Kulttuuri
HKO nostatti häikäilemättömän Prokofjev-soinnin
Klassinen
Helsingin kaupunginorkesteri, johtaja Gemma New, Antoine Tamestit, alttoviulu. – Rossini, Berio, Prokofjev.
Tekisi mieli puhua autenttisesta Prokofjev-soinnista tai venäläisestä soinnista, jos sellainen olisi yksiselitteisesti määriteltävissä.
Prokofjevin viidettä sinfoniaa soittaessaan HKO herätti myönteisessä mielessä muistoja yya-ajoista, jolloin Suomessa vierailevat orkesterit tulivat lähinnä Leningradista ja Moskovasta.
Neuvosto-orkesterien teräksisyys, soinnin syvyys ja iskukyky olivat kertaluokkaa isompia kuin tuolloisten kotiorkesterien. Yhdellä sanalla sanottuna soitto oli häikäilemätöntä, ja Prokofjevissa HKO saavutti nyt samanlaisen kaikki tai ei mitään -tunnelman.
Kollaboraattorina juonessa oli uusiseelantilainen kapellimestari Gemma New, joka muotoili sinfonian lyyrisen, vähitellen heräilevän alun sen verran verkkaisesti, että saattoi pelätä, tuleeko tulkinnasta liian raskas ja kankea.
Turha pelko. HKO latasi uusiin nousuihin aina lisää voimaa, syvyyttä ja leveyttä. Lyyriset taitteet saivat haurasta, muistelevaa luonnetta ja kiireiset jaksot kiukkuista rytmisyyttä.
Erityisesti kunnostautui HKO:n matala osasto, jonka voimamiehenä Petri Keskitalo kruunasi tuuballaan syvyydestä kohoavia melodioita.
Parin viikon päästä 33 vuotta täyttävä Gemma New on nouseva nimi, joka on kysytty varsinkin Pohjois-Amerikassa. Sinfonian ensi osan hän nostatti raskaasti rysähtelevään huipennukseen. Scherzo-osan välijakso keinahteli nautinnollisesti makean melodian pyörteissä. Lopun pitkä kiihdytys onnistui olemaan aidosti jännittävä.
Adagion kaari rauhallisesta hengityksestä painajaismaisiin kauhunhuutoihin ja takaisin oli vakuuttava ja hallittu.
Finaalissa yhdistyivät lyyrisen alun lämpöä tiukkuva sointi ja päätöksen riehaantuvat lyömäsoittimet sekä viime hetken pilana väärässä sävellajissa kitkuttava jousisekstetti.
Konsertin alkupuoliskolla kuultu Luciano Berion Voci eli Folk Songs II sai innoituksen sisilialaisesta kansanmusiikista, jossa laulajat periaatteessa laulavat samaa ääntä, mutta tekevät siihen pieniä, toisistaan eroavia poikkeamia.
Alttoviulisti Antoine Tamestit jäljitteli tätä lauluääntä huojuttaen säveltasoa epäsäännöllisesti. Efekti on periaatteessa sama, jota Pekka Kuusisto harrastaa ihan kaikessa musiikissa, vaikkapa Tšaikovskin viulukonsertossa: mikroskooppiset intonaation säädöt kutkuttavat kummasti korvaa ja vapauttavat tasavireisyyden orjuudesta.
Rikkaan, kantavan äänen alttoviulustaan loihtinut Tamestit kävi intensiivisessä soolossaan läpi kansanmusiikille ominaisia piirteitä, voimakkaita etuheleitä, pizzicatorämpytystä, unkarilaistyyppistä lyhytalkuista rytmiä, tanssipoljentoa ja tasaista bordunaäänien junnausta.
Ympärillä HKO pieneen ja isoon ryhmään kahtia jakautuneena pulisi eräänlaista äänimaisemaa, jota satunnaiset parahdukset halkoivat.
Iloisesti pirskahteleva ja käyrätorvikvartetin serenadilla siunattu avausnumero, Gioachino Rossinin Semiramide-alkusoitto, sai toivomaan konserttiohjelmiin enemmän tätä nerokkaan kekseliästä säveltäjää.
HKO:n ohjelmisto onkin kehittynyt Susanna Mälkin kaudella. Yllättäviä teosyhdistelmiä, nykymusiikin klassikoita, uusinta uutta ja kantateoksia on saatu kuulla iloksi asti.
Helsingin kaupunginorkesteri, johtaja Gemma New, Antoine Tamestit, alttoviulu. – Rossini, Berio, Prokofjev.
Tekisi mieli puhua autenttisesta Prokofjev-soinnista tai venäläisestä soinnista, jos sellainen olisi yksiselitteisesti määriteltävissä.
Prokofjevin viidettä sinfoniaa soittaessaan HKO herätti myönteisessä mielessä muistoja yya-ajoista, jolloin Suomessa vierailevat orkesterit tulivat lähinnä Leningradista ja Moskovasta.
Neuvosto-orkesterien teräksisyys, soinnin syvyys ja iskukyky olivat kertaluokkaa isompia kuin tuolloisten kotiorkesterien. Yhdellä sanalla sanottuna soitto oli häikäilemätöntä, ja Prokofjevissa HKO saavutti nyt samanlaisen kaikki tai ei mitään -tunnelman.
Kollaboraattorina juonessa oli uusiseelantilainen kapellimestari Gemma New, joka muotoili sinfonian lyyrisen, vähitellen heräilevän alun sen verran verkkaisesti, että saattoi pelätä, tuleeko tulkinnasta liian raskas ja kankea.
Turha pelko. HKO latasi uusiin nousuihin aina lisää voimaa, syvyyttä ja leveyttä. Lyyriset taitteet saivat haurasta, muistelevaa luonnetta ja kiireiset jaksot kiukkuista rytmisyyttä.
Erityisesti kunnostautui HKO:n matala osasto, jonka voimamiehenä Petri Keskitalo kruunasi tuuballaan syvyydestä kohoavia melodioita.
Parin viikon päästä 33 vuotta täyttävä Gemma New on nouseva nimi, joka on kysytty varsinkin Pohjois-Amerikassa. Sinfonian ensi osan hän nostatti raskaasti rysähtelevään huipennukseen. Scherzo-osan välijakso keinahteli nautinnollisesti makean melodian pyörteissä. Lopun pitkä kiihdytys onnistui olemaan aidosti jännittävä.
Adagion kaari rauhallisesta hengityksestä painajaismaisiin kauhunhuutoihin ja takaisin oli vakuuttava ja hallittu.
Finaalissa yhdistyivät lyyrisen alun lämpöä tiukkuva sointi ja päätöksen riehaantuvat lyömäsoittimet sekä viime hetken pilana väärässä sävellajissa kitkuttava jousisekstetti.
Konsertin alkupuoliskolla kuultu Luciano Berion Voci eli Folk Songs II sai innoituksen sisilialaisesta kansanmusiikista, jossa laulajat periaatteessa laulavat samaa ääntä, mutta tekevät siihen pieniä, toisistaan eroavia poikkeamia.
Alttoviulisti Antoine Tamestit jäljitteli tätä lauluääntä huojuttaen säveltasoa epäsäännöllisesti. Efekti on periaatteessa sama, jota Pekka Kuusisto harrastaa ihan kaikessa musiikissa, vaikkapa Tšaikovskin viulukonsertossa: mikroskooppiset intonaation säädöt kutkuttavat kummasti korvaa ja vapauttavat tasavireisyyden orjuudesta.
Rikkaan, kantavan äänen alttoviulustaan loihtinut Tamestit kävi intensiivisessä soolossaan läpi kansanmusiikille ominaisia piirteitä, voimakkaita etuheleitä, pizzicatorämpytystä, unkarilaistyyppistä lyhytalkuista rytmiä, tanssipoljentoa ja tasaista bordunaäänien junnausta.
Ympärillä HKO pieneen ja isoon ryhmään kahtia jakautuneena pulisi eräänlaista äänimaisemaa, jota satunnaiset parahdukset halkoivat.
Iloisesti pirskahteleva ja käyrätorvikvartetin serenadilla siunattu avausnumero, Gioachino Rossinin Semiramide-alkusoitto, sai toivomaan konserttiohjelmiin enemmän tätä nerokkaan kekseliästä säveltäjää.
HKO:n ohjelmisto onkin kehittynyt Susanna Mälkin kaudella. Yllättäviä teosyhdistelmiä, nykymusiikin klassikoita, uusinta uutta ja kantateoksia on saatu kuulla iloksi asti.
Ota kaikki irti Hesarista
HS Digillä saat kaikki Hesarin digisisällöt käyttöösi
HS Digi -tilauksella pääset lukemaan rajoituksetta tämän ja muita kiinnostavia artikkeleita
- Klassinen musiikki Seuraa
- Arviot Seuraa
- Jukka Isopuro Seuraa
- Konsertit Seuraa
- Musiikki Seuraa
Kommentit