Tamperelaisten hapuilevassa Kalle Päätalo -oopperassa laulajista ei saa aina selvää, Juice Leskisen unohduksiin painunut libretto vilisee voimasanoja

Ooppera

Juoksuhautojen jälkeen -oopperan kantaesitys (konserttiversio) Tampereen tuomiokirkossa 11.11.2019. Sävellys ja musiikinjohto Vesa Haapaniemi, libretto Juice Leskinen (Kalle Päätalon romaanin mukaan). Solistit Inga Sulin, Leena Riihimäki, Jussi Lehtipuu ja Rauno Arvola, sekakuoro Tampereen Laulu ja kamariyhtye.

Taiteenlajina ooppera ei ole mikään monoliitti, vaan se pitää sisällään monenlaisia alagenrejä ja tyylejä aina huippulaulajien tähdittämistä, etabloituneiden instituutioiden klassikkoproduktioista paikallistason harrastelijavoimin toteutettuihin kansanoopperoihin.

Kanttori-musiikinopettaja Vesa Haapaniemen https://www.hs.fi/haku/?query=vesa+haapaniemen(s. 1941) säveltämä Juoksuhautojen jälkeen -ooppera, joka sai kantaesityksensä Tampereen tuomiokirkossa maanantai-iltana, lukeutuu viimeksi mainittuihin.

Sitä onkin arvioitava toisin kriteerein kuin esimerkiksi Suomen kansallisoopperan tai Savonlinnan oopperajuhlien tuotantoja.

Juoksuhautojen jälkeen perustuu kirjailija Kalle Päätalon https://www.hs.fi/haku/?query=kalle+paatalon(1919–2000) samannimiseen, vuonna 1997 ilmestyneeseen romaaniin. Ooppera on kunnianosoitus Päätalolle, jonka syntymästä tuli maanantaina kuluneeksi sata vuotta. Se kertoo rintamalottana työskennelleestä, sittemmin dementoituneesta Jennistä, joka ollessaan autoajelulla poikansa Martin kanssa palaa mielessään sota-ajan kauheisiin tapahtumiin.

Libreton on kirjoittanut muusikko Juice Leskinen https://www.hs.fi/haku/?query=juice+leskinen(1950–2006), jota ei aivan ensimmäiseksi oopperataiteeseen yhdistäisi.

Libretto on kuin mistä tahansa kansanoopperasta, paitsi että perinteisen kansallis-agraarisen kielenkäytön lisäksi siinä viljellään runsaanpuoleisesti voimasanoja.

Loppusoinnut ovat kuitenkin luontevia, ja libretosta löytyy myös yksi varsin taidokas dramaturginen ratkaisu: laajassa kohtauksessa oopperan lopulla Martti soittaa vuorotelleen sisaruksilleen, ja puheluissa käydään läpi lasten suhdetta huonokuntoiseen äitiin.

Tämä kaikki sillä varauksella, että ymmärsin oopperan tekstin oikein.

Produktion suuri ongelma nimittäin oli se, että oikeastaan kenenkään laulajan tekstistä ei saanut kunnolla selvää, ja jopa kuoron ymmärtäminen oli paikoin vaikeaa. Tekstityslaitetta olisi totisesti tarvittu.

Kansanooppera-määritelmä sopii nyt muun muassa siksi, että se kertoo tavallisista suomalaisista ja että sen tapahtumat sijoittuvat ainakin osittain menneen ajan suomalaiseen agraarimaisemaan. Kansanoopperan siitä tekee myös se, että sen sävelkieli on perustaltaan tonaalista ja suhteellisen yksinkertaista, jolloin on otettu huomioon se, että esiintyjät ovat harrastelijoita tai korkeintaan puoliammattilaisia.

Usein kansanoopperoiden organisatorinen vastuu on harrastelijakuoroilla, ja talkootyötä tehdään runsaasti. Tässä teoksessa kuorona kuultiin Tampereen Laulu -sekakuoroa.

Oopperan libretto on ollut valmiina lähes parikymmentä vuotta, mutta suurin osa musiikista on uutta.

Kaiken kaikkiaan teoksesta syntyi vaikutelma, että se oli pantu kasaan kovassa kiireessä Päätalo-juhlaa varten. Säällisen esityksen aikaansaamiseksi harjoituksia ja läpimenoja olisi tarvittu huomattavasti enemmän, sillä nyt lopputulos oli sekava ja hapuileva. Nuotitkin olivat välillä hukassa.

Illan aluksi esitettiin ajatus, että Juoksuhautojen jälkeen on oopperana rinnastettavissa Joonas Kokkosen https://www.hs.fi/haku/?query=joonas+kokkosen(1921–96) Viimeisiin kiusauksiin (1975) tai Aulis Sallisen https://www.hs.fi/haku/?query=aulis+sallisen(s. 1935) Punaiseen viivaan (1978).

Tätä voi sanoa räikeäksi virhetulkinnaksi, mutta kansanoopperana Juoksuhautojen jälkeen on ainakin kohtuullinen yritys. Kansanoopperan merkitys nimittäin piilee kaiken kattavan taiteellisen huipputason sijaan siinä, että se vahvistaa niitä esittävien yhteisöjen yhteenkuuluvaisuuden tunnetta ja tukee paikallisten identiteettien kehittymistä.

Tampereella oopperan merkitys kiertynee Kalle Päätalon eli kaupungin oman kirjailijan ympärille, vaikka vastaanotto Tuomiokirkossa jäi tällä kertaa laimeaksi.

Joka tapauksessa Juoksuhautojen jälkeen jatkaa suomalaista, jo vuosikymmeniä voimissaan ollutta kansanoopperan perinnettä.