Kamarioopperan kaksi kantaesitystä näyttävät, kuinka taitava lavakettu baritoni Gabriel Suovanen on

Ooppera

I väntan på en jordbävning (Ennen maanjäristystä). Sävellys Uljas Pulkkis, libretto Seppo Parkkinen Zinaida Lindénin teosten pohjalta.

Oikeusjuttu. Sävellys Paavo Korpijaakko, libretto Jussi Moila Franz Kafkan Oikeusjutun pohjalta, kapellimestari Taavi Oramo, ohjaus Vilppu Kiljunen, pukusuunnittelu Marja Uusitalo, lavastus Sampo Pyhälä, valosuunnittelu Jarkko Lievonen, rooleissa Gabriel Suovanen, Annami Hylkilä, Reetta Ristimäki, Ann-Marie Heino, Sampo Haapaniemi, Jussi Vänttinen, Janne Marja-Aho.

Suomalaisen kamarioopperan ja Espoon kaupunginteatterin yhteistuotanto Tapiolan kulttuurikeskuksen Louhisalissa.

Suomalainen kamariooppera juhlistaa 30-vuotista olemassaoloaan kahdella kantaesityksellä, jotka ovat Uljas Pulkkisin (s. 1975) I väntan på en jordbävning (Ennen maanjäristystä) ja Paavo Korpijaakon (s. 1977) Oikeusjuttu. Molemmat oopperat saivat kantaesityksensä eilen Espoon kulttuurikeskuksen Louhisalissa, Tapiolassa, ja molempien toteutuksesta vastasi sama työryhmä aina laulajia myöten.

Yleisellä tasolla teosten välistä tyylillistä eroavaisuutta voi kuvata impressionismi-ekspressionismi-erottelulla: ensin mainittu soljuu eteenpäin heleänä ja eleganttina, jälkimmäinen taas iskee tajuntaan makaaberilla, alkuvoimaisella kokonaisilmaisullaan. Silti teokset toimivat hyvin yhteen, ja niitä yhdistää myös teema, ulkopuolisuuden ja vierauden kokemukset.

Pulkkisin ooppera Seppo Parkkisen librettoon perustuu Suomessa asuvan, ruotsiksi kirjoittavan ja juuriltaan venäläisen Zinaida Lindénin romaaniin. Siinä venäläinen palomies, Ivan Demidov, jää leskeksi, ryhtyy sumopainijaksi ja muuttaa Tokioon. Oopperan alkaessa Ivan on valmistautumassa elämänsä ensimmäiseen painiotteluun, mutta maanjäristys sotkee suunnitelmat.

Kun jokin teos kuullaan ensimmäistä kertaa, tapa sen arvioimiseen on usein teoksen peilaaminen suhteessa aiempiin, länsimaisessa taidemusiikissa kanonisoituihin teoksiin tai tyyleihin. Jos Pulkkisin oopperaa tarkastellaan tästä näkökulmasta, huomio kiinnittyy sen hienostuneisiin sointiväreihin.

Pulkkisin paikoin häpeilemättömän romanttisen sävelkielen virittämät assosiaatiot poukkoilivat Brahmsista ja Schumannista Philip Glassiin, mutta sen värimaailma tuo väkisinkin mieleen toisen värisäveltäjän, Kaija Saariahon ja erityisesti hänen oopperansa Only the Sound Remains (2016).

Ilmeisin yhdistävä tekijä on se, että molemmat sijoittuvat Japaniin, mutta yhtäläisyyksiä on myös esimerkiksi instrumentaatiossa: molemmissa käytetään Japani-viittauksen rakentamiseen huiluja sekä kanteletta!

Pulkkisin musiikki on ilmavaa, ja siinä on liikettä. Ooppera on kuitenkin hivenen liian pitkä, mikä näkyi välillä hienoisena intensiteetin lopahtamisena. Muutaman kohtauksen voisi helposti jättää pois ilman, että kokonaisuus kärsii.

Toisena oli vuorossa Korpijaakon alkuvoimainen, ekspressiivinen Oikeusjuttu.

Kuten nimi antaa ymmärtää, Oikeusjuttu perustuu Frans Kafkan tunnettuun, samannimiseen romaaniin, jossa päähenkilö Josef K joutuu absurdin ja mielivaltaisen oikeusjärjestelmän uhriksi.

Oikeusjuttu edustaa jokseenkin puhdasoppisesti saksalaista, Bertolt Brechtistä alkanutta ja 1960-luvulla edelleen jalostunutta Musiktheater-tyyliä, jossa kokonaisvaltaista näyttämöilmaisua painotetaan, usein jopa yli musiikin. Se ei siis viittaa siihen musiikkiteatteriin, jota aloittelevat oopperaryhmät usein klassikkoja modernisoidessaan kertovat suurieleisesti tekevänsä.

Musiktheater-tyylissä näyttämökuva on useimmiten pelkistetty, yhtye pieni ja ohjaus puolinäyttämöllinen: sodanjälkeisestä materiaalisesta niukkuudesta tehtiin esteettinen hyve.

Näillä linjoilla oltiin myös Oikeusjutun toteutuksessa, paitsi että näyttämökuva ei ollut pelkistetty ja liian monia tarinoita kerrottiin samanaikaisesti. Teoksen absurdiin logiikkaan tietysti kuuluu se, että näyttämöllä tapahtuu paljon, mutta esimerkiksi takaseinään heijastettuun livekamerakuvaan, jossa tarkkailtiin muun muassa oikeustalon pienoismallia nukkehahmoineen, ei juurikaan ehtinyt kiinnittää huomiota.

Oopperan tarinaa vie eteenpäin kertoja, jonka osuudet rytmittyvät musiikin kanssa niin, että kokonaisuus piti tiukasti otteessaan. Tanssija-näyttelijä Janne Marja-Aho hoiti kertojanroolinsa suvereenisti ja jopa lauloi tarpeen tullen. Libretisti Jussi Moilan rakentama dramaturgia toimii, ja taitavaa on myös libreton kielipeli. Lyhyet saksankieliset repliikit kiinnittävät muuten suomenkielisen tekstin kulttuuriseen kontekstiinsa. Näin varmistuu, että yleisö ymmärtää kuulemansa.

Se, mikä oli aidosti merkittävää, tapahtui lavan etuosassa, osittain nuottitelineiden takana seisten, eli nyt haasteellisesta tekstuurista ja nuottien tarpeesta oli tehty hyve. Samat laulajat, joka hoitivat roolinsa rutiinilla ensimmäisellä puoliskolla, alkoivat jälkimmäisellä loistaa niin laulamisessaan kuin näyttelijäntyössään.

Teos vaatii solisteiltaan äänellisen ilmaisun laaja-alaista hallintaa: kuultiinkin taidokasta puhelaulua, kuiskauksia, kirkumista, karjumista ja vaikka mitä muuta. Laulajat myös vaihtoivat rooleja lennosta, ja hahmoista oli rakennettu herkullisen roiseja ja yliampuvia. Nyt nähtiin Vilppu Kiljuselta erinomaista ohjaajantyötä.

Baritoni Gabriel Suovanen lauloi molempien oopperoiden pääroolit. Jos illan ensiteoksessa oli kenties kuultavissa pientä äänellistä himmailua, Oikeusjutussa Suovanen laittoi kaiken osaamisensa peliin. Ja kyllähän baritoni Gabriel Suovanen osaa, sekä laulullisesti että näyttämöllisesti. Nuori Taavi Oramo johti orkesteria tarkasti, mutta rennoin ottein.

Korpijaakon Oikeusjuttu on räväkkä ja räävitön musiikkiteatterispektaakkeli, joka toivottavasti jää ohjelmistoon. Näyttämöllä näytti olevan hauskaa, ja se välittyi myös katsomoon.