Finlandia-ehdokas on kekseliäs kertomus aikamatkustamisesta ja psykologisesti tarkkanäköinen yhteiskuntakuvaus

Nuortenromaani

Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli. WSOY, 369 s.

Aika­matkus­tukselle on päätetty fiktiossa säännöt, joita lähes jokainen kirjan, elokuvan tai tv-sarjan tekijä noudattaa – tai jos ei noudata, niin ainakin kommentoi. Itseään ei saa kohdata eikä asioita saa muuttaa, sillä pieninkin perhosen siiven isku saattaa vaikuttaa tulevaisuuteen arvaamattomin tavoin.

Marisha Rasi-Koskisenhttps://www.hs.fi/haku/?query=marisha+rasi-koskisen Auringon pimeä puoli vastaa sääntöjen muodostamaan kliseisyyden uhkaan rakentamalla aiheen ympärille itseään ruokkivan silmukan. Rakennelma on kekseliäs, yllättävä ja toimiva.

16-vuotias Emilia on kasvanut isovanhempiensa kanssa, sillä hänen ­äitinsä on kuollut synnytyksessä ja isä kadonnut jo ennen sitä. Romaanin alkaessa isoäiti on juuri kuollut, ja Emilia ja isoisä asuvat Voiton Kaivoksen kaupungin viimeisessä vanhassa, pienessä puutalossa, jonka pihan kukkaset lakastuvat ympäröivien betonitornien varjossa.

Voiton Kaupunki on pikkukaupunki, mutta ennen kaikkea se on lahko, jonka kuvaus kirjan edetessä kommentoi koko ajan herkullisemmin myös Suomen aivan lähintä historiaa ja nyky-yhteiskuntaa budjettileikkauksineen ja kiky-tunteineen. ”’Olemme taloudellisesti alijäämäisiä’, Johtaja sanoi, ’enkä voi hyväksyä enempää velkaantumista. -- Ensi alkuun laskemme palkkoja ja leikkaamme etuuksia. Perustamme myös muutaman uuden veron.’”

Kaupungissa on ”valittuja”, yhteiskunnan tuottavia osia, sekä ”häviäjiä”, joista ei ole bruttokansantuotteelle hyötyä ja jotka potkitaan yhtei­sön ulkopuolelle niin tehokkaasti, ettei heidän nimiäänkään saa enää mainita.

Aikasilmukka käynnistyy, kun Emilia löytää lukittuna olleesta kesähuoneesta hämmentävän piirustuksen.

Kovin paljoa enempää romaanin juonesta ei voi lukijalle etukäteen paljastaa, niin olennainen osa yllätykselliset käänteet kirjalle ovat.

Emilian jälkiviisaat kommentit toistuvat paikoitellen turhan tiheään, ja haetun uhkaavuuden sijaan ne ennemminkin tökkivät lukijan irti tarinasta. Kauneusvirhe on kuitenkin pieni.

Sujuvan kerronnan ja kekseliään juonen lisäksi Auringon pimeää puolta sopii kehua myös Rasi-Koskisen kauniista, konstailemattomasta kielestä. Lyyrisiä tunnelmia maalaillaan turhan usein tuomaan teennäistä syvällisyyttä sinne, missä sitä ei ole, mutta Rasi-Koskinen ei sorru tähän kertaakaan. Toisaalta hän ei myöskään arkaile kuvata monimutkaisia ja monitulkintaisia tunne- ja ajatuskuvioita.

Psykologina työskentelevän Rasi-Koskisen kuvaus ihmismielen liikkeistä on kiehtovaa seurattavaa, ja Emilian tekemät valinnat tuntuvat uskottavilta silloinkin, kun ne ovat typeriä.

Emilia on myös ilahduttavan tietoinen itsestään. Kun hän vihdoin arvaa juonikuvion, joka on ollut lukijalle selvää jo monen kymmenen sivun ajan, Emilia puhuttelee lukijaa: ”Voi olla että tajusit sen paljon aikaisemmin. Minunkin olisi pitänyt. Kaikki todisteet olivat silmieni edessä, mutta läheltä on vaikea nähdä selkeästi.”

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnosta ehdolla oleva Auringon pimeä puoli on Rasi-Koskisen viides kirja, neljäs romaani ja ensimmäinen, joka lasketaan nuortenkirjaksi.

Mitään erityisempää ikärajaa sille on kuitenkaan turha asettaa: teemat ja käsittelytapa puhuttelevat varmasti 45-vuotiasta siinä missä 15-vuotiastakin.