14-vuotias tyttö joutui asumaan ”elämän umpikujassa” kodittomien naisten kanssa – saksalaisohjaaja teki elokuvan lapsista, joita kukaan ei halua kontolleen

Sodankylä

Kuusi vuotta sitten Hampurissa asuva elokuvaohjaaja Nora Fingscheidt https://www.hs.fi/haku/?query=nora+fingscheidtvietti aikaa kodittomien naisten turvakodissa. Hän teki tilaustyönä dokumenttia laitoksesta, jota hän kuvailee ”todella surulliseksi paikaksi, elämän umpikujaksi”.

Eräänä päivänä sinne muutti 14-vuotias tyttö.

Fingscheidt järkyttyi. ”Kysyin sosiaalityöntekijältä, miksi helvetissä. Hän selitti, että kyseessä on niin sanottu systeemin kaataja (system crasher). Yksikään instituutio ei suostu ottamaan sellaisia, joten he päätyvät tänne.”

Fingscheidt tajusi, että tässä voisi olla aihe elokuvaan. Itse asiassa hän oli aina halunnut tehdä elokuvan villistä ja vihaisesta tytöstä.

”Idea oli pysynyt sitkeästi mielessäni”, Fingscheidt kertoi viime kesänä Hotelli Sodankylän neuvotteluhuoneen pöydässä.

Syntyi System Crasher, joka sai maailmanensi-iltansa helmikuussa Berliinin elokuvajuhlilla. Se palkittiin festivaalin kakkospalkinnolla, Hopeisella karhulla. Nyt Fingscheidt oli esittelemässä elokuvaansa Sodankylän elokuvafestivaaleilla.

Sodankylä on Fingscheidtille tuttu. Hän on käynyt elokuvajuhlilla vapaaehtoisena ensimmäisen kerran vuonna 2005 ja heti perään vuonna 2006. Silloin hän kuvasi Mini-dv-kameralla dokumenttia festivaalista, katsoi paljon elokuvia ja tutustui ihmisiin.

Mutta nyt hän on kertomassa elokuvastaan. Se kertoo yhdeksänvuotiaasta Bennistä, jota pallotellaan sijaiskodista ja laitoksesta toiseen. Kukaan ei saa hallittua hänen aggressiivisuuttaan, joka kohdistuu sekä muihin että häneen itseensä.

Jos Bennin käytöstä ei saada korjattua, häntä odottaa rankka nuoruus lastenkodissa.

Vauhdikas elokuva poukkoilee Bennin energiatasojen mukaan paikasta toiseen. Laitosarjen ja päähenkilön kotiolojen kuvauksessaan elokuva on liki naturalistinen, mutta toisaalta se ponkaisee välillä fantastisiin sfääreihin.

Benniä esittää 150 lapsen joukosta valittu Helena Zengel.https://www.hs.fi/haku/?query=helena+zengel.

Elokuvaa valmistellessaan Fingscheidt perehtyi syvemmin Saksan sosiaalityöhön.

”Tajusin, että melkein joka kylässä on lasten psykiatrinen osasto. Ne ovat yleensä täynnä ja niihin on pitkä jono. Se on aihe, josta ei julkisesti juuri puhuta”, Fingscheidt sanoo.

Hän vietti kaksi viikkoa lastenkodissa, viikon lasten psykiatrisella osastolla, kaksi viikkoa ongelmalasten kanssa koulussa ja niin edelleen. Prosessi oli raskas – varsinkin kun kotona odotti alakouluikäinen lapsi.

”Tutkimustyö synkensi maailmankuvaani. Lasten ja heidän vanhempiensa tapaaminen sekä tarinoiden kuuleminen vaikuttivat minuun perin pohjin.”

Onneksi työhön tuli vuoden mittainen tauko. Vuonna 2016 Fingscheidt lähti Argentiinaan viettämään aikaa ääriuskovaisen lahkon kanssa.

Pohjois-Argentiinassa asuu 700 mennoniitan yhteisö, jonka juuret ovat Saksassa. Mennoniitat elävät 1700-luvun ehdoin, vailla sähköä, autoja tai muita nykypäivän itsestäänselvyyksiä. Päivittäistä elämää leimaavat kova työnteko ja kärsimys. Raamattu on ainut koulukirja.

Nora Fingscheidt tutustui kahteen yhteisön jäseneen ollessaan 16-vuotiaana vaihto-oppilaana Argentiinassa. Pohjoisessa ei ollut muita ulkomaalaisia, joten nuori Nora pyydettiin sairaalaan tulkkaamaan espanjankielisiä ohjeita saksaa puhuneelle tytölle, joka oli melkein kuollut diabeteksen oireisiin.

”Minun piti selittää hänelle ja hänen isälleen, että tytön pitäisi piikittää insuliinia joka päivä. He puhuivat kuitenkin 500 vuoden takaista saksaa, enkä ymmärtänyt heitä eivätkä he minua. Lopulta sain asian jotenkuten perille kirjoittamalla.”

Kohtaaminen jäi Fingscheidtin aivojen perukoille 16 vuodeksi. Sinä aikana hän pestautui apulaisohjaajaksi teatteriin ja aloitti opinnot berliiniläisessä ruohonjuuritason elokuvakoulussa nimeltä filmArche. Koulu oli osa kansainvälistä elokuvakoulujen verkostoa, mikä mahdollisti Fingscheidtin ensimmäiset vierailut Sodankylässä.

FilmArchen jälkeen Fingscheidt haki ja pääsi opiskelijaksi Baden-Württenbergin elokuva-akatemiaan. Hän ohjasi lyhytelokuvia, jotka olivat kaikki fiktiota. Dokumentit pelottivat, koska Fingscheidt koki niiden tekemiseen liittyvän liikaa valtaa.

Lopputyötä miettiessään Fingscheidt kuitenkin muisti hassua saksaa puhuneet mennoniitat ja tajusi, että heistä voisi saada aikaan pitkän elokuvan. Hän palasi Argentiinaan, löysi yhteisön ja sai luvan viettää aikaa heidän seurassaan.

Kävi ilmi, että hänet tiedettiin yhteisössä hyvin.

”Sairaalasta palattuaan isä ja tytär olivat kertoneet koko yhteisölle tavanneensa saksalaisen. Kun palasin, kaikki tiesivät”, Fingscheidt kertoo.

”Yhteisön jäsenet kaipaavat Saksaa, mutta heillä ei ole aavistustakaan siitä, missä Saksa sijaitsee kartalla. He kysyivät minulta, tulinko kotimaastani bussilla.”

Toisin kuin amisseilla, tässä yhteisössä nuoria ei päästetä Rumspringan hengessä maailmalle tutustumaan sen houkutuksiin. Mennoniitat ovat sulkeutuneempi ryhmä. Nuoret ovat kiinnostuneita puhelimista ja musiikista, ja haluaisivat käydä Saksassa, mutta se on käytännössä mahdotonta.

”Lentokoneeseen astuminen on heille täysin abstrakti ajatus. He hukkuisivat moderniin maailmaan.”

Matkasta syntyi liki kaksituntinen dokumentti Ohne diese Welt (”ilman tätä maailmaa”), joka on hengeltään hyvin kaukana System Crasherin pitelemättömästä energiasta. Mennoniittojen arki oli askeettista ja riisuttua, joten elokuva on ohjaajan mukaan ”erittäin pitkä ja hiljainen”.

Vuoden tauon jälkeen System Crasherin pariin palaaminen tuntui taas mahdolliselta.

”Argentiinan-matka toi näkemyksiini tasapainoa ja muistutti siitä, kuinka rikasta ja monipuolista ihmiselämä on. Maailmassa on kaikenlaisia yhteiskuntia, ei vain toimimattomia”, Fingscheidt sanoo.

System Crasher tasapainoilee ahdistavan ja toiveikkaan välillä. Vaikka onnellinen loppu näyttää Bennin kohdalla epätodennäköiseltä, hänen ympärillään on myös ihmisiä, jotka ymmärtävät ja jaksavat. Tärkeimpänä kolmekymppinen koulunkäyntiavustaja Micha (Albrecht Schuchhttps://www.hs.fi/haku/?query=albrecht+schuch), joka on selvästi kamppaillut oman aggressionsa kanssa.

Elokuvan tapahtumat perustuvat oikeisiin asioihin, mutta suoria esikuvia hahmoilla ei ole. Bennin tarinassa yhdistyvät 150 lapsen tarinat.

Fingscheidt sanoo halunneensa tehdä lämpimän elokuvan. Sellaisen, jonka katsominen härnää, mutta ei niin, että teatterista haluaisi marssia ulos.

Todellisuudessa sosiaalihuolto toimii paljon huonommin kuin elokuvassa. Lapsella ei tavallisesti ole yhtä ja samaa lääkäriä tai edunvalvojaa, kuten System Crasherin Bennillä, vaan aikuiset ympärillä vaihtuvat jatkuvasti.

”Henkilöt, kuten Bennin edunvalvoja rouva Bafané, eivät tosiasiassa keskity yhteen lapseen, vaan heidän vastuullaan saattaa olla 60 lasta. Heillä on valtava vastuu päätettäessä, voiko lapsi jäädä vanhempiensa tai ottovanhempiensa luo. Miten voit tutustua lapsiin riittävän hyvin, jos heitä on 60?”, Fingscheidt kysyy.

”Ja jos edunvalvoja sairastuu, kuten usein tapahtuu, koska työ on äärimmäisen paineista, he jakavat lapset kollegoilleen. Yhtäkkiä vastuullasi on 60:n sijasta 90 lasta!”

Fingscheidt uskoo aikuisten tahtovan hyvää, mutta resurssit ovat rajalliset. Hän toivoo, että lasten kanssa työskenteleville maksettaisiin paremmin, ja että heidän työtään opittaisiin arvostamaan.

”Kulttuurissamme arvostetaan lakimiehiä ja pörssimeklareita, vaikka sosiaalialalla tehdään kaikkein tärkeintä työtä.”