Jouni Inkalan kokoelma on harvinaisuus meidän leveysasteillamme: paksu valikoima ironista ja elämänmyönteistä runoa

Runot

Jouni Inkala: Tee kunniaa, tee kunniaa! Siltala. 132 s.

Kun Jouni Inkala https://www.hs.fi/haku/?query=jouni+inkalajulkaisi esikois­kokoelmansa vuonna 1992, runokokoelmat kelpasivat viimeisen kerran Finlandia-ehdokkaiksi.

Ehdokkaaksi Tässä sen reuna myös valittiin, ja yhdessä seuraavana vuonna debytoineen Tomi Kontionhttps://www.hs.fi/haku/?query= kanssa Inkalasta leivottiin mediassa 1990-luvun elinvoimaisen uuden runon airut.

Hieman ujosti äänensä avannut Inkala todisti myöhempinä vuosina olevansa laulajien sukua – muodoltaan hallitut ja perinnetietoiset runot veivät milloin klassisen musiikin, milloin kristillisen mystiikan maailmoihin.

Kun tullaan kolmanteentoista runokokoelmaan – saavutus, johon harva yltää – monien runoilijoiden näköalat ovat ehtyneet, samat metaforat puskevat vääjäämättä mullasta kuin haitalliset vieraslajit. Inkala sen sijaan tähtää aiempaa korkeammalle ja tuntuu tavoittelevan jopa pääteostaan.

Tee kunniaa, tee kunniaa! onkin vähintään runoilijan Siltalan-kauden huipennus. Inkala vaihtoi kustantamoa vuosikymmenen taitteessa ja on julkaissut tasaisesti, mutta vasta kuudennella kerralla hän tavoittaa harvinaisen taajuuden modernin ja perinteisen runon välistä.

Kotimaisessa runoudessa kuva on 1950-luvulta lähtien hallinnut niin vahvasti, että runoutta on ollut helpompi hahmottaa maalaustaiteen kuin musiikin sukulaisena. Tyypillisin keino irtautua kuvan hallinnasta on ollut paisuttaa runon tekstimassaa ja viedä sitä kertovan proosan suuntaan, niin kuin Inkalakin teki esimerkiksi edellisessä, mainiossa Nähty. Elämä. -kirjassaan (2017).

Uutuus puolestaan saa modernin runon laulamaan sen omilla keinoilla. Inkala käyttää parisäkeitä ja muita ilmavia säkeistömuotoja, kaivertaa valkoisen paperin tyhjyyteen runonmuotoisia käytäviä.

Kauttaaltaan optimistiselle, elämään luottavalle fanfaaritykitykselle tekee mieli etsiä vertauskuvaa kaukaa: amerikkalaisen Walt Whitmaninhttps://www.hs.fi/haku/?query=walt+whitmanin (1819–1892) perintö ei ole luultavasti sitten Arvo Turtiaisenhttps://www.hs.fi/haku/?query=arvo+turtiaisen työväenlaulujen säteillyt suomalaisessa runoudessa näin kirkkaana.

Riimit ja alkusoinnut tietävät paikkansa, joka ei ole hallitsijan, vaan mausteen, tehokeinon:

”Illan polte… ja yön lähestyvä kolke. // Kylmyys sujahtaa syvemmälle sisiliskoon/ taskumatin liekehtivä liemi/ leijonan miekan pisto / sen sijaan suolen serpentiinihuotraan ja valtimon arinaan. // Ja on luotettava tienviitan narinaan - / kotiin johdattavaan / hongan oksaan / ja juurien raiteisiin, polun kiskoon.”

Inkala koettelee jatkuvasti hyvän maun rajoja, esimerkiksi vertaamalla valon ja värien ilmenemismuotoja alkoholijuomiin – yön Fernet Brancasta auringon sitruunaliköörivaloon.

Hän etsiytyy, epäilemättä tahallaan, kornin ja kuluneen postikorttirunouden maastoon, josta sitten pelastaa itsensä kuin kahlekuningas suvereenilla muodon hallinnalla.

Laajan kokoelman, vai pitäisikö sanoa runoelman, maailmoja syleileviä aihepiirejä on vaikea kuvata kritiikille varatussa tilassa. Teoksen nimestä alkaen runo puhuttelee lukijaa ja kutsuu mukaan ylistämään elämää kaikessa loistossaan, julmuudessaan ja sattumanvaraisuudessaan.

Runot ammentavat luonnontieteestä ja historiasta, mutta eivät niin usein nähdyllä kyynisellä besserwisser-tyylillä. Ironisia ne ovat usein, mutta kyse on korkeammasta, elämänmyötäisestä ironiasta, joka antaa ristiriitojen näkyä ja riitasointujen soida.