Ihmisen ääni. Ensi-ilta Kansallisteatterin Omapohjassa. Jean Cocteaun näytelmän ohjaus, lavastus ja pukusuunnittelu Charles Gonzalès. Näyttämöllä Terhi Panula. Suomennos Reita Lounatvuori, dramaturgi Eva Buchwald. Videot Winnie Productions, Pariisi. ★★★★
Lavalla on nainen. Hänet on jätetty ja nyt hän puhuu puhelimessa vielä yhden viimeisen kerran hänet jättäneen miehen kanssa. Linja on huono, nainen onneton.
AiemminkinIhmisen ääntä ohjannut Gonzalés on kertonut tehneensä tämän version nimenomaan Terhi Panulalle.
Panula tekee osansa täydesti alusta loppuun. Seuranaan vain videonäytöille hetkittäin piirtyvä ihmispeto ja kauniit mustavalkoiset kuvat Cocteaun elokuvasta Kaunotar ja hirviö (La Belle et la Bête) hän tulkitsee meille rakastavan naisen, jonka viimeinenkin toivonripe rakkauden jatkumisesta sammuu puhelun aikana.
Samalla kun Panulan roolityö on äärimmilleen viritetty ja raivoisa, on se myös hellä, huvittunut ja – aina vain – rakastava. Ylilyöntejä ei tule, kuiluina ammottavien valoneliöiden perässä siirtyvän Panulan eleet ja ilmeet ovat jatkuvasti täysin kontrollissa.
Tämä nainen saattaa olla itsetuhoinen – tai ehkä jopa hullu, kuka tietää – mutta holtiton hän ei ole. Ei edes silloin, kun hän kuulee tutun musiikin ja huutaa ilmoille raastavaa tuskaansa.
Makaaberi ja melodraama hiipivät teokseen toista kautta. Ohjaaja syöttää ne kuin varkain videonäytöillä, jotka tuovat teokseen syvyyttä ja sävyjä Panulan tulkitseman tekstin rinnalle.
Mainos (Teksti jatkuu alla)
Mainos päättyy
Heti aluksi nimittäin tuntuu, että ohjaaja kuin hieman venyttää katsojien sietokykyä näyttämällä läheltä sairaalan letkuissa makaavaa vanhaa naista.
Mainos (Teksti jatkuu alla)
Mainos päättyy
Nainen puhuu, mutta emme kuule mitä, saati tiedä kuka hän on. Olemme heti alleviivatusti aivan liian intiimissä tilassa.
Siitähän on kyse Cocteaun tekstissäkin: puhelusta, jota kenenkään ulkopuolisen ei ole tarkoitus kuulla.
Samalla kun monologi kulkee kohti vääjäämätöntä loppuaan, tuovat toisteiset valo- ja videoratkaisut siihen jatkuvasti lisätasoja. Samoin toimivat äänet, jotka välillä syöksevät suloiseen pariisilaisnostalgiaan ja välillä rakentavat selittämätöntä uhkaa. Susi ulvoo, rajuilma pauhaa.
Gonzalès on onnistunut rakentamaan intertekstuaaliset viitteet niin hienovaraisiksi, että ne eivät vie huomiota pois Panulan kärsivästä naisesta – mutta rakentavat silti rikkaan mielikuvahorisontin.
Kiitos, kun osallistut keskusteluun. Kommenttisi on nyt moderoitavana.
Kommentteja julkaistaan sitä mukaa, kun toimitus ehtii niitä tarkistaa.
Kommentteja tarkistetaan arkisin kello 7–24 ja viikonloppuisin kello 8–24.
Osallistu keskusteluun
Luo tunnus tai kirjaudu sisään, jotta voit kommentoida ja arvioida muiden kommentteja.
Kommentit