Kjell Westön romaanista Rikinkeltainen taivas tuli täydellisyyttä hipova näytelmä elämän ohikiitävyydestä

Rikinkeltainen taivas. Kjell Westön romaaniin perustuvan teoksen ohjaus Juhana von Bagh, dramatisointi Michael Baran. Koreografia Jyrki Karttunen, lavastus Kati Lukka, puvut Tarja Simone. Valot Ville Toikka, äänet Tatu Nenonen. Rooleissa Timo Tuominen, Pyry Nikkilä, Annika Poijärvi, Juha Varis, Pirjo Lonka ja Johannes Purovaara. ★★★★★

Mielettömän hienoa teatteria. Sellaista on Kansallisteatterin pienelle näyttämölle ohjannut Juhana von Bagh ja dramatisoinut Michael Baran.

Kjell Westön 2017 ilmestynyt romaani Rikinkeltainen taivas (Den svavelgula himlen) muuttuu von Baghin ohjauksessa vereväksi, omaehtoiseksi teatteriteokseksi. Ohjaus on von Baghin ensimmäinen pienelle näyttämölle, aiemmin hän on ohjannut esimerkiksi Omapohjaan.

Näyttämölle tuotu teos on samaan aikaan hyvin uskollinen Westön romaanille ja aivan omanlaisensa.

Se tarkoittaa sitä, että juoni – kirjailija K:n ja hänelle kohtaloksi muodostuvan Rabellin suvun moninaiset vaiheet – pysyy selkeästi seurattavana samalla, kun näyttelijät esimerkiksi esittävät flamencosävytteisellä tanssikoreografialla sen, miten moninaisia käänteitä ja vaikeuksia voi kahden naisen ja kahden miehen keskinäisissä suhteissa olla.

Jyrki Karttusen ansiokkaassa koreografiassa on ehkä olennaisinta sen pakottomuus.

Tuntuu, että näyttelijät uskaltavat ilmaista itseään liikkeillä, jotka ovat ehkä epätyypillisiä ”perusdraamalle” mutta eivät missään nimessä epämukavia heille itselleen – tai tarinasta irrallaan. Mainittakoon vaikka Pirjo Longan näyttelemän Linda Vogtin ihana jazz-aerobicliikuskelu tai äiti Rabellin dramaattiset elkeet.

Tanssija Johannes Purovaaralla puolestaan on tilaa tehdä esimerkiksi mielisairautta hienosti viestivä tanssikohtaus, joka koostuu kulmikkaista, kovista liikkeistä.

Best of both worlds, tekee mieli sanoa.

Esityksen runsautta kannattelee viisikymppinen minäkertoja K, jonka Timo Tuominen maihinnousutakissaan intensiivisesti ja lämpimästi tulkitsee.

K siirtyilee nauhurinsa kanssa muistosta toiseen, viipyilee niissä yrittäessään kehiä auki sitä, millaista joskus oli. ”Muistatko?” K kysyy ja uppoutuu silmät sädehtien menneisyytensä yksityiskohtiin.

Katsojan on helppo samastua: täyteen energiaa pakatut kohtaukset ovat usein niin herkullisia, ettei niiden soisi päättyvän. Kahdeksankymmentäluvun viileät juppivuodet, puhallettavassa uima-altaassa täydellistyvä ensimmäinen seksikokemus: sekoitus iloa ja pakahduttavaa melankoliaa!

Muistot, muistaminen ovat keskiössä, mutta kovaa ydintä ei kierretä sitäkään. Onhan selvää, ettei nousevasta luokasta kotoisin oleva K voi koskaan nousta vanhan suvun vesojen Alex (Juha Varis) ja Stella Rabellin (Annika Poijärvi) tasolle, vaikka he eräänä lapsuudenkesänä iäksi ystävystyvätkin. Sen K:lle osoittaa konkreettisesti isoisä Poa Rabell, jossa yksinkertaisesti ”on jotain miksi kaikki tottelee sitä”, kuten Stella sanoo K:lle.

K:n muistoissa on mukana tietysti myös hän itse nuorempana, Pyry Nikkilän luontevasti esittämänä.

Samalla kun Rikinkeltainen taivas on äärimmäisen selkeä ja äärimmäisen monimutkainen, liikkuu se myös vaivattomasti tunnelmasta toiseen. Kuin savuna kaiken yllä leijuu jonkinlainen rauhallinen hyväksyminen. Näin asiat menivät, tällaista elämä on. Ihanaa, ihmeellistä, ohikiitävää.

Ja jälkeenpäin katsottuna: kuin oudoksi vääntynyttä esitystä. Noinko se olikin? K ihmettelee muistojaan katsellessaan.

Kati Lukan lavastus on etenkin esityksen toisella puoliskolla olennainen osa muistin ja muistamisen outoa logiikkaa. En henno paljastaa ideaa, mutta sen sanon, että se on sekä selkeä, kaunis, hillityn hauska että kehittelee esityksen ydintä eteenpäin.

Sanalla sanoen ohjaaja von Bagh on onnistunut tuomaan ohjauksessaan kaikki palaset yhteen niin, että kokonaisuus hipoo täydellistä – vaikka sen toisteisen logiikan esiin piirtämiseen tarvittaisiin tussilla vedetty kaariviiva jos toinenkin.

Toistoa käytetään liikuttavasti ja viimein väreissä tv-ruudulla varioiden niin, että katsojan kasvoille nousee hellä hymy.

Voi lapset, te olette. Niin kuin me kaikki joskus olimme.