Jouko Ahera äänitti valtaosan 60- ja 70-lukujen suomalaisista äänilevyistä, Dannyn Kesäkatuun hän nappasi kaupungin melua Töölön kisahallin kulmalta

Reijo Taipaleen Satumaa, Laila Kinnusenhttps://www.hs.fi/haku/?query=laila+kinnusen Valoa ikkunassa, The Renegadesin Cadillac, Dannyn https://www.hs.fi/haku/?query=dannynKesäkatu, Kirkan https://www.hs.fi/haku/?query=kirkanHetki lyö, Saukin https://www.hs.fi/haku/?query=saukinja Pikkuoravien kappaleet... Mikä yhdistää näitä ja monia muita kotimaisen musiikin ikivihreitä?

Vastaus on äänittäjä Jouko Aherahttps://www.hs.fi/haku/?query=jouko+ahera, joka tallensi kappaleet levylle. Hän äänitti merkittävän osan suomalaisista iskelmä- ja poplevyistä 1960- ja 1970-luvuilla.

Ahera kuuli monet klassikot jo niiden syntyhetkellä. Äänittäjälläkin oli levynteossa tärkeä osuutensa, mutta Ahera painottaa, että ratkaisevinta oli esittäjien panos.

”Virheitä tai epävireisiä ääniä pystyttiin editoimaan studiossa, tai jos laulajalle tuli pikku kröhä, korjattiin paikka toisesta otosta. Mutta jos solistilla ei ollut kappaleesta valmista näkemystä tai tulkintaa, ei sitä enää studiossa rakennettu”, Ahera kertoo.

Hän äänitti yli kymmenen vuoden ajan kaikki Scandia-Musiikin levyt. Yhtiöllä oli riveissään suuri osa maan suosituimmista artisteista.

Mieluiten Ahera äänitti laulajia, joilla oli mielessään valmis tulkinta laulusta, kun he saapuivat studioon. Heitä olivat esimerkiksi Laila Kinnunen, Olavi Virtahttps://www.hs.fi/haku/?query=olavi+virta, Katri Helenahttps://www.hs.fi/haku/?query=katri+helena ja Danny.

”Heidän laulunsa kuulostivat valmiilta heti ensi otosta lähtien. Mutta oli kyllä heitäkin, joilla ei ollut tietoakaan, kuinka laulun pitäisi mennä.”

Heitä Ahera ei sen enempää halua muistella. Paremmin mieleen ovat jääneet solistit, joiden tuotanto on vieläkin arvossaan.

”Virran Ola tuli joskus stu­dioon aika kurjan näköisessä kunnossa, ryvettyneenä ja ryypänneenä. Ensimmäinen otto oli joskus varsin rupinen. Mutta parin oton jälkeen ääni oli jo taattua Olavi Virtaa. Jäin aina ihmettelemään, että mikähän kikka hänellä on.”

Kun Ahera aloitti Scandian ­äänittäjänä, hän oli parikymppinen trumpetisti ja jazzin ystävä. Työpaikka oli auennut, koska sitä hoitanut Aarre Elohttps://www.hs.fi/haku/?query=aarre+elo valitsi televisiouran.

Ahera äänitti levyt Kulttuuri­talon juhlasalissa ja myöhemmin Alppi-saliin rakennetussa stu­diossa. Iskelmätähtien rinnalle tulivat pian kitarabändit.

”Ei se juuri muuttanut työskentelyä, koska heillä oli itsellään valmis oma soundi, eikä sitä ollut syytä kikkailla muuksi. Mutta shokeeraavaa oli, kun Renegadesit tulivat Suomeen ja studioon”, Ahera muistelee.

”Kun he virittivät instrumentit ja vahvistimet ja täräyttivät Cadillacin soimaan, koko Kulttuuritalo tärisi. Sitä voisi verrata lähes tulivuorenpurkaukseen, koska sellaista ei Suomessa ollut ennen kuultu.”

Käännöskappaleisiin Ahera pyrki toteuttamaan alkuperäisiltä levyiltä tutut äänet. Dannyn Kesäkatuun hän äänitti kaupungin melua Töölön kisahallin kulmalta.

”Pähkäilimme sovittaja Jaakko Salonhttps://www.hs.fi/haku/?query=jaakko+salon kanssa, miten äänet saataisiin aikaan. Kyllä ne aina syntyivät tavalla tai toisella.”

1970-luvulla Ahera jatkoi äänittäjänä Finnvox-studiossa ja perusti oman yrityksen.

Kuorot ja soittokunnat olivat tiedustelleet häneltä levyntekomahdollisuuksia, mutta studio ei välttämättä ollut niille paras ympäristö. Ahera hankki äänitys­kaluston ja lähti nauhoittamaan kokoonpanoja niiden kotiseuduille. Suomen kirkot ja konserttisalit tulivat tutuiksi.

Aheran yritys on toiminut kohta 50 vuotta. Asiakkaat pyytävät edelleen töihin äänittäjää, jonka kanssa kemiat kohtaavat ja työskentely sujuu.

Ensi vuodelle sovittujen töiden jälkeen Ahera aikoo kuitenkin jäädä eläkkeelle. Suunnitelmissa on matkustella vaimon kanssa erityisesti Etelä-Afrikassa, mistä riittää hienoja muistoja aikaisemmilta matkoilta.

”Avustamme järjestöä, joka pelastaa leijonia, gepardeja ja muita eläimiä hirveistä oloista. Meillä on siellä omat kissat, joita käymme katsomassa. Niillä on nyt upeat paikat, ja siitä tulee valtavan hyvä mieli.”

Mutta voiko eläkkeellä rentoutua nuoruusvuosien ikivihreitä kuunnellen, jos on itse äänittänyt ne? Pyöriikö mielessä, että tuonkin kohdan olisi voinut tehdä paremmin?

”On rasitteena eteenpäin menolle, jos jää pohtimaan turhia. Ne on tehty senaikaisissa olosuhteissa ja sillä tekniikalla. Vuosihaitari on pitkä, se antaa anteeksi”, Ahera sanoo.

”Kyllä niitä kuuntelisi radiosta enemmänkin. Usein äänitys­tilanteista on jäänyt mieleenpainuvia ja positiivisia muistoja.”