Ennen Chris Martinin kyvyt tuntuivat riittävän vain siihen, että hän näkee kaikkialla itsensä – mutta nyt Coldplayn uutuuslevy yllättää

Pop / Albumit

Coldplay: Everyday Life. Warner. ★★★

90-luvun brittipop oli nopeasti kasvava kalja­maha, joka poksahti. Kuin genreä edustaneet bändit olisivat kuvitelleet kaiken päättyvän vuonna 2000. Annetaan mennä vaan, kohta me kaikki kuollaan.

Blur vajosi syvälle melankoliaan ja Oasis meni huumeista ja suuruudestaan sekaisin. Jos Be Here Now (1997) -albumilla Gallagherinhttps://www.hs.fi/haku/?query=gallagherin veljesten uima-allas kaikkine kitaravalleineen tulvi yli, niin Standing on the Shoulder of Giants (2000) jatkoi veden lappamista jo tulvivaan altaaseen. Mutta 2000-luku tuli ja elämä jatkui. Uuden vuosituhannen alussa Britannia oli pahassa brittipop-krapulassa.

Ensi levystään Parachutes (2000) alkaen Coldplay tarjosi hyvillä melodioillaan ja Chris Martininhttps://www.hs.fi/haku/?query=chris+martinin nonsense-lyriikalla auttavan kätensä itsesäälissä rypevän kansakunnan kyynelehtivää poskea vasten: ”When you try your best but you don’t succeed”. Näin Martin lauloi falsetissa brexit-sekoiluun valmistautuville briteille vuonna 2005.

Tarkoitus ei ollut varsinaisesti auttaa, vaan itkeä yhdessä. Yhtyeestä tuli yksi tämän vuosituhannen menestyneimmistä rockbändeistä.

Ei ole mikään itsestäänselvyys, että Coldplay kiinnostaisi vuonna 2019, ja uuden levyn markkinoinnin perusteella yhtye tuntuu tiedostavan tämän itsekin. Bändin kahdeksas albumi on syksyisestä julkistuksestaan lähtien luvannut yllätystä.

Ensiksikin Everyday Lifea on mainostettu tupla-albumina, joka jo lupaa poikkeusta. Kappaleita on 16, ja kestoa vain 52 minuuttia, eli tupla-albumista tuntuu olevan kyse vain näön vuoksi. Levy on jaettu mahtipontisesti nimettyihin osiin: Sunrise ja Sunset.

Ja itse markkinointikikat: uudesta albumista ilmoitettiin faneille lähetetyissä kirjeissä. Ainakin Suomessa olisi riskaabelia jättää uuden levyn markkinointi Postin varaan.

Siispä levyn ilmestymisestä myös jätettiin lehti-ilmoituksia pieniin paikallislehtiin. Ja oli ”mysteerisiä” julisteita metroasemilla, joissa oli kuva kitaristi Jon Bucklandinhttps://www.hs.fi/haku/?query=jon+bucklandin isoisoisän bändistä. Kovin edullista markkinointia isolta bändiltä, ja media tarttui syöttiin tietysti heti.

Julkaisupäivänä Coldplay striimasi Youtubeen videon, jossa he soittivat albumin kokonaisuudessaan Jordaniassa vanhoilla raunioilla. Ensimmäisen osan Sunrise tietysti auringonnousun aikaan, ja Sunset auringonlaskun aikaan. Tuskin on U2:n ja Coldplayn ohella yhtäkään bändiä, jolla olisi pokkaa tällaiseen. Sunrise-konsertti päättyy siihen, kun Martin laulaa polvillaan, kuinkas muuten.

Everyday Life on ehtaa Coldplayta Bob Geldof https://www.hs.fi/haku/?query=bob+geldof -lisällä. Jos Coldplayn levyjä kuunnellessa on usein tuntunut siltä, että Martin katselee hölmistyneenä ympärilleen ja hänen kykynsä riittävät lähinnä siihen, että hän näkee kaikkialla itsensä, niin nyt yhtye tosissaan yrittää nähdä myös jotain muuta. Kuten rasismia, poliisiväkivaltaa, humanitaarista hätää, ekokatastrofin.

Ja myös muuta kuin länsimaiset standardit ja angloamerikkalaiset perinteet, sillä mukana on esimerkiksi arabiankielistä runoutta. Albumin nimi on kirjoitettu kanteen myös arabiaksi.

Temppu tuntuu kovin itsetarkoitukselliselta kosiskelulta. Pointti ilmeisesti on, että me olemme ihmisiä kaikki kieleen katsomatta.

Singlebiisi Orphans on kuin Fifa-pelin avausvalikkoon tai jalkapallon arvokisojen avajaisiin tehty kappale, jonka aikana käsien pitää kurottaa kohti taivaita, vaikka ihmisarvoa korostava kappale ei temaattisesti Qatarin-kisoihin istu.

Toisaalta tuottaja-kultasormi Max Martininhttps://www.hs.fi/haku/?query=max+martinin kanssa tehty kappale on ”woo woo” -huutoineen juuri sellaisen kuuloinen hömpötys, jolla kisajärjestäjät voisivat yrittää puhdistaa imagoaan. Tai vähintään saada kisoihin vetävän biisin, jonka tahtiin ampua taivaalle konfettia.

Martin on pyrkinyt selvästi sanoituksissaan siihen, että Everyday Lifen kuvasto olisi mahdollisimman arkista. Nimikappaleessa ”Everyone hurts, everyone cries”.

Orphans-kappaleessa puolestaan Martin laulaa pakolaisista: ”I want to know when I can go / Back and get drunk with my friends.” Vaatimattoman toiveen on tarkoitus korostaa hädän suuruutta. Sympaattista, tyypillistä Coldplayta, ja sellaisenaan levyn parasta antia.

Albumi tasapainottelee kahden eri asetuksen välillä. Toinen on se perinteinen Coldplayn huoliteltu stadion rock -asetus, toinen on siihen verrattuna studiojammailua. Vähän samaan tapaan kuin The Beatlesin tupla-albumille mahtui kaikenlaista roiskintaa.

Cry Cry Cry on Martinin yritys tehdä Oh Darling!, ja Guns on parin minuutin spontaani ja hätäinen juoksu kitaralla, jossa Martin ihmettelee hulluksi mennyttä maailmaa.

Eniten 2000-luvun alun brittipop-krapulasta muistuttaa Church, joka kuulostaa new age -vivahteineen millennium-aikaisen William Orbitinhttps://www.hs.fi/haku/?query=william+orbitin tuottamalta. Orbit tuotti esimerkiksi Madonnanhttps://www.hs.fi/haku/?query=madonnan erinomaisen Ray of Light -levyn vuonna 1998.

Gospel ja hengellisyys ovat kansainvälisiä trendejä popmusiikissa, josta on nähty esimerkkejä myös kotimaisella kentällä esimerkiksi JVG:n Frisbeen tuotannon muodossa. Myös Martin on hakenut epävarmoihin aikoihin lohtua gospelista. BrokEn-kappaleessa on kuorolaulua ja musatunneilta tuttua sormien napsuttelua.

Orphans, nimikappale Everyday Life ja Champion of the World ovat eniten perinteistä kädet levällään laulettavaa stadionkamaa ja tarjoavat tuttua Martinin lyyristä nonsense-kokemusta. Kuuntelija saa valita suosikkinsa Martinin filosofoinnista: ”Am I the future or the history” tai ”I could be you / You could be me” ovat vahvoilla omalla kohdalla.

Jälkimmäinen viisaus kuullaan kenties albumin yllättävimmällä kappaleella. Arabesque on liki kuusiminuuttinen jamittelu, jossa lauletaan englanniksi sekä ranskaksi, ja siinä on kaksiminuuttinen Femi Kutinhttps://www.hs.fi/haku/?query=femi+kutin saksofonisoolo. ”Same fucking blood”, Martin huutaa kappaleen lopussa.

Ja se yllättävyys? Albumi on yllättävä ja ei ole. Martin bändeineen ei päästä irti tavaramerkkiestetiikastaan. Tavallaan on ihailtavaa, että kaikesta vuosien saatossa kuullusta kritiikistä ja suoranaisesta kuittailusta huolimatta Martin pitää kiinni banaalista kirjoitustyylistään viimeiseen saakka häpeilemättä.

Tämä vuosikymmen ei ole ollut helppo briteille popmusiikissa. Musiikillisesti Coldplay ei ole enää vuosiin ollut kovin relevantti, ja tätä puutetta yhtye yrittää paikata nyt ajankohtaisella ja kosiskelevan tuntuisella poliittisuudella. Kantaaottavuuden sijaan bändin voima on ollut post-brittipopin melankolisuudessa. Coldplay on tosin aiemminkin ominut ajankohtaista estetiikkaa käyttöönsä, kuten katutaidetta levyllä Mylo Xyloto (2011).

Yhtye ilmoitti juuri pidättäytyvänsä kiertämisestä ilmastonmuutoksen vuoksi. Ainakin siksi aikaa, kunnes he keksivät mahdollisimman vähäpäästöisen ja mielellään hiilineutraalin tavan järjestää kiertue. Tällainen woke-bändiys on harvojen luksusta: helppohan se on nyt pidättäytyä 20 vuoden jälkeen, kun on yksi maailman isoimmista bändeistä ja ei ole mitään taloudellisia paineita kiertämiseen.

Jos 2000-luvun alussa Coldplay oli leimallisesti brittiläistä poppia, nyt brexit-sekoilun keskellä Martin korostaa yhtyeensä olevan ennen kaikkea maailmankansalaisia. Tämä ei tietenkään ole brittiläisille poppareille mitään uutta.

Everyday Life on kiinnostava lähinnä Coldplayn kontekstissa, ei rinnakkain muiden ajankohtaisten pop-levyjen kanssa. Albumilla Coldplay on musiikillisesti uskaliaampi ja enemmän irti kuin pitkään aikaan.

Siitä voi nostaa yhtyeelle tulevien Qatarin-kisojen hengessä Litti-peukun, eli sellaisen vaivihkaisen peukun kurkistuksen, mutta ei kovin paljoa enempää.

Kriitikon valinnat: Stereo loi brändin ennen yhtäkään biisiä, Arthur Russellin arkistoista löytyy taas kulttikamaa

Stereo tekee tasalaatuista edm-pötköä

Albumi / Pop

STEREO: 00740. Vallila Music House. ★★

Tehdään tästä brändi. Puoli­toista vuotta sitten Leo Hakanenhttps://www.hs.fi/haku/?query=leo+hakanen ja Jere Marttilahttps://www.hs.fi/haku/?query=jere+marttila ainakin tiesivät, miltä haluavat bändinsä näyttävän. Ja keitä he haluavat yhteistyökumppaneiksi. Revityt farkut, koristellut nahkatakit, Red Bull, luksusvaatemerkki, Nelonen Media.

Haloo Helsingin edellisellä levyllä Hulluuden Highway (2017) edm ja rock törmäsivät ajaessaan toria ympäri omissa autoissaan. Elli Haloohttps://www.hs.fi/haku/?query=elli+haloo osti keikka-autoksi Volkswagen Kleinbusin ja alkoi tehdä hippirockia Ellips-nimellä, Hakanen ja Marttila yhtyeestä lyövät nyt vitosta silmään edm-autossaan.

Vaikuttajamarkkinointiyritys Hypementin toimitusjohtaja Matti Vanninenhttps://www.hs.fi/haku/?query=matti+vanninen kertoi hiljattain, kuinka Stereo-nimi ja brändistrategia oli olemassa ennen yhtäkään biisiä ja festarikeikat buukattuna ennen kuin mitään oli julkaistu. Stereo on tavallaan musiikkinörtin dystopia ja sotii avoimesti romanttista muusikkokäsitystä vastaan, ja se on oikein tervetullutta. Stereo on kuin eri yritysten kanssa yhteistyössä luotu tuote, jonka on tarkoitus hyödyttää kaikkia osapuolia ja myydä mahdollisimman hyvin. Haloo Helsingin nimellä yhteistyökumppaneita löytyi oikein mukavasti.

Itse musiikki tuntuu luodun myös tarkasti laaditun reseptin mukaan: 00740 on tyylipuhdas edm-albumi. Samanlaista pötköä toisensa perään. On Rauhaa ja rakkautta -kappaleen edm-torvet, räppärivierailuja, hyviä kertosäekoukkuja.

Kappaleiden singlevetoisuus ja yhdenmukainen reseptiikka johtaa siihen, että levyllisen jälkeen tuntuu kuin olisi syönyt monta samanlaista suklaapatukkaa putkeen. Ei se kovin hyvä idea ole eikä siitä mikään hyvä olo tule. Yksittäisinä singleinä kappaleet toimivat paremmin.

Arthur Russell oli edellä aikaansa

Albumi / Rock

Arthur Russell: Iowa Dream. Audika. ★★★★

Yhdys­valta­lainen Arthur Russellhttps://www.hs.fi/haku/?query=arthur+russell oli sellisti, laulaja ja säveltäjä, joka kuoli vain 40-vuotiaana vuonna 1992. Hän ei ehtinyt julkaista eläessään kuin pari albumia ja singlejä, mutta 2000-luvulla hänen arkistoistaan on kaivettu kosolti materiaalia julkaistavaksi. Kulttimaine on noussut.

Russellin omintakeisessa musiikissa on vaikutteita popista, discosta, nykyklassisesta, folkista ja countrysta. Uusin postuumisti julkaistu albumi keskittyy ensisijaisesti viimeksi mainittuihin. Jos ei tietäisi paremmin, voisi kuvitella Iowa Dreamin syntyneen tässä ajassa, niin ajankohtaiselta Russellin musiikki tuntuu.

Nimikappale esittelee hyvin Russellin monipuolisuutta ja viehättävyyttä. Russell laulaa pyöräilystä, sello soi, ja hän kuulostaa sekä Belle & Sebastianilta että The War On Drugsilta ennen kuin kumpaakaan näistä bändeistä oli olemassa.

Uusi lauluntekijä esittäytyy

Albumi / Pop

Eetu: eetu. Warner. ★★★

Billie Eilishin debyytti­albumin kirjoitus­asu on artistin prefe­renssin mukaan isot kirjaimet, ja kappaleiden nimet kirjoitetaan pienellä. Eetunhttps://www.hs.fi/haku/?query=eetun omaa nimeä kantavan debyyttilevyn nimi kirjoitetaan pienellä, ja kaikki kappaleet isolla.

Trendaava emo-estetiikka tehdään kerralla selväksi. Ja albumi alkaa ensimmäistä terapiakäyntiä simuloivalla Sisään-introlla. Hieman kulunut idea, mutta sopii debyytin esittelevään luonteeseen. Tätä ennen Eetu on tullut tutuksi lähinnä vierailustaan Ellinooranhttps://www.hs.fi/haku/?query=ellinooran Bäng bäng typerä sydän -kappaleessa.

Eetu on tuottanut, säveltänyt ja sanoittanut albumin itse. Hänen äänenkäyttönsä ja tuotantonsa on ilahduttavan omaäänistä rosoineen ja säröineen. Mielenterveysongelmia käsittelevä suorapuheinen levy hieman yllättäen haaveilee ja tukeutuu perheidylliin kaaoksen keskellä. Eetu on parhaimmillaan 10/10:n ja Baen kaltaisissa kappaleissa, joista jälkimmäisin takoo nuotit kuulijan päähän kuin vasaralla.

Beck yhdessä Pharrellin kanssa 15 vuotta myöhässä

Albumi / Pop

Beck: Hyperspace. Capitol. ★★★

Beckillä on aina ollut ihailtava taito hämmen­tää fanejaan. Hän voi tehdä Midnite Vulturesin (1999) kaltaisen turboahdetun, discoa ja funkia sekoittavan pläjäyksen, sitten seuraavaksi akustisen minimalistisen ja jousisovituksin koristellun Sea Changen (2002).

Colorsilla (2017) Beckillä oli taas disco mielessä, ja Hyperspace jatkaa siitä luontevasti yhä elektronisissa mutta seesteisemmissä merkeissä. Suurimman osan levystä on tuottanut Pharrell Williamshttps://www.hs.fi/haku/?query=pharrell+williams, joka valitettavasti ei kykene luomaan mitään kovinkaan muistettavaa. Heidän yhteistyönsä tuntuu tulevan yksinkertaisesti 15 vuotta liian myöhään.

Jokseenkin ironisesti levyn parasta antia on hyvin perinteiseen Beckin akustiseen kitarointiin nojaava Stratosphere. Kenties seuraavalla levyllä on taas akustisen Beckin aika.