George Eliotin suurteos Daniel Deronda suomennettiin vihdoin – liittää huikeasti romantiikan ja yhteiskuntakritiikin

Romaani

George Eliot: Daniel Deronda. Suomennos, jälkisanat ja selitykset Alice Martin. WSOY. 928 s.

George Eliotin suurteos Daniel Deronda (1876) taitaa olla tärkein 1800-luvun englannin­kielinen romaani, jota ei ollut aikaisem­min suomen­nettu. Suomennos saapuukin sopivasti kirjailijan (oikealta nimeltään Mary Ann Evanshttps://www.hs.fi/haku/?query=mary+ann+evans) syntymän 200-vuotisjuhliin.

Tämä on tervetullutta siksikin, että viimeisin painos minkään Eliotin romaanin suomennoksesta näyttäisi olevan 1970-luvun alusta.

Yksi syy taukoon on uskoakseni se, että George Eliot on aikuisempi, vakavampi, arkisempi, vaikeampi, älyllisempi ja syvällisempi kirjailija kuin Charles Dickenshttps://www.hs.fi/haku/?query=charles+dickens, Jane Austenhttps://www.hs.fi/haku/?query=jane+austen, Emily Brontëhttps://www.hs.fi/haku/?query=emily+bronte ja muut laajempaa suosiota nauttivat 1800-luvun kirjailijat.

Yli 900-sivuinen Daniel Deronda on huikea, välillä hengästyttäväkin yhdistelmä romantiikkaa ja yhteiskuntakriittisyyttä, aatehistoriaa ja satiirisuutta, optimismia ja pessimismiä.

Romaanin nimihenkilö Daniel Deronda, on hyvin koulutettu ja viehättävä nuorimies, joka etsii vielä elämälleen päämäärää tai kutsumusta. Hänessä on idealismia, empaattisuutta ja moraalista vakavuutta. Hänellä ei ole varmaa tietoa omista vanhemmistaan, mikä tekee hänen merkitysten etsimisestään hankalampaa.

Kirja vuorottelee kahden juonen välillä.

Toinen kertoo Gwendolen Harlethista, kauniista, sarkasmiin mieltyneestä ja miesten ihailemasta nuoresta naisesta. Hänen perheensä menettää äkisti omaisuutensa, ja Gwendolen joutuu vaikeiden ratkaisujen eteen. Gwendolen ja Daniel kohtaavat kirjan alussa, ja heidän välilleen muodostuu side.

Toinen juoni alkaa siitä, kun Daniel pelastaa hukkumiselta nuoren juutalaisnaisen Mirah Lapidothin. Daniel alkaa selvitellä masentuneen Mirahin taustoja ja huomaa pian viehättyvänsä juutalaisesta kulttuurista. Hän tapaa myös uskonnollisen visionäärin Mordecain, jonka ajatukset tekevät häneen suuren vaikutuksen.

Gwendolen-puoli tarinasta kertoo vallasta, rahasta, seurapiireistä, rooleista ja erityisesti vaikenemisen pakosta. Tarina on täynnä upeita psykologisia yksityiskohtia. Siinä on huikeaa satiiria ja lempeää ironiaa mutta samalla myös kylmäävyyttä ja traagisuutta.

Se kuvaa erityisen tarkasti naisille avoinna olevien mahdollisuuksien kapeutta. Eliot käsitteli teemaa muuallakin tuotannossaan, erityisesti suositussa romaanissaan Mylly joen rannalla (1860).

Juutalaispuoli kirjasta taas kertoo yhteisöstä, aatteista ja asioiden selville saamisen voimasta. Se on kirjan lämpimämpi puoli. Osiossa on romantiikkaa, optimismia ja utopistisuutta – kirjaan kriittisesti suhtautuvien mielestä liikaakin.

Vuonna 2002 romaanista tehtiin verevä brittiläinen minisarja, joka on nähty Suomen televisiossa useampaan otteeseen. Se sai molemmat puolet toimimaan.

Juonta arvokkaampaa ovat romaanin kertojan jatkuvasti esittämät pienet huomiot ihmisistä ja heidän tavoistaan. Tässä Gwendolen odottaa innolla Daniel Derondan tapaamista:

”Noustessaan pöydästä ja asettaessaan runsain koruin varustetut kätensä kaulan kahta puolta, kuten hänellä oli tapana, hän ei osannut kätkeä sitä odotuksen riemua, joka usein tekee nykyhetken tavallista helpommaksi kestää; aivan kuten miehestä, joka on lähdössä ulos, on helpompi olla herttainen perheelleen, kun lähtöön on enää varttitunti.”

Vertaus riittäisi monelle kirjailijalle, mutta Eliot jatkaa:

”Ei ole mahdotonta, että terrieri, jonka hauskanpitoa asia koskisi, tunnistaisi tuon herttaisuuden ja tietäisi, mitä se tarkoittaa – tietäisi, miksi isäntä seisoo tietyllä tavalla, juttelee vilkkaasti ja katselee jopa erityinen kiilto silmissään, niin että heti, kun tämä tekee eleenkin kohti ovea, terrieri kipittää sinne ehtiäkseen varmasti mukaan.”

Tällaisia pieniä psykologisia jaksoja kirja on täynnä, ja ne sulostuttavat ja älyllistävät romaanin kerrontaa. Toki edelliset virkkeet ovat myös pitkiä ja eleganttiudestaan huolimatta hieman kiemuraisia. Niinpä Daniel Deronda on välillä hidasta luettavaa ja epäilemättä senkin takia vähemmän luettu ja rakastettu kuin 1800-luvun kirjallisuuden kuuluisammat klassikot.

Daniel Derondan (ja George Eliotin) kiinnostus ja arvostus juutalaisuutta kohtaan oli tuon ajan Englannissa erittäin harvinaista. Daniel Deronda saattaa olla ensimmäinen merkittävä romaani, jossa ihaillaan juutalaista kulttuuria.

Juutalaisteeman kautta teos on myös ideoiden ja aatteiden romaani. George Eliot olikin aikansa älykkökirjailija. Hän käänsi englanniksi Spinozaahttps://www.hs.fi/haku/?query=spinozaa, toimitti edistyksellistä Westminster Review -lehteä ja kirjoitti yhteiskuntakriittisiä tekstejä. Hän myös tunsi hyvin oman aikansa brittiläistä älymystöä.

1800-luvun suurten romaani­kirjailijoiden joukossa Eliot oli ehdottomasti sivisty­neimpiä ja lukeneimpia. Kirjallisuuden­tutkija Avrom Fleishmaninhttps://www.hs.fi/haku/?query=avrom+fleishmanin mukaan aikalaisista ainoastaan Fjodor Dostojevskiähttps://www.hs.fi/haku/?query=fjodor+dostojevskia voi verrata Eliotiin intellektuellin ja kirjailijan roolien yhdistämisessä. Tässäkin Eliot on lähempänä 1900-lukua kuin omaa aikaansa.

Daniel Deronda on täynnä pieniä kulttuuriviittauksia, joita onneksi selitetään teoksen lopun kommentaariosiossa. Erityinen kiitos tuleekin antaa teoksen suomentaja Alice Martininhttps://www.hs.fi/haku/?query=alice+martinin kirjoittamille sivistyneille jälkisanoille ja antoisalle selitys­osastolle, jollaisia klassikkosuomennoksissa tulisi olla huomattavasti useammin.

Virginia Woolfinhttps://www.hs.fi/haku/?query=woolfin usein siteeratun kommentin mukaan – sitä siteerataan myös suomennoksen jälkisanoissa – Middlemarch (1871–1872), George Eliotin merkittävimpänä pidetty teos, on ”yksi harvoista englantilaisista romaaneista, jotka on kirjoitettu aikuisille”.

Uskon Woolfin ajatelleen ainakin Middlemarchin ymmärrystä elämän monimutkaisuudesta ja surumielisyydestä. Daniel Derondassa on, joskin vähemmän, samaa henkeä.

Pureva lausunto esitettiin vuonna 1919, jonka jälkeen aikuisille kirjoitettua englantilaista romaanikirjallisuutta on tietysti julkaistu valtavasti lisää. Tässä on taas yksi niistä asioista, joissa Eliot oli aikaansa edellä.