Maailmalta löysin itseni – Helene Schjerfbeck 26.1. saakka Ateneumissa (Kaivokatu 2). Ti, pe 11–18, ke, to 10–20, la–su 10–17.
Perjantaina yleisölle avautuva Maailmalta löysin itseni – Helene Schjerfbeck perustuu näyttelyyn, joka vastikään keräsi kehuja Royal Academyssa Lontoossa. Ateneumin intendentin Anna-Maria von Bonsdorffinhttps://www.hs.fi/haku/?query=anna-maria+von+bonsdorffin taitava esillepano on kuitenkin kaksi kertaa laajempi kuin Lontoossa ja kokoaa yhteen noin 130 maalausta ja piirustusta.
Helene Schjerfbeck (1862–1946) on taiteilijana parhaimmillaan kohtuullisina annoksina.
Tämä ripustus on katsojan näkökulmasta selvästi miellyttävämpi kuin vuoden 2012 massiivinen 150-vuotisnäyttely, jossa luettelon mukaan oli 730 teosta. Tiivistämisestä huolimatta esillä ovat rakastetut klassikot Tanssiaiskengistä (1882) lähtien ja lisäksi muutamia maalauksia, joita Suomessa ei ole aikaisemmin nähty.
Esillä on myös kuusitoista teosta Schjerfbeckin laajasta omakuvien sarjasta, joka on kansainvälisestikin poikkeuksellinen.
Omakuvilla on ansaitusti oma salinsa, jossa ne nähdään kronologisessa järjestyksessä. Varhaisin on 1880-luvun puolivälistä, viimeisimmät ja pysäyttävimmät 1940-luvulta.
Vaikka Schjerfbeckin on sanottu kuvaavaan myöhäisissä omakuvissaan rapistuvaa kehoaan, esimerkiksi Punatäpläisessä omakuvassa (1944) ei ole mitään haurasta. Maalaus on vahva kuin härkä. Hangatusta ja raavitusta maalipinnasta näkee, että se on kovan kamppailun tulos.
Helsingissä 1862 syntynyt Schjerfbeck oli vasta 11-vuotias aloittaessaan opinnot Suomen taideyhdistyksen piirustuskoulussa.
Näyttelyn ensimmäiset salit valottavat hänen opiskeluvuosiaan Helsingissä ja Pariisissa sekä 1800-luvun lopun matkoja Ranskaan, Englantiin ja Italiaan.
Kuten Pariisin maailmannäyttelyssä 1889 palkittu Toipilas (1888) ja muut saman vuosikymmenen maalaukset osoittavat, nuori Schjerfbeck oli taitava salonkirealisti, joka hallitsi muodikkaat aiheet ja niihin kuuluvat symboliset yksityiskohdat.
Jos hän olisi pysähtynyt niihin, me tuskin katsoisimme hänen taidettaan sillä kiinnostuksella kuin nyt.
”Helene Schjerfbeck poistui Helsingistä ja pääkaupungin taiteelliselta näyttämöltä heinäkuussa 1902. Hänen muuttonsa oli lopullinen.” Näin dramaattisesti kuvaa tutkija Lena Holgerhttps://www.hs.fi/haku/?query=lena+holger taiteilijan muuttoa Hyvinkäälle Ateneumin 2016 julkaisemassa Schjerfbeck-kirjassa.
Hyvinkäällä asuessaan Schjerfbeck ei käynyt Helsingissä viiteentoista vuoteen eikä nähnyt yhtään näyttelyä, mutta seurasi taidetta aktiivisesti sekä taiteilijaystäviensä että ulkomaisten taidelehtien välityksellä. 1900-luvun alun maalausten perusteella eristäytymisellä oli kuitenkin suuri vaikutus hänen kuvakielensä muotoutumiseen.
Hän otti tukea James McNeil Whistleriltähttps://www.hs.fi/haku/?query=james+mcneil+whistlerilta, mikä näkyy aiheiden ohella maalausten sommittelussa ja mustanruskeissa väreissä. Muita vaikuttajia olivat Amedeo Modigliani https://www.hs.fi/haku/?query=amedeo+modiglianija ehkä yllättäen myös Henri Matissehttps://www.hs.fi/haku/?query=henri+matisse, sillä koloristi Schjerfbeck ei koskaan ollut.
Tärkeitä impulsseja tarjosivat klassinen maalaustaide sekä vanhat freskot, joita hän oli nähnyt Firenzessä. Freskojen haaleat maavärit ja rapautuneet laastipinnat johtivat pieneen, mutta hyvin keskeiseen maalaukseen Fragmentti (1904), jossa Schjerfbeck ensimmäisen kerran näkyvästi poisti maalia kankaan pinnasta ja näin alleviivasi maalauksen esineellisyyttä.
1920-luvulla kysymys siitä, miten maalaus esittää, nousi selvästi sen rinnalle, mitä se esittää.
Henkilökuvat ja asetelmat ovat täynnä toisiinsa kietoutuvia maalikerroksia ja siveltimenvetoja sekä herkullisia yksityiskohtia, jotka kaikki korostavat maalauksen aineellisia ominaisuuksia.
Siksi näitä teoksia kannattaa katsoa paitsi matkan päästä myös tutkia tarkkaan läheltä.
Schjerfbeck eli ja työskenteli aikana, jolloin maalaustaiteessa tapahtui valtavia murroksia, jotka johtivat muun muassa abstraktin taiteen syntyyn.
Vaikka hän maalasi mallista ja pysyi uskollisena esittävälle kuvalle, yhdessä sekä väreiltään että tilakäsitykseltään muista poikkeavassa myöhäisteoksessaan Asetelma, mustuvat omenat (1944) hän näyttää astuneen aivan abstraktion kynnykselle.
Kommentit