The Whon paluulevy on täynnä uhmaa ja raivoa – Kauneusvirheistä huolimatta levy on helposti yhtyeen paras sitten 1970-luvun puolivälin

Albumi / Rock

The Who: WHO. Polydor/Universal Music.
★★★★

The Whon loppu oli armollinen.

Vuonna 1982 englantilaisen ­rockin jättiläinen oli kadottanut kipinänsä, hukannut tarkoituksensa ja menettänyt räjähdysherkän rumpalinsa Keith Mooninhttps://www.hs.fi/haku/?query=keith+moonin. Hailakka It’s Hard jäi jäähyväisalbumiksi, kun yhtye lähti vuoden päätteeksi viimeiselle kiertueelleen.

Parempi niin. Yhtyeen kymmenvuotinen kultakausi 60-luvun jälkipuolella ja 70-luvun alussa oli tuossa vaiheessa jo kaukaista historiaa.

Tietysti The Who palasi esiintymislavoille jo saman vuosikymmenen aikana. Vanhojen hittien varaan rakennetut kiertueet ovat olleet menestyksekkäitä ja mestarillisia kuten Helsingin areenalla nähtiin 2007, mutta tuskin kukaan uskalsi odottaa, että yhtye nousisi edes lähelle entistä loistoaan.

Saati sitten kolmekymmentäseitsemän (37!) vuotta hajoamisensa ja viisikymmentäneljä (54!) vuotta esikoislevynsä jälkeen. Siksi ei ole liioiteltua sanoa, että The Whon kahdestoista albumi WHO on pieni ihme.

”Minä en tarvitse sitä. Kukaan ei tarvitse sitä”, The Whon lauluntekijä Pete Townshendhttps://www.hs.fi/haku/?query=pete+townshend kommentoi uutta levyä New York Timesin haastattelussa, jonka perimmäisenä tarkoituksena oli samaisen äänitteen markkinointi. Jos Town­shend haaveilee myyntitykin urasta, hänen ei kannata jättää päivätyötään kitaristina ihan heti.

Lausunto kuulostaa kunnianhimostaan luopuneen miehen puheelta, mikä ei olisi yllättävää. Townshendin taakkana on loistava menneisyys: sarjatulella ammutut singlehitit (I Can’t Explain, My Generation, The Kids Are Alright…), klassisen rockin klassikkolevy (Who’s Next) ja koko taiteenlajin uudelleen määritelleet teema-albumit (Tommy, Quadrophenia).

Rimakauhu on noussut vähemmästäkin. Niinpä The Who on julkaissut paluunsa jälkeen vain yhden albumin, vuoden 2006 Endless Wire, jolla yhtye todisteli elinvoimaansa kovin vaihtelevalla menestyksellä.

Uutta levyä kuunnellessa Town­shendin puheet näyttäytyvät uudessa valossa, ja ensitulkinta osoittautuu vääräksi. Townshend ei ole luovuttanut. Hän on vapautunut.

Who-albumilla Townshend tekee mitä lystää ja minkä parhaiten taitaa. Häpeilemättä hän ammentaa yhtyeen menneisyydestä, ja esimerkiksi avausraita All This Music Must Faden mahtipontinen sävellys, raivokkaat kitarat, poukkoilevat rummut ja seesteisinä pulputtavat väliosat ovat kuin suoraan Who’s Nextiltä.

”I don't care / I know you're gonna hate this song”, laulusolisti ja toinen alkuperäisjäsen Roger Daltreyhttps://www.hs.fi/haku/?query=roger+daltrey mylvii voimalla, joka saa lahkeet lepattamaan. Ja aivan kuin viesti ei olisi mennyt perille neljän ja puolen minuutin aikana, hän livauttaa vielä ruman sanan kappaleen hiipuessa pois: “Who gives the fuck.”

Aivan sama. Näin uhmakkaalta The Who ei ole kuulostanut aikoihin, ja se pukee yhtyettä. Edelleen, tai pikemminkin taas.

Tymäkät bluespoljennot Ball And Chain ja Detour sekä ryhdikkään uljas I Don’t Wanna Get Wise jatkavat The Whon korkeaa lentoa, johon palataan jälleen levyn loppupuolella. Työtapaturmilta ei aivan vältytä: Beads on a String ja I’ll Be Back ovat tässä seurassa poskia punastuttavan siirappista pehmorockia. Break the Newsin folk-poljennon olisi voinut suosiolla dumpata Mumford & Sonsille.

Ne ovat kauneusvirheitä levyllä, joka on helposti The Whon paras 1970-luvun puolivälin jälkeen.

Teemalevyä The Wholta ei osattu tällä kertaa odottaa, mutta sellainen WHO on. Tavallaan.

Yhtyeen aiemmissa rockoopperoissa seikkailleet Tommy ja Quadrophenian Jimmy olivat aikuisiän kynnyksellä paikkaansa etsineitä nuorukaisia, mutta nyt pääosassa on Peter Dennis Blandford Townshend, 74. Sama itsetutkistelu jatkuu elinkaaren toisessa päässä, ja samaan tapaan hän kyseenalaistaa paikkaansa maailmassa.

”I don’t think I’ve ever felt so out on the margins / I’m too old to fight with machetes and blades”, Townshend tilittää ikääntymistään ja ulkopuolisuuden tunnettaan Rockin’ in Rage -kappaleessa.

”Tunnen olevani kuin spitaalinen.”

Karmaiseva diagnoosi on ilmeisesti löytynyt googlettamalla ja on virheellinen. Kitaroiden, rumpujen ja koskettimien vyöryessä päälle Townshendin teksti täyttyy taas itsetietoisesta uhmasta.

”No! I won’t leave the stage! / I know I must write / I know I must rage.” Esirippua ei ole syytä laskea, sillä Roger Daltrey ja Pete Townshend seisovat lavalla saappaat jalassa.

Mutta jääkö tämä The Whon viimeiseksi voimannäytöksi? Kuka tietää.

Kriitikon valinnoissa itkettävän kaunis viiden tähden single Kouvolasta sekä Sunrise Avenuen jäähyväiskappale

Single / Rock

Lasten Hautausmaa: Sähköisku. Svart.

★★★★★

Joko nyt olisi Lasten Hautausmaan hetki? Kouvolalais-helsinkiläinen kuusikko on odottanut läpimurtoaan kuuliaisesti kolmen levyn verran ja vihdoin aika näyttäisi olevan otollinen, kun Maustetytöt ovat osoittaneet listakärjestä löytyvän tilaa myös kaihoisalle vaihtoehtorockille. Surumielisyys on aina ollut Lasten Hautausmaan keskeisin polttoaine, ja tulevan albumin ensilohkaisu Sähköisku on suorastaan itkettävän kaunis, monimerkityksellinen kappale, jonka keskeisin ajatus on samaan aikaan lohduton ja lohdullinen: ”Miltä se nyt tuntuu / kun ei oo mitään jäljellä / muuta kuin loppuelämä.”

Single / Rock

Sunrise Avenue: Thank You For Everything. Universal Music.

★★★

Sunrise Avenuen ura on kuin keskisormi suomalaiselle musiikki­teollisuudelle. ­Kun koti­maasta ei löytynyt ymmärrystä englanninkieliselle poprockille, laulaja Samu Haber myi yhtyeensä suoraan saksankieliseen Eurooppaan. Siellä yhtyeen menestys hakee vertaistaan. Se ei ole sattumaa, sillä Haberilla on taito tehdä vastustamattoman tarttuvia kertosäkeitä. Yhtyeen viimeinen single Thank You for Everything jää tässä suhteessa vajaaksi ja on sanoitukseltaan alleviivatun ilmeinen. Faneille osoitettu kiitoslaulu on U2:n jalanjäljillä poreilevaa stadionrockia, joka antaa odottaa loppukliimaksia. Sitä ei koskaan tule.

Single / Hiphop, rock

Atomirotta: Lisää. Atomi.

★★★★

Atomirotan uusin single Lisää laskeutui täsmäohjattuna keskelle Black Fridayn kulutushysteriaa, mutta Mikko Sarjasen sarjatulella ampuma tilitys ei ole sormella osoittavan tuomitsevaa vaan itseironisen toteavaa: Tili tulee ja palaa, luottotiedot menee ja luottokortti laulaa, kun mikään ei riitä. Kodinelektroniikkaan erikoistuneiden kauppahallien taustamusiikiksi tätä riemukasta rokkirallia ei voi suositella, sillä siinä voi jäädä muutama taulutelevisio päivittämättä uusimpaan malliin. Sen sijaan Atomirotan keikoilla kappale tulee nostattamaan intensiteettiä entisestään.

Albumi / Rock

Grandmother Corn: Don’t Look Back. Omakustanne.

★★★★

Helsinki­läinen ­Grand­mother ­Corn on tässä ­ajassa mel­keinpä kummajainen: parikymppisten kaverusten englanninkielinen rockyhtye, jonka juuret johdattavat 60-luvun melodiseen brittirockiin saakka. Yhtyeen omin päin tuottama albumi on rosoinen, rönsyilevä ja raakile mutta samasta syystä vilpitön, vallaton ja valloittava. Esimerkiksi Hop on a Cloud osoittaa, että bändillä on kykyä kirjoittaa erinomaisia popkappaleita, ja Snowball Seasonissa taipuu rouheampi r’n’b. Suomessa Grandmother Cornilla ei ole juuri jakoa vuonna 2019, mutta toivottavasti yhtyeen sinnikäs keikkailu muualla Euroopassa tuottaa tulosta.