Katja Seutu tekee runokokoelmassaan jäätyneestä planeetasta tarkkoja havaintoja, jotka kasvavat jaetuksi kokemukseksi

Runot

Katja Seutu: Jäätyväinen. WSOY. 66 s.

Sitä osaa maapallostamme, jossa vesi esiintyy jäätyneessä muodossa, kutsutaan kryo­sfääriksi. Valkoinen väri heijastaa tehokkaasti auringonsäteilyä takaisin avaruuteen, joten jään huvetessa ilmastonmuutos kiihtyy entisestään.

Etelä-Aasiassa yli miljardi ihmistä elää osan vuotta Himalajan sulamis­vesien varassa. Kryosfääri siis vaikuttaa monin tavoin koko maapallon elämään, vaikka sulamisen aiheuttamaa merenpinnan nousua ei huomioisikaan.

Katja Seutuhttps://www.hs.fi/haku/?query=katja+seutu lähestyy jäistä planeettaa kysyen uusissa minimalistisissa runoissaan. Hän etenee konkreettisista havainnoista kohti jaettua kokemusta, jossa jää muodostuu tuntemamme todellisuuden ja sitä aistivan mielen kuvaksi: ”aaltoileva vesi oli jäätynyt kaislojen ja kivien ympärille / niin kuin että aika voi pysähtyä tilaksi / ja mielen säröytyväksi kerrokseksi.”

Kyse on paitsi jäästä, myös sen sulamisesta ja nopeasta, hallitsemattomasta muutoksesta. Kokemuksessa luonto on nyrjähtänyt sijoiltaan, kohti jotain entuudestaan tuntematonta tilaa, mutta voimaansa ja tenhoaan menettämättä. Mielenterveys on ilmastoahdistuksen aikana vaarassa, vaikka paikoin absurdit kuvat myös naurattavat: ”Kaunis on saukko pihlajassa / kun ei ole sen aika.”

Jäätyväinen on kirjallisuudentutkija Katja Seudun kolmas runokokoelma, ja muodoltaan se jatkaa edeltäjiensä pelkistettyä, klassisesta kiinalaisesta lyriikasta inspiroitunutta linjaa. Edellisissä kokoelmissa kuljettiin paljon Helsingin paikoissa ja etenkin rannoilla, ja sain vaikutelman, että usein Seudun ystävä ja tutkimuskohde Mirkka Rekolahttps://www.hs.fi/haku/?query=mirkka+rekola kulki ainakin hengessä mukana.

Jäätyväisessä käydään kyllä lumisessa Hietaniemessä ja marraskuisessa Uunisaaressa – valottomat, kylmät ja harmaat ajat ovat Seudun runoudessa hyvin edustettuina – mutta suurimmassa osassa runoja tapahtumapaikkaa ei mainita. Ko­koelman alkupuolella se rajataankin hyvin laajaksi:

”Maapallo on koko alue, sen enempää ei ole. // (--) Niin me olemme kuin pesässä / jonka laitojen yli ei voi pudota.”

Rekola-vaikutteisiin Seudun runoudessa on kiinnitetty liikaakin huomiota, sillä runoilijoiden suhde on pitkä ja hyvin dokumentoitu. Kieltämättä heidän runonsa näyttävät jo ulko­asultaan vähän samalta, säe on yleensä lyhyt ja usein vielä lyhenee runon mittaan.

Kuitenkaan Seudulla ei vaikuta olevan samanlaista tiheää, omakohtaista mytologiaa, johon uppoutua. Hänen runonsa ovat kenties vähemmän syviä kuin Rekolan, mutta yleensä helpommin omaksuttavia.

Tutkimuksessa Tyhjä pöytä on tilattu (2016) Seutu kuvasi Rekolan runolle tyypillistä tilaa ”subjektiposition heikkenemisen kokemukseksi”. Hänen mukaansa Rekolan ”runoissa pyritään kuvaamaan sellaisen ihmisen olemista ja tajuntaa, joka irtautuu egokeskeisestä maailmankuvasta ja ajattelusta”.

Tämän kokemuksen myös Jäätyväinen jakaa. Ihmisen ­ideaali on kirjassa sellainen, jonka läpi valo ja taivaansini hohtavat – siis ympäristöön sulautuva, ei egotempuin erkaantuva.

Rekolaa syytettiin 1970-luvulla epäpoliittisuudesta, vaikka seksuaalivähemmistön kokemuksien kuvaajana hänen poliittisuuttaan ei vain osattu nähdä. Sama kohtalo oli tuolloin idylliksi tuomitulla luontorunolla, joka tällä hetkellä vaikuttaa yhteiskunnallisesti hyvinkin potentiaaliselta.

Seutuakin on kuvattu epäpoliittiseksi runoilijaksi, mutta kyse lienee enemmän lukijan suppeasta politiikkakäsityksestä.

Vaikka Jäätyväinen ei suoraan julista vallankumousta, kyytiä kyllä saa sellainen väkivaltaiseksi muuttuva kehitysajattelu, jossa ”[v]oi tulla aina se kun / tarvitaan ja otetaan/ tehdään aukko porataan/ kalloa työnnetään seiväs/ jalkapohjasta läpi”.