Seksuaalivähemmistöistä kertovat elokuvat ovat täynnä traagisia rakkaustarinoita – Onko ne tarkoitettu lähinnä heteroiden viihdyttämiseksi?

Ja he elivät surkeina ja yksinäisinä elämänsä loppuun asti.

Jos queer-rakkautta kuvaavat elokuvat puettaisiin satujen muotoon, noilla sanoilla niistä päättyisi valtaosa. Toki moni heteronormiin istuva draamakin päättyisi noilla sanoilla, mutta erilaisista, moninaisemmista syistä.

Havahduin queer-elokuvien kaavaan syksyn Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla.

Miehen ja naisen suhde näyttäytyi väkivaltaisena vallankäyttönä (The Nightingale), seksuaalisena turhautumisena ja tunteista riisuttuna haluna (High Life), hyväksikäyttönä ja riippuvuutena (The Souvenir).

Näin esimerkiksi niin monta raiskausta, että sekosin laskuista.

Queer-elokuvissa sen sijaan rakkaus oli puhdasta, kaunista ja täynnä sisäänkirjoitettua menetystä.

Maalauksellisen kauniissa historiallisessa draamassa Nuoren naisen muotokuva (joka voitti Cannesin elokuvajuhlilla parhaan elokuvan käsikirjoituksen ja joka tulee Suomen elokuvalevitykseen joulukuussa) taiteilija rakastuu muotokuvansa kohteeseen.

Kuten usein queer-elokuvissa käy, naisten välinen rakkaus ei ole saamassa loppuelämää, ei tiskivuorojen jakoa, tappeluita, tylsistymistä. Rakkaus jää puhtaaksi, kipunoivaksi kaipaukseksi.

Toisessa festareilla näkemässäni queer-kuvauksessa, Xavier Dolaninhttps://www.hs.fi/haku/?query=xavier+dolanin elokuvassa Matthias ja Maxime jätkäporukan kaverukset ihastuvat toisiinsa.

Tasapuolinen kiintymys, rakkaus ja lämpö ovat elokuvassa niin isosti läsnä, että olin sulaa penkkiini kiinni. Sen vastapainona elokuva käsittelee homoseksuaalisten tunteiden aiheuttamaa paniikkia, seksuaaliseen identiteettiin liittyvää sisäistä konfliktia.

Minulla on teoria. Queer-elokuvien idealistinen rakkauskuvaus on musertavan tragedian sivutuote. Se syntyy asetelmasta ”maailma vastaan me”.

Esimerkiksi kuluvan viikon viikonloppuna Turun seudun Setan Helsingissä järjestämällä Vinokino-festivaalilla on tilaisuus laskea, kuinka monelle LGBT-hahmoille käy huonosti (LGBT on lyhenne sanoista lesbian, gay, bisexual, transgender).

Veikkaukseni on, että aika monelle.

Queer-elokuvien kohdalla on puhuttu ”kuolleen homon troopista”, eli toistuvasta piirteestä, joka varjostaa fiktiivisten LGBT-hahmojen tarinoita kirouksen lailla.

Esimerkiksi The Guardianiin kirjoittaneen toimittajan James Rawsoninhttps://www.hs.fi/haku/?query=james+rawsonin kuppi meni nurinhttps://www.theguardian.com/film/filmblog/2013/jun/11/gay-characters-hollywood-films, kun A Single Man (2009) -elokuvan Colin Firthinhttps://www.hs.fi/haku/?query=colin+firthin esittämä homohahmo yllättäen ottaa ja kuolee ilman näkyvää syytä – ”kenties silkkaa homouttaan”, kuten toimittaja veistelee.

Rawson laskee, että vuosien 1993–2013 Oscar-ehdokasroolien LGBT-hahmoista kuolee 56 prosenttia, kun taas heterohahmoista kuolee vain 17 prosenttia.

Myös onnelliset loput olivat queer-hahmojen osalta poikkeuksia. Sama meininki on jatkunut viime vuosien elokuvissa indie-elokuvista Hollywood-tuotantoihin.

Indie-draamassa The Miseducation of Cameron Post (2018) homoseksuaalisia nuoria yritetään eheyttää uskonnollisella leirillä – kohtalokkain seurauksin. Elokuvassa Disobedience (2017) kahden naisen rakkauden tielle asettuu niin ikään vanhoillinen uskon yhteisö.

Elokuvan Can You Ever Forgive me? (2018) homoseksuaalisia päähahmoja piinaavat muun muassa alkoholismi ja aids.

Call Me By Your Name (2017) kuvaa ensirakkauden huuman ja sen musertavan lopun.

Joitain poikkeuksiakin on. 1950-luvun Yhdysvaltoihin sijoittuvan Carol-elokuvan (2017) loppu on yllättävän toiveikas. Parhaan elokuvan Oscarin vuonna 2016 voittanut Moonlight on traaginen kasvutarina, mutta onneksi lopulta myös hykerryttävän romanttinen ja onnellinen sellainen.

Sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöt ovat nousseet syrjitystä asemasta moninaisuuden ja suvaitsevaisuuden symboliksi. Tästä kertoo esimerkiksi se, että pride-päivän sateenkaaret kelpaavat yritysten kaupallisiin tarkoituksiin.

Tasa-arvoinen avioliittolaki ja äitiyslain muutos ovat viime vuosina virallistaneet seksuaalivähemmistöjen asemaa Suomessa. Pohjoismaisesta ja länsimaisesta näkökulmasta seksuaalivähemmistöjen oikeudet ovat ottaneet harppauksia eteenpäin.

Mutta elokuvissa maailma on edelleen homoja ja heidän rakkauttaan vastaan. Heidän rakkautensa on Romeon ja Julian räytyvää rakkautta uudestaan ja uudestaan.

Tietenkin LGBT-ihmiset kohtaavat edelleen syrjintää – myös maissa, joissa tasa-arvokehitys on pitkällä. Edelleen on olemassa ennakkoluuloja, konservatiivisia yhteisöjä, sisäistettyä häpeää, surullisia loppuja.

Kun katsoo queer-elokuvien loputtomia glorifioivia rakkauskuvauksia ja surkeita loppuja, tulee kuitenkin väistämättä sellainen olo, että kenties nämä elokuvat onkin tehty heteroiden viihdyttämiseksi ja eskapismiksi – kuvaukseksi rakkaudesta, jossa ei ainakaan näennäisesti ole sukupuolittuneita valtarakennelmia, väkivaltaa, alistamista, pettymyksiä.

Samalla tavalla kuin sateenkaarilipun symboliarvoa voidaan hyödyntää kaupallisiin tarkoituksiin, rakkautensa vuoksi hyljeksitty ihminen on identiteettikertomusten aikana tenhoavien tarinoiden raaka-ainetta.

Samalla kertomukset kuitenkin vakiinnuttavat ja alleviivaavat käsitystä vähemmistöjen traagisesta ja marginaalisesta osasta, päättymättömästä kärsimyksestä.

On aika moninaisemmille kertomuksille.

Näkisin mielelläni LGBT-ihmisiä esimerkiksi romanttisissa komedioissa ja pöljissä räiskintäelokuvissa. Voisiko kauhuelokuvan viimeinen selviytyjä olla puolikuoliaaksi pelotellun nuoren ja kauniin naisen sijaan vaikka raavas homomies?

Jokaisen fiktiivisen homon ei tarvitse olla marttyyri. Jokaisen queer-elokuvan ei tarvitse olla julistus oikeudenmukaisemman maailman puolesta.

Vinokino Helsingissä 22.–24. marraskuuta.