Voimakkaan kristillisen herätyksen kokenut Kanye West teki hengellisen räppilevyn, jossa on muutama täysosuma

Rap / gospel / albumi

Kanye West: Jesus Is King

GOOD Music / Def Jam ★★★

Kanye Westin viisitoista vuotta kestäneeseen soolouraan on mahtunut jeesustelua. The College Dropout (2004) -debyytin läpimurtohitin nimi oli Jesus Walks, sitä seuranneella albumilla todistettiin Touch The Sky -kappaleessa ja vuoden 2013 albumi sai nimekseen Yeezus.

Westin yhdeksäs albumi Jesus Is King on tämän kehityksen lakipiste, mutta myös käännekohta maailman tämän hetken tunnetuimman räppärin uralla.

Vuosi sitten West koki voimakkaan kristillisen herätyksen. Tämän vuoden tammikuussa hän ryhtyi kiertämään Yhdysvaltoja esiintyen ja saarnaten joka sunnuntai eri kaupungissa omassa Sunday Service -tapahtumassaan. Näissä tilaisuuksissa hän esitti sekä klassisia amerikkalaisia gospel-kappaleita että omaa musiikkiaan ”hengelliseksi” sovitettuna.

Jesus Is King -albumi on näiden sunnuntaitapahtumien eräänlainen äänilevymuotoon puristettu dokumentaatio.

Uuden albumin ero Westin aikaisempaan jeesusteluhistoriaan on konkreettinen. Siinä missä hän aiemmin käytti uskonnollista teemastoa metaforisesti, nyt sama kuvasto on hänelle totisinta totta, ei vain brändinrakentamisen väline.

Joillekin faneille ja hyvin monille kriitikoille tämä on osoittautunut hankalaksi, osittain musiikillis­sisällöllisistä, osittain epäilemättä kulttuurisista syistä johtuen.

Ensin muutama sananen jälkimmäisistä. Kanye Westiä seuraavat ja hänen levyjään ostavat huomattavan monet valkoiset keskiluokkaiset eurooppalaiset, joille rap on ollut nuoruuden kasvuvuosien tärkeintä musiikkia ja hiphop kulttuurina ja tyylinä kiehtova konsepti, mutta joille amerikkalaisen hiphop-kulttuurin sosiaalinen tausta on henkilökohtaisella tasolla täysin vieras maailma.

Vain yksi esimerkki: en tunne ainuttakaan suomalaista hiphop-harrastajaa tai räppäriä, joka olisi aktiivinen seurakunnan jäsen tai kirkossakävijä.

Yhdysvaltain afroamerikkalaisissa yhteisöissä yhteys kirkkoon on sen sijaan tiivis läpi elämän. Kirkot ja sunnuntaijumalanpalvelukset ovat yhteisöjen ankkureita, ja palveluksissa käyvät muutkin kuin syvästi uskovaiset, jopa jengien jäsenet.

Rapin musiikilliset isoisät blues, soul ja funk kehittyivät tiiviissä yhteydessä kirkkoon, paikoin konkreettisesti kirkossa. Myös näitä maallisempi hiphop-kulttuuri kasvoi kirkon varjon välittömässä vaikutuspiirissä.

Tätä taustaa vasten oli vain ajan kysymys, milloin ensimmäinen koko maailman tuntema valtavirran hiphop-artisti tekee hengellisen rap-levyn. Se, että tuo artisti on Kanye West, ei varsinaisesti yllätä.

Kun West totesi lakonisesti edellisen ye-albuminsa kylmäävällä I Thought About Killing You -aloitusraidalla, että ”ajattelen itseni tappamista joka päivä, ja rakastan sentään itseäni paljon enemmän kuin sinua”, Esquire -lehti totesi levyn olevan megalomaniaansa tukehtumaisillaan olevan supertähden avunhuuto. Huomiota tukee se, että muutaman viime vuoden aikana West on itsekin kertonut olevansa vuoroin masentunut, kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastava sekä seksi- ja pornoaddikti.

Nyt, reilu vuosi myöhemmin Jesus Is King -albumi pyrkii todistamaan, että apua tähän moniongelmaisuuteen on saatu, ja vieläpä siltä korkeimmalta mahdolliselta taholta.

Musiikillisesti West palaa Jesus Is Kingillä juurilleen: hänen rakkautensa vanhoihin soul-kappaleisiin ja niiden samplaamiseen tulee jälleen selväksi.

Albumin paras numero, Whole Truth -yhtyeen vuoden 1974 Can You Lose By Following God -kappaleesen pohjautuva Follow God on klassista ”vanhan ajan Kanye Westiä”, joka tekstiä lukuun ottamatta olisi istunut luontevasti jo räppärin yhä edelleen upealta kuulostavalle kakkosalbumille Late Registration (2005).

On tuskin sattumaa, että Jesus Is Kingin musiikillisesti sielukkaimmat kappaleet ovat niitä, joilla myös meuhkataan henkilökohtaisesta uskosta kaikkein suorimmin.

Tällaisia ovat kuoron ja pianon kuljettama perinteinen gospel-balladi God Is sekä jazz-saksofonisti Kenny Ghttps://www.hs.fi/haku/?query=kenny+g:n soolobreikin naulaama Use This Gospel, joka saa samaan aikaan jalan sekä naputtamaan lattiaa että silmät pyörimään päässä Westin kirkasotsaisen sananjulistamisen ristitulessa.

On God -kappaleessa puolestaan vajotaan syvälle latteuksiin Westin selittäessä Jumalalla menestystään musiikkibisneksessä.

Muutamat täysosumat eivät riitä peittämään sitä, että alle 30 minuuttisella levyllä on turhan paljon täytettä. Monet kappaleet ovat räppikappaleiksi todella lyhyitä, ja ne loppuvat kuin kesken, juuri kun tuntuu, että draama on vasta kehittymässä.

Toisin sanoen: Jesus Is King ei kasva valtavan, yli vuosituhansia vanhan ja Westiä koko elämänsä ajan puhutelleen teemansa mittoihin. Kuinka se voisikaan?

Westin tekstit julistavat kovaa ja korkealta, mutta paljastavat lopulta varsin vähän esittäjänsä henkilökohtaisesta suhteesta asiaan. Ehkä sellainen olisi liikaa vaadittu vasta hiljattain uskonsa löytäneeltä ihmiseltä. Kiitollisuus pelastuksen kokemuksesta on liian tuore ja innostava.

Kriitikon valinnoissa Beck iskee kipinää ja PK Keränen avaa solouransa kuulaalla poplaululla

POP / SINGLE

Beck: Saw Lightning, Uneventful Day Capitol
★★★

Kun 1990-luvun merkittä­vimpiin pop-­kameleontteihin ­lukeutunut ja itsensä Princenhttps://www.hs.fi/haku/?query=princen manttelinperijäksi tituleerattu Beckhttps://www.hs.fi/haku/?query=beck paljastaa tekevänsä kokonaisen albumin 2000-luvun kysytyimmän tuottajan Pharrell Williamsinhttps://www.hs.fi/haku/?query=pharrell+williamsin kanssa, asetelmassa on liiankin helppoa nähdä kahden laskevan tähtensä kanssa painivan keski-ikäisen hipsterin yritys uuteen nousuun. Kahden ensimmäisen singlen perusteella kehäketuille kannattaa antaa mahdollisuus. Siinä missä Loser-kappaleen ajoista kuppaava Saw Lightning kompastelee jälki-ironisten blues- ja country -viittaustensa kanssa, Uneventful Day puskee äänimaisemaa pontevammin marraskuun lopulla julkaistavan albumin otsikon – Hyperspace – lupaamaan suuntaan. Sen perusteella Beckin modernismi iskee kipinää yhä.

POP / SINGLE

PK Keränen: Let Go. Playground Music
★★★★

Paluun keikkalavoille tehneen 22-Pistepirkon laulaja PK Keränenhttps://www.hs.fi/haku/?query=pk+keranen avaa soolouransa singlellä, joka tuo etäisesti mieleen miehen emoyhtyeen vuosituhannen vaihteen teokset. Oman Pharrellinsa Keränen on löytänyt Ricky-Tick Big Bandin nokkamiehenä tunnetusta Valtteri Pöyhösestähttps://www.hs.fi/haku/?query=valtteri+poyhosesta, jonka jazz-tausta ei juurikaan kuulu Let Go -kappaleessa. Kahden kokeneen muusikon irtiottomainen kurottaminen kohti ”jotain uutta” onnistuu. Orgaanisen ja elektronisen välillä tasapainoileva kuulas poplaulu on kaunis balanssi, sinut itsensä ja ympäröivän universumin kanssa.

POP / FOLK /ALBUMI

Iron Country Sisters: The Blue Hidden In. Soit Se Silti
★★★

Ensin varoitus: ­nimestään huoli­matta Iron ­Country Sisters ei ole country-bändi. Vaikutteita siitäkin suunnasta trion juurevassa esikoisalbumissa kuulee, mutta pohjimmiltaan kolmen sisaruksen muodostama yhtye työstää modernia amerikkalaishenkistä folkpoppia. Tarttuvimmillaan, kuten komeasti melodisessa Bones-kappaleessa, sisarusten musiikki saattaisi kyllä kelvata raaka-aineeksi Nashvillen kaupallisen nyky-countryn taalamyllyyn. Erityisesti stemmat soivat upeasti ja soitto on moitteetonta, liiaksikin. Atmosfäärinen, kauttaaltaan hallittu sointi kaipaisi sisuksiinsa elämänmakuista rosoa. Nyt tuotanto jättää jälkeensä keskiluokkaisella tavalla kiusallisen sisäsiistin vaikutelman.

ROCK / SINGLE

The Flaming Sideburns: Trance-Noche. Chaputa! Records ★★★★

Vuosi­tuhannen ­vaihteen garage­rock-buumin ­helsinkiläinen­ soihdunkantaja The Flaming Sideburns on tehnyt paluun aktiivipalvelukseen ja kiertueiden lomassa on syntynyt myös pari uutta singleä. Tuorein, espanjaksi laulettu Trance-Noche, kieputtaa tuttua ”Flämäri-rockia”, jossa on enemmän kuin sormustimillinen MC5-yhtyeen kukkopoikaista henkeä. Sapluunaa onneksi tuuletetaan odottamattomilla mausteilla: väli­osassaan kappale alkaa varoittamatta kuulostaa aivan roskarockin kruunaamattomilta kuninkailta The Crampsilta, eikä vähiten Poison Ivyn ja sitä myötä Link Wrayn suuntaan pokkaavan kitarabreikin ansiosta.