Vielä Minna Canth järjesti spiritismi-istuntoja, joihin osallistui joukko maamme suurimpia taiteilijoita – miksi yliluonnollisesta ei saa nykyisin enää puhua?

Satakolmekymmentä vuotta sitten suomalaiset taiteilijat kurottivat joukolla todellisuuden tuolle puolen.

Esimerkiksi kirjailija Minna Canthhttps://www.hs.fi/haku/?query=minna+canth kiinnostui selvänäkemisestä keski-ikäisenä, 1890-luvulla, ja hänen kotonaan Kuopion Kanttilassa järjestettiin istuntoja, joissa vastaanotettiin viestejä kuolleilta.

Näin Canth on kertonut niistä:

”Meidän talossa on kaksi mediumia, kauppa-apulainen Selma Dahlbäck https://www.hs.fi/haku/?query=selma+dahlbackja tyttäreni Maijuhttps://www.hs.fi/haku/?query=maiju. Ei me kyetä korkeampaan spiritismiin, emme voi materialiseerata henkiä, vaikka viime viikolla kyllä koetimme. Meillä vaan lasi kulkee kirjaimesta kirjaimeen, sirkkelin muotoon asetetun alfabeetin sisällä. Ja pitkän pitkiä vastauksia tulee.”

Kanttilan spiritistisissä illoissa kävivät muun muassa säveltäjä Jean Sibeliushttps://www.hs.fi/haku/?query=jean+sibelius, kuvataiteilijat Pekka Halonenhttps://www.hs.fi/haku/?query=pekka+halonen ja Akseli Gallen-Kallela https://www.hs.fi/haku/?query=akseli+gallen-kallelasekä kirjailijat Juhani Ahohttps://www.hs.fi/haku/?query=juhani+aho ja Arvid Järnefelthttps://www.hs.fi/haku/?query=arvid+jarnefelt.

Esoteerinen, yliluonnolliseen ja mystiikkaan suuntautuva kiinnostus oli vuosisadanvaihteessa laajaa. Se kattoi koko Euroopan.

Tä­tä kult­tuu­ri­his­toriaa tut­ki­taan nyt paljon, myös Suomessa. Turun yliopistossa käynnistetty monitieteinen Uuden etsijät -tutkimushanke luotaa juuri tätä suomalaisen esoteerisuuden – eli henkimaailmaan, yliluonnolliseen ja magiaan suuntautumisen – historiaa 1880-luvulta 1940-luvulle.

Miksi niin monet taiteilijat kiinnostuivat siitä 1800-luvun lopulla?

Ehkä siksi, että se oli osa yleistä keskustelua. Sitä ei siis välttämättä pidetty henkimaailman juttuna lainkaan.

Pit­kin 1800-lu­kua mo­net luon­non­tie­teel­li­set keksinnöt olivat mullistaneet arkea ja ajattelua perusteellisesti. Lennätin, puhelin ja radio kuljettivat äänet mantereelta toiselle. Ihmisen hahmo vangittiin ensin valokuvaan, sitten liikkuvana elokuvaan. Röntgenlaitteella kyettiin katsomaan ihmisen sisään. Psyyken tutkimisessa alettiin kiinnittää huomiota alitajuntaan ja uniin.

Maailma tuntui äkkiä olevan täynnä näkymättömiä voimia, aaltoja ja hiukkasia, jotka vaikuttivat ihmisen elämään.

Ei siis ollut kovin outoa ajatella, että kuolleisiinkin voisi saada yhteyden. Että todellisuuksia on tämän lisäksi monta muuta, ja että jotkut kykenevät näkemään niitä ja niiden asukkaita.

Itse asiassa spiritualismiin, meedioihin ja tuonpuoleisesta tuleviin viesteihin suhtauduttiin hyvin käytännöllisesti, tieteellisestikin.

Ilmiöitä tutkivat luonnontieteilijät, kuten Suomessa sosiaaliantropologi Gunnar Landtmanhttps://www.hs.fi/haku/?query=gunnar+landtman, uskontotieteilijä Rafael Karsten https://www.hs.fi/haku/?query=rafael+karstenja filosofit Arvi Grotenfelt https://www.hs.fi/haku/?query=arvi+grotenfeltja Eino Kailahttps://www.hs.fi/haku/?query=eino+kaila.

Kirjailija Kersti Bergroth https://www.hs.fi/haku/?query=kersti+bergrothkuvasi muistelmateoksessaan Löytöretki (1973) kokemusta kuudenkymmenen vuoden takaa, kävelyä Kaivopuistosta kohti Korkeavuorenkatua:

”Näen edessäni katukuvan. Korkeavuorenkadun molemmat kiviset rakennusmuurit, jotka nousevat mäkeä ylös. Niiden taustana on taivas. Yhtäkkiä näky muuttuu. Kadun yläpäässä olevat rakennukset harvenevat, tulevat läpinäkyviksi. Niiden takana on toinen, kevyempi maisema. Samassa tiedän, että se on henkinen maailma. Siitä päivästä asti ’tiesin’, että henkinen maailma on olemassa.”

Yllättävän monella ihmisellä on ollut samanlaisia elämyksiä, samoin kokemuksia esimerkiksi vainajien kohtaamisesta, avun ja varjeluksen saamisesta, oudoista valoista ja äänistä, ennenäyistä, kuolemanrajakokemuksista, ruumiista irtautumisesta, kummittelusta ja automaattikirjoituksesta.

Lääkäri ja kulttuurintutkija Marja-Liisa Honkasalo https://www.hs.fi/haku/?query=marja-liisa+honkasalotoimitti 2017 Kaarina Koskenhttps://www.hs.fi/haku/?query=kaarina+kosken kanssa nykysuomalaisten kummista kokemuksista Mielen rajoilla -tutkimusantologian, jonka pohjana oli yli kaksisataa tutkijoille spontaanisti lähetettyä kirjettä.

Siinä Honkasalo arvioi, että yli puolella läntisissä teollisuusmaissa asuvista ihmisistä on jossain elämänsä vaiheessa ollut ainakin yksi arkijärjen ylittävä kokemus. Rajaus länsimaihin johtuu siitä, että suurimmassa osassa maailmaa niitä pidetään niin tavallisina.

Silti kokemuksista ei täällä enää puhuta juuri lainkaan, ainakaan tiede- ja kulttuuripiireissä. Kiinnostus tuonpuoleiseen alkoi hälvetä pian 1900-luvulle astuttua, ja kummista kokemuksista tuli suorastaan vaiettuja, hävettyjä ja pelättyjä.

Miksi?

Marja-Liisa Honkasalo löytää syitä Suomen liian nopeasta modernisoitumisesta.

Hänen mukaansa ensimmäinen maailmansota, itsenäistyminen, sisällissota ja sotia seurannut kiire hyvinvointivaltion rakentamisessa rikkoivat elävän suhteen modernia edeltäneeseen ymmärrykseen maailmasta, samoin uteliaan kiinnostuksen esoteerisuuteen.

Sekä kirkko että koulu alkoivat nopeasti ja tehokkaasti ohjata suomalaisia eroon etenkin kansanuskosta, perinteisistä parannustavoista ja ylipäätään kokemuksista, joita ei voi tieteellisesti, tai ”arkijärjellä” selittää.

Niiden tutkimisestakin tehtiin epäilyttävää, Honkasalo sanoo.

Taidehistorioitsija Marja Lahelmahttps://www.hs.fi/haku/?query=marja+lahelma puolestaan toteaa, ettei suomalaisen taiteilijankaan ollut enää hyvä kertoa uskovansa näkymättömiin maailmoihin. Kysehän oli kansainvälisestä ilmiöstä, ja meillä on pitkään tutkittu ja tulkittu esimerkiksi kultakautemme taidetta hyvin kansallisessa viitekehyksessä.

Mutta kun pintaa vähän raaputtaa, löytyy heti linkkejä esoteerisuuteen. Monet suomalaiset, jotka työskentelivät Keski-Euroopassa, olivat omaksuneet sen vaikutteita.

Kuvanveistäjä Emil Wikströmhttps://www.hs.fi/haku/?query=emil+wikstrom ja taiteilijat Akseli Gallen-Kallela, Pekka Halonen, Ellen Thesleff https://www.hs.fi/haku/?query=ellen+thesleffja Hugo Simberghttps://www.hs.fi/haku/?query=hugo+simberg olivat hyvin perillä esoteerisista virtauksista. Tarkkaan katsoen monet suomalaiskansallisiksi tulkituista teoksista ovat täynnä kansainvälisiä symboleita: mediaalisia kehoja, näkykiviä, hakaristejä, heksagrammeja ja egyptiläisiä silmukkaristejä.

Vielä 1900-luvun alun taiteessa kansanperinne ja esoteeriset liikkeet sekoittuivat siis suloisesti. Suomalaistaiteilijoille Kalevala oli varsinainen aarreaitta: täynnä ikivanhaa, universaalia salatietoa.

Natsejakin okkultismi kiinnosti, mutta toisen maailmansodan jälkeen tilanne muuttui. Kirjallisuudentutkija Maarit Leskelä-Kärkihttps://www.hs.fi/haku/?query=maarit+leskela-karki, joka vetää Turun Uuden etsijät -hanketta, arvioi, etteivät taiteilijat halunneet enää natsileimaa tai myöhemmin hippileimaa tai new age -leimaa.

Liki sata vuotta sitten avoin esoteerisuus siis katosi suomalaisesta taiteesta liki kokonaan. Silti yhä on toki taiteilijoita, jotka myöntävät, että heidän luomistyöhönsä liittyy selittämätön elementti. He kokevat silloin jotain kummaa. Menevät jonnekin, saavat yhteyden johonkin, jota eivät osaa määritellä.

Harva puhuu siitä kuitenkaan suoraan, ainakaan kulttuuritoimittajalle. Liki neljänkymmenen työvuoteni aikana aihe on tullut haastatteluissa esiin kerran.

Mielen rajoilla -antologiassa Riitta Jalonenhttps://www.hs.fi/haku/?query=riitta+jalonen kirjoittaa harvinaisen avoimesti siitä, miten hän Kirkkaus-romaania (2016) kirjoittaessaan sulautui ”samaksi henkilöksi” kuvaamansa uusiseelantilaisen Janet Framenhttps://www.hs.fi/haku/?query=janet+framen kanssa ja miten sanat ”työntyivät paperille kuin olisivat olleet valmiina odottamassa.”

Kun pyysin loppukesästä Facebookissa taiteilijoita kertomaan selittämättömistä luomistyön kokemuksista, vastauksia tuli vain muutama, mutta ne olivat suoria ja avoimia.

Näin esimerkiksi kirjailija Katja Kettuhttps://www.hs.fi/haku/?query=katja+kettu kuvasi kirjoittamistaan: ”Rajatila, ehkä jonkinlainen psykoosi, joka irrottaa arkitodellisuudesta. Minuus katoaa tai räjähtää useiksi eri minuuksiksi henkilöhahmoissa, maisemassa tai tilassa. Sinne on hienoa päästä, mutta on hyvä myös päästä pois.”

JP Koskinenhttps://www.hs.fi/haku/?query=jp+koskinen kertoi näin: ”Hyvän tarinan tunnistaa siitä, että henkilöt tosiaan elävät, heidän dialogiaan ei voi ennustaa eikä kaikkia tarinan käänteitä arvata. Henkilöt todellakin puhuvat, ja voit kuulla heidän puhuvan silloinkin, kun ei pitäisi.”

Myös Anu­ir­me­li Sal­la­mo-La­vihttps://www.hs.fi/haku/?query=anuirmeli+sallamo-lavi vas­ta­si mi­nul­le. Hän on kau­no­kir­jalli­suu­den suo­mentaja, ja hän kertoi, että hänellä on ollut näkemisen taito syntymästä asti. Hän kertoi myös, että hän kykenee luomaan suoran yhteyden fiktiivisiin hahmoihin, joiden parissa työskentelee.

Joskus käy niin, että tietokoneen ruudulla alkutekstin ongelmallinen kohta ikään kuin valaistuu. Silloin Sallamo-Lavi tietää, että hänen edesmennyt äitinsä Irmeli Sallamo, myös kaunokirjallisuuden kääntäjä, on päättänyt auttaa tytärtään.

”En y­leen­sä kut­su äi­tiä”, Sal­la­mo-La­vi sa­noo. ”Mut­ta hän tu­lee kyllä, jos mi­nul­la on hätä.”

Keskusteltuani taiteilijoiden ja tutkijoiden (ja meedioiden) kanssa en edelleenkään tiedä, mistä kummissa kokemuksissa pohjimmiltaan on kyse.

Onko olemassa toisia todellisuuksia? Vai syntyvätkö kokemukset omassa mielessämme? Onhan totta, ettei aivojen toimintaa ja ihmismielen tasoja vieläkään tunneta läpikotaisin.

Entä miksi varomme niistä puhumista – etenkin täällä Suomessa? Miksi ajattelemme, että ne ovat jotain epänormaalia, hävettävää, sairasta? Ja mikä on tällaisen ajattelun kulttuurihistoriallinen, lääketieteellinen, yhteiskunnallinen ja jopa poliittinen tausta?

Suurimmassa osassa maailmaa ei ajatella näin. Elämään kuuluu se, että kohdataan selittämättömiä asioita ja jopa hakeudutaan niiden äärelle.

Toisaalta: tarvitseeko esimerkiksi taiteellista luomisprosessia edes selittää?

Emmehän koe sitä ajatellen, onko taide totta vai ei. Emme ajattele, että sen pitäisi tarjota kokemus, joka on meille omasta arjesta tuttu. Pikemminkin taide vaikuttaa samalla tavalla kuin uskonto. Se edustaa jotain vierasta, pyhää.

Ja totta, taiteen ja uskonnon liitto onkin ollut pitkä ja luja. Esimerkiksi säveltäjä Johann Sebastian Bachin https://www.hs.fi/haku/?query=johann+sebastian+bachinmukaan Jumalan henki saneli hänen musiikkinsa.

Tämä liitto hajosi vasta, kun tiede 1800-luvun lopulla alkoi kunnolla rikkoa uskonnollista maailmankuvaa, ja taiteen paikka yhteiskunnassa määriteltiin uudelleen. Historioitsija Yuval Noah Hararinhttps://www.hs.fi/haku/?query=yuval+noah+hararin mukaan tieteellinen vallankumous merkitsi, että ”ihmiskunta mykisti jumalat”.

Olimmeko avarakatseisempia sata vuotta sitten? Palataan vielä Minna Canthiin, joka kirjoitti näin vuonna 1894:

”Luonnon lakia on olemassa, joita me emme vielä tunne, luonnon voimia löytyy, joista emme vielä mitään tiedä. Meidän on ainoastaan varominen, ettemme joudu ortodoksien kahleisiin, ei tieteellisten enemmän kuin uskonnollistenkaan, vaan harrastaisimme vapaata, rehellistä tutkimusta muistaen, ettei ihmisellisen kehityksen lopullista astetta vielä likimainkaan ole saavutettu.”

Suvi Ahola kertoi selittämättömästä taiteesta HS:n Musta laatikko -esityksessä Kansallisteatterissa 10.11.2019. Katso esitys videolta.