www.hs.fi/haku/?query=pyhimykselle osallistuminen Vain elämää -ohjelmaan saattoi olla ”vain yksi taideperformanssi” muiden joukossa.

Pyhimyksen onneksi suurin osa ohjelman katsojista ei tiedä – eivätkä ehkä haluaisikaan tietää – mitään siitä malminkartanolaisesta Lika-Aki -nimisestä räppärialiaksesta, joka varhaisilla demoillaan sylki tietokoneensa kovalevylle provokatorisia riimejä insestistä, raiskauksista ja vaimonhakkaamisista.

Jos asiasta kysyttäisiin Lika-Akilta itseltään, tämä saattaisi näsäviisaalla nasaalillaan todeta: ”Noo, nekin olivat vain performansseja muiden joukossa”.

Ihan kuten ovat olleet myös Teflon Brothersin kaukana parodian tuolla puolen liitäneet junttiräppijuomalaulut tai Ruger Hauerin kunnianhimoinen taideräppi.

Hippo Taatilanhttps://www.hs.fi/haku/?query=hippo+taatilan massiivinen Teflon Bible -teos antaa vaikutelman, että kaikki nämä Mikko Kuoppalanahttps://www.hs.fi/haku/?query=mikko+kuoppalana ”siviilissä” tunnetun ja Pyhimyksenä yhdeksi suomiräpin arvostetuimmaksi tekijäksi nousseen taiteilijan luovuuden eri ilmentymät ovat olleet hänelle itselleen yhtä tärkeitä, ainakin siinä mielessä, että yhtäkään ei olisi ollut ilman toista.

Siksi niiden kaikkien vaiheet on myös kirjattu seikkaperäisesti teokseen, josta nimensä mukaisesti muodostunee kaikkien Pyhimys-, Heikki Kuulahttps://www.hs.fi/haku/?query=heikki+kuula- ja Teflon Brothers -fanien kotiraamattu.

Se on status, jonka pieteetillä, älyllä ja kirjallista kunnianhimoa säästelemättä vuoltu möhkäle ansaitsee. Teflon Biblen tekemiseen on käytetty ruhtinaalliset yli kolme vuotta, ja pitkä työstöaika näkyy sekä laadussa että laajuudessa.

Nimestään huolimatta Teflon Bible ei kerro vain Teflon-possen, eli Pyhimyksen, Heikki Kuulan ja Volinhttps://www.hs.fi/haku/?query=volin, edesottamuksista suomiräpin hetteikköisillä soilla, vaan ilahduttavalla tarkkuudella kirjurin kampa perkaa myös Pyhimyksen, Paperi T:nhttps://www.hs.fi/haku/?query=paperi+t:n ja Tommishockinhttps://www.hs.fi/haku/?query=tommishockin muodostaman Ruger Hauer -yhtyeen sekä laajemmin koko vaihtoehtoisen suomiräpin mosaiikkia sekä sen sisällä sinkoilleita yksilöiden ja tapahtumaketjujen välisiä syy-seuraussuhteita.

Tutuiksi tehdään keskeiset toimijat Monsp-levymerkistä Basso-mediaimperiumiin, mutta myös alan aluskasvillisuuteen olennaisena osana kuuluneet Hattutehdas, Kuoppalan oma varhainen Yellowmic-levymerkki, MoonTV:n Word!-ohjelma sekä sellaiset jo unohdetut yhtyeet kuin Dominoe ja Choqlate saavat ansaitsemansa tilan.

Kokonaisuudesta hahmottuu tarkka näkymä koko suomiräpin sotkuiseen, ihmisiä ja tapahtumia hengästymiseen asti puhkikuluttaneeseen 2000-lukuun.

Kirjan päähenkilöt, kolmen nuoren miehen muodostama Teflon Brothers -yhtye, oli suomiräpin kentälle viime vuosikymmenen lopulla ilmestyessään poikkeama, ja siksi myös eräänlainen tienraivaaja.

Poikkeaman nimi oli ironia.

Kun Teflonit ottivat ensiaskeliaan reilut kymmenen vuotta sitten, suomiräp oli vielä niin järeällä ketjulla kiinni yhdysvaltalaisessa esimuodossaan, että artistien keskinäisestä erilaisuudesta huolimatta lajityypin eetos oli tiettyjen perusasioiden osalta yhteneväinen.

Vain hieman kärjistäen: nauraa sai, kunhan ei nauranut väärille asioille ja vittuilla sai, kunhan ei vittuillut oman possen jäsenille. Mitä ”raadollisen rehellisempi” olit, sitä rohkeampi olit. Ironia, jos käsitteen olemassaoloa edes tiedostettiin, edusti korkeintaan pelkuruutta eli kykenemättömyyttä olla suora, selkeä ja rehellinen.

Puritaanisuus oli hyve, ja tähän oli syynsä.

Hiphop oli kehittynyt ja kukoistanut Yhdysvalloissa alueilla, joilla ironian viljeleminen väärällä hetkellä ja väärässä paikassa maksoi helposti hengen. Ironia oli koulutetun ja valkoisen keskiluokan nuorten etuoikeus, sellaisten kuin maailman ensimmäisen avoimesti ironisen rap-yhtyeen muodostaneiden The Beastie Boysin.

Varhaisessa suomiräpissä puolestaan lähes kaikki pyrittiin apinoimaan mustasta Amerikasta, koska omaa pohjakulttuuria ei räpissä ollut.

Sitten tuli Teflon Brothers ja pudotti ironian keskelle suomiräpin lihaksiaan pullistelevaa ja toistensa aitoutta vahtivaa maisemaa. Heti ensimmäisillä levyillään täysin valmis yhtye ei väläytellyt pelkästään oman alakulttuurin lainalaisuuksille, vaan myös Punavuoren pop-maailman pintaliitäjien suuntaan.

Paradoksaalisesti jälkimmäinen oli keino päästä osaksi samaa maailmaa. Ja temppuhan onnistui.

Sattumalta samaan aikaan tyystin toisenlaisessa rinnakkaistodellisuudessa, indiepopin- ja rockin maailmassa, ironia alkoi olla aina vain kovempaa valuuttaa.

Teflon Brothersin ja lempeämmin ironisen Stiginhttps://www.hs.fi/haku/?query=stigin myötä suomalainen räp kelpasi äkisti täysin uudelle foorumistolle: Image-lehteen, Rumbaan, Flow Festivaaleille ja Radio Helsinkiin, paikkoihin jotka olivat kokeneet punttisaleilla punnertavan kaljupäisen äijäräpin itselleen vieraaksi.

Kehityksen lakipisteeksi paikantui Teflonien kolmas albumi Valkoisten dyynien ratsastajat ja sen hitti Seksikkäin jäbä, joka kuljetti yhtyeen rockfestivaalien päälavoille.

Ironialeikin muuttuessa todeksi – ja rahaksi – yhtyeen metataso-spesialisti Pyhimys otti paikkansa eräänlaisena räppipiirien ”pikku-Jyrki Lehtolana”, veitikkamaisena takinkääntäjänä, nokkeluuksien laukojana ja ärsyttäjänä, jota räp-skenen aitouden vartijat katsoivat karsaasti, mutta Flow-yleisö rakasti.

Raamattua ulkoisestikin muistuttava teos näyttää yhdeltä Teflon-mediaperformanssilta lisää. Vaikutelmaa tukee, että tarinan keskeisten henkilöiden pitkin kirjaa ripotellut valokuvat on ”päälle kuvitettu” uudestaan niin, että niissä esiintyvät henkilöt ovat liki tunnistamattomia.

Saavumme kenties tärkeimmän kirjan synnyttämän kysymyksen äärelle: riittääkö ironisista leikeistä koko ammatillisen uran rakennuspuiksi? Onko ilmiöille, ihmisille ja olemisen tavoille naureskelu vappunaamarin takaa kunniakas ammatillinen perintö, vai pitäisikö jossain vaiheessa keksiä jotain ”todellisempaa” tekemistä?

Kirjassa pohjimmiltaan herkiksi ja hyväntahtoisiksi runopojiksi paljastuvat Teflonit ovat todennäköisesti aina välillä joutuneet kysyneet näitä kysymyksiä itseltäänkin.

Tästä todistavat sekä Heikki Kuulan että Pyhimyksen soolotuotannot, joita ei sokkotestissä ikipäivänä arvaisi Teflon-miesten tekemiksi. Niin kaukana räppäreiden artistiuden eri ääripäät ovat toisistaan.

Tämän monipuolisuuden erittely on Teflon Biblessäkin lopulta kiinnostavampaa ja kestävämpää sisältöä kuin viinassa ja mainosrahoissa uitetut ”meta-tason leikittelyt”. Kuten Teflonien pitkäaikainen tuottaja Riku Mattilahttps://www.hs.fi/haku/?query=riku+mattila sattuvasti toteaa: ”Teflon Brothers muuttui lopulta itse siksi yhtyeeksi, jollaista parodioimaan se alunperin perustettiin.”

Teflon-posse on löytänyt Hippo Taatilassa oloisensa kirjoittajan.

Lähes missä tahansa muussa aihepiirissä toistuva hyperventilointi tekstinkuljetuksessa sekä jatkuva filosofisten ja kirjallisten referenssien viskely raskauttaisi lukukokemusta, mutta suomiräpin kryptisimmän kollektiivin kohdalla kirjailijan vimma taittuu kuin itsestään palvelemaan sekä kokonaisuutta että kohdettaan. Läpi pitkän tekstin hyökyaaltona vyöryvä innostus tekee teoksesta kohteensa näköisen.

Sellainen tuskin pelkillä istumalihaksilla onnistuisi.