Vuosikymmenen elämykset

HS:n kulttuuritoimittajat valitsivat 2010-luvun mieleenpainuvimmat kokemuksensa kulttuurin saralta.

Julkaistu: , Päivitetty:

Suora katse asioihin, joihin olisi pitänyt katsoa jo kauan sitten

Metoo alkoi 2017, mutta jo marraskuussa 2014 Suomessa sai ensi-iltansa Play Rape. Anna Paavilaisen omakohtainen, vahva monologi kertoi siitä, miltä tuntuu, kun on tullut raiskatuksi näyttämöllä yli sata kertaa – ensimmäisen kerran Teatterikorkeakoulun pääsykokeissa.

Näin teoksen Teatterikesässä Tampereella, ja teemallisesti se liittyi heti mielessäni niinikään maaliskuussa 2016 ensi-iltansa saaneeseen Saara Turusen Tavallisuuden aaveeseen. Tavallisuuden aaveessa misogynia kuitataan perinteeksi ja huumorihommaksi, ”näin on aina tehty”.

Kesällä 2018 ensi-iltaan tullut, Ruusu Haarlan ja Julia Lappalaisen yhdessä tekemä Turkka kuolee puolestaan oli hyytävä tutkielma Jouko Turkan ajoista Teatterikorkeakoulussa.

Kaikki kolme teosta olivat ehdottoman omanlaisiaan, mutta kaikki asettuivat kysymään: Miten naisten ja miesten valtasuhteet näin menevät? Ja: onko tämä muka oikein?

Ja: miksei kukaan tee mitään?

Näytelmiä yhdisti myös se, että ne olivat paitsi konstailemattomia ja kaunistelemattomia myös hemmetin hauskoja. Ei mitään saarnaavaa tai tekopyhää, pelkästään miljoona volttia totuusenergiaa. Suora katse asioihin, joita olisi pitänyt katsoa suoraan jo paljon, paljon aiemmin.

Sanna Kangasniemi


Isä ja poika olivat kuin veljet, kun isoisä soitti

Tajusin olleeni aina väärässä.

Torstaina 9. heinäkuuta 2015 Tukholman loppuillassa kohtasivat ajattomuus, onni ja sukupolvien täydellinen tasa-arvo. Paul McCartney, 73, hehkutteli tuntitolkulla valtavalla Tele2 Arenalla iättömiä meno- ja tunnelmapalojaan, tyystin pöhköjä lemmenlurituksiaankaan kaihtelematta.

Että joku kehtaakin. Sillä yksilöllistä ja ainutlaatuistahan on muka vain onnettomuus, ei onni, kuten jo suurenmoinen Leo Tolstoi määritteli Anna Kareninan maineikkaassa avauksessa.

Teinini kanssa liikutuimme hoilaamaan mukana. Muutuimme veljeksiksi. Kummallakin verenkierrossa samat suloiset sävelet.

Niin luonnollisen vaivatonta ja kaunista kaikki kuulemmamme, että salaa haikeuden ja onnen tiivistymissä täytyy piillä myös viisautta. Välillä korkokenkävaari lähetti lavalta katsomoon rakastavia terveisiä vaimolleen.

Kel’ onni on, se onnen näyttäköön, jotta muutkin oivaltaisivat. Ja jaksaisivat ahdistuksissaan.

Antti Majander

Helsingistä tuli 2010-luvulla jazzkaupunki

Pariisissa oli juuri tehty kaksi terrori-iskua, joissa kuoli 15 ihmistä. Koko maailma oli järkyttynyt, mutta minä en tuntenut mitään. Lauantaina 15. marraskuuta vuonna 2015 lähdin Suomenlinnan Jääkellariin kuuntelemaan Jukka Perkon Avara-trion keikkaa. Uusi levy kiinnosti ja keikkapaikka sopi tunnelmaan.

Jääkellari oli yksi niistä jazzklubeista, joita on viime vuosina syntynyt Helsinkiin. Kymmenessä vuodessa niitä on tullut niin paljon, että Helsingistä on tullut ihan oikea jazzkaupunki.

Lippulaiva Koko Jazz Club perustettiin 2010 ja ylellinen G-Livelab 2016. Vaikka jazz ei soi enää Jääkellarissa, se soi Juttutuvassa, Laulumiehissä, Bar Favelassa, Tenho Restobarissa, Ravintola Laulumiehissä, Kansallisteatterin Lavaklubilla ja monilla muilla lavoilla ja klubeilla. We Jazz -kollektiivi perustettiin 2011, ja seuraavana vuonna Helsinki sai oman festivaalin, We Jazz -tapahtuman.

Aloin myös kirjoittaa keikoista. Blogi oli hyvä syy seurata uuden polven muusikoita, joita putkahteli pilvin pimein alan oppilaitoksista. Se oli myös hyvä syy käydä kuuntelemassa musiikkia, joka teki minusta hetkeksi osan kuulijoiden yhteisöä ja antoi muodon tunteille, joita en edes tunnistanut.

Niin kävi Suomenlinnassakin. Kun Jukka Perko, Teemu Viinikainen ja Jarmo Saari soittivat Ravelin kauniin Pavanen kuolleelle prinsessalle ja omistivat sen terrori-iskun uhreille, sisäinen jääkellarini suli vihdoin ja kyyneleet alkoivat valua. Paluumatkalla katselin Helsinkiä lautan kannelta uusin, ehkä hiukan punoittavin silmin ja kirjoitin: ”Maailma näyttää utuiselta, arvaamattomalta ja julmalta. Mutta se näyttää yhä kauniilta”.

Katri Kallionpää


Suoratoiston vuosikymmen sai ahmimaan mutta myös odottamaan

Netflix muutti tv-katselun tällä vuosikymmenellä. Palvelu tuli Suomeen vuonna 2012. Kymmenen euron kuukausihinnalla sai katsottavakseen kirjaston verran elokuvia ja tv-sarjoja. Vuoden 2013 alussa Neflix julkaisi ensimmäisen oman sarjansa. House of Cards oli ensimmäisten kausiensa aikana loistava poliittinen draama ihmisistä amerikkalaisen vallan ehdottomalla huipulla.

Netflix käynnisti uuden tavan katsoa sarjoja. ”Binge watching” on suomeksi ahmimista. Sarjoja pystyi katsomaan niin monta jaksoa kerralla kuin halusi. House of Cards ajoi tätä trendiä vuosikymmenen alussa. Samaan aikaan maailman suosituimmaksi noussut sarja Game of Thrones käytti päinvastoin vanhaa strategiaa hyväkseen. Kun sarjaa näytettiin vain jakso viikossa, koko maailma eli sen tahdissa ja odotti uutta jaksoa.

House of Cards päättyi surullisesti vuonna 2018. Kuudes ja viimeinen kausi ilmestyi ilman pääosan esittäjää Kevin Spaceya. Toinen vuosikymmenen ilmiö, #metoo-liike, oli nostanut esiin Spaceyn menneisyydestä syytöksiä seksuaalisesta ahdistelusta.

Jussi Ahlroth

Podcastit saivat taas puheohjelmien pariin

Podcastit tekivät radion puheohjelmille saman kuin suoratoisto­palvelut tv-sarjoille: nostivat ne uuteen kukoistukseen ja helpommin kulutettavaksi. Hienoja podcasteja on maailmassa jo paljon, joten mainittakoon tässä sisäänheittäjät omista suosikkikategorioistani.

Jonna Tapanaisen ja Johanna Laitisen viisas ja feministinen kirjapodcast Sivumennen (2016–) on antanut minulle sen, mitä olen kaivannut: lukupiirin, jossa viihdyn kuin ystävien seurassa. Yhdysvaltalainen tutkivan journalismin Serial-podcast (2014–) taas muistutti minua siitä, että dokumentti voi olla kiinnostava, vetävä ja uskottava myös ilman kuvaa.

Antti Holman Radio Sodoma (2017–2019) vei radiohuumorin pariin ensimmäistä kertaa sitten Gösta Sundqvistin Koe-eläinpuiston. Radio Sodoman pieruhuumorin keskellä on niin taitavaa parodiaa ja terävää yhteiskuntakritiikkiä, että se naurattaa ääneen. Kollega ehdotti Holmalle valtion tiedonjulkistamispalkintoa. Kannatan.

Leena Ojala

Karl Oven taistelusta tuli meidän kaikkien taistelu

Elin vuoden 2017 viimeisiä tunteja. Kehoni lämpötila oli kohonnut 38 asteeseen, kun se taisteli sisälläni myllertävää virusta vastaan. Ulkona ilotulitteet papattivat kuin popcornit, ja minä niistin ties monettako päivää ja katsoin Instagramista, kuinka ihmiset juhlivat vuoden vaihtumista.

Olin vajonnut pohjoismaisessa melankoliassani itsesäälin puolelle, olin eristäytynyt ympärilläni juhlivasta maailmasta huonovointiseen yksinäisyyteen. Se oli täydellinen olotila Karl Ove Knausgårdille.

Minä ja Knausgård makasimme sinä uutenavuotena peittoni alla, ja jatkoimme eksistenssin taisteluamme. Olin kirjallista maailmaa järisyttäneen sarjan kolmannessa osassa, joka kertoi lisää Karl Oven vaikeasta isäsuhteesta, lapsuudesta ja nuoruudesta etelänorjalaisessa pikkukylässä.

”Knasun” rypeminen tuntui turvalliselta ja raskaalta peitolta. Hänen itkun- ja pelonsekainen alemmuutensa ylevöi banaalin tuskani. Tuon uudenvuoden räkäpapereiden ja hiestä kiertyneiden lakanoiden keskellä muistan yhtä hyvin kuin Knausgård muistaa valuvien sadepisaroiden muodon auton ikkunalasissa kerran 1970-luvulla.

Eleonoora Riihinen

Tutustuin netsukeihin ja haukan kasvatukseen

Mitä yhteistä on Mia Kankimäellä, Edmund de Waalilla ja Bea Uusmalla? Päällisin puolin ei mitään. Ensimmäinen on Otavan ex-mainos­toimittaja, toinen englantilainen keramiikka­taiteilija ja kolmas ruotsalais­graafikko, joka opiskeli lääkäriksi.

Vastaus: Kaikki julkaisivat 2010-luvulla kirjan, jollaisia alkoi silloin ilmestyä yhä enemmän. Kutsun niitä hybriditietokirjoiksi.

Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (2013), de Waalin Jänis jolla on meripihkanväriset silmät (2010) ja Uusman Naparetki (2013) yhdistävät kaikki yksityiskohtaista faktaa kirjoittajan henkilökohtaisiin kokemuksiin.

Niitä lukiessani olen kokenut valtavaa uuden oppimisen riemua, vaikka kohteet ovat olleet kaukaisia. Kankimäkihän kirjoittaa 900-luvun japanilaiskirjailijasta ja Uusma ruotsalaisen Andréen retkikunnan katastrofaalisesta Pohjoisnapa-vaelluksesta 1890-luvulla.

Myös britti Helen Mcdonaldin H niin kuin haukka (2014) kuuluu kategoriaan – siinä hän kouluttaa kanahaukkaa ja toipuu masennuksesta.

Mikä hybrideissä kiehtoo? Varmasti läpi median vyörynyt narratiivisuus-aalto, samoin se, miten olemme tottuneet kirjoittajien yhä suurempaan henkilökohtaisuuteen. Päällimmäisenä on silti vanha, tuttu kirjoittamisen taito, tapa kertoa intohimoisesti ja vangitsevasti, oli aihe ihan mikä tahansa.

Suvi Ahola


Pelit nousivat lopullisesti kahdeksanneksi taiteenlajiksi

Vuonna 2013 ilmestyi Bioshock Infinite, jonka aikaa ja ulottuvuuksia venyttävä, lukemattomia tasoja sisältävä tarina veti mielikuvituksen pelottaville kierroksille. Loppukäänteiden ja -huipennuksen jälkeen oli pakko istua tuntikausia sohvalla ja tuijotella tyhjyyteen, yrittää sulatella, mitä oli kokenut.

Olen elokuvatoimittaja, mutta Bioshock Infinite ei ole elokuva. Rakastan hyviä tv-sarjoja ja kirjoja, mutta se ei ole sarja tai kirja. Se on videopeli, toimintapeli, jossa ammuskellaan. Ja hätkähdyttävimpiä tarinallisia teoksia joita olen kohdannut.

Eikä se jää todellakaan ainoaksi. Vuosikymmenen suuriin elämyksiin kuuluu esimerkiksi The Last of Us lisäosineen tai tänä syksynä ilmestynyt Death Stranding, häkellyttävän omintakeinen scifi-tarina, jonka maailmaan olen edelleen uppoutunut enkä halua pois.

Nämä kaikki ovat vielä pelimaailmassa suuria julkaisuja, jättibudjetin tuotantoja. Ja siitä huolimatta rohkeita, taiteellisia riskejä ottavia, eivätkä valmiiksi pureskeltua viihdehöttöä. Yksikään suuren Hollywood-studion jättijulkaisu ei uskaltaisi kokeilla samaa. Ja kaikista näistä peleistä on tullut vielä myyntihittejä.

2010 on ollut myös pienten, riippumattomien yrittäjien tekemien indiepelien kultakautta. Niissä vasta onkin taiteellisesti kunnianhimoisia, taidokkaita ja kantaaottavia luomuksia. Gone Home, What Remains of Edith Finch, Firewatch, vain muutamia mainitakseni. Ne käsittelevät hämmästyttävän taitavasti esimerkiksi seksuaali-identiteetin ja läheisen menettämisen kaltaisia aiheita. Olen herkistynyt kyyneliin niiden äärellä.

Vaivattomien verkkomyyntialustojen ansiosta indiepelitkin saattavat nousta kaupallisiksi menestyksiksi. Se kertoo myös laajasta peliyleisöstä, joka uskaltaa kokeilla uutta eikä pelkää haastavia taidekokemuksia.

Taiteellisesti hienoja videopelejä on ollut paljon ennen 2010-lukuakin. Mutta sanoisin tämän vuosikymmenen olevan se, jolloin pelit lopullisesti nousivat kahdeksanneksi taiteenlajiksi, elokuvien ja kirjallisuuden tasolle. Joskus ylikin.

Mikäli joku portinvartija on tuosta eri mieltä, olkoon. Sanon vain kokemuksestani: jos ei pelaa, menettää paljon.

Juho Typpö


Tanskalainen Silta, rikossarjojen aatelia

Vuonna 2011 Juutinrauman sillalle ilmestyi naisen ruumis, joka oli aseteltu osittain Tanskan puolelle ja jonka toinen puoli lojui Ruotsin maaperällä. Näin alkoi ruotsalais-tanskalainen rikossarja Silta, jollaista ei ollut ennen nähty. Siinä tanskalainen ja ruotsalainen rikospoliisi alkoivat selvittää raakoja murhia yhteistyössä. Erikoista ja kiehtovaa oli, että kaikki henkilöhahmot puhuivat sujuvasti keskenään omaa kieltään, vaikka todellisuudessa tanskalaiset ja ruotsalaiset eivät yleensä ymmärrä toisiaan yhtä hyvin. Silta olikin osaltaan nostamassa tanskan kielen suosiota ja tanskalaisten tv-sarjojen esiinmarssia.

Sarja esitteli uudenlaisen poliisihahmon, hyvin erikoislaatuisen Saga Norénin, josta tuli tv-katsojien suuri suosikki. Malmölainen rikospoliisi oli hyvin taitava, suorastaan nerokas, mutta sosiaalisesti erittäin kömpelö. Sarja hurmasi katsojat kaikkialla Pohjoismaissa, ja jokaisen jakson päätyttyä somessa ja työpaikoilla alkoi aina hillitön analysointi ja spekulointi syyllisistä ja henkilöhahmojen motiiveista.

Sillan tumma estetiikka ilmakuvineen ja sen hauras tunnusmusiikki ovat ehtaa Nordic noiria. Se on nimitys Pohjoismaissa syntyneelle ilmiölle, jolla tarkoitetaan pääasiassa ruotsalaisia ja tanskalaisia tv-sarjoja, joiden maine on levinnyt ympäri maailmaa, joista tehdään uusia versioita ja joiden estetiikka on tietynlaista. Nordic noirin katsotaan alkaneen jo tanskalaisesta Rikos-sarjasta (2007), mutta Sillasta tuli lajityypin todellinen, karmeankaunis helmi.

Riitta Koivuranta

Naisten tekemän huumorin vuosikymmen

Keväällä 2012 ystäväni viettivät iltaa luonani, kun päätin jakaa heidän kanssaan uuden sarja­ihastukseni: HBO:lla huhtikuussa käynnistyneen Girlsin. Kelasin Hannahin (sarjan luoja Lena Dunham) ja Adamin (Adam Driver) anteeksi­pyytelemättömän arkiseen seksikohtaukseen, jonka vatsamakkarat ja kömpelö sähellys minusta tiivistivät sarjan raikkaan huumorin.

Sittemmin Girlsin viehätys silmissäni väheni, mutta 2010-luvun mittaan kohtasin yhä enemmän komediasarjoja ja -elokuvia, joissa naiset olivat muutakin kuin vitsin kohde. Naisten esiinmarssi slapstickmaisen pissa-kakka-huumorin saralla esimerkiksi Morsiusneidoissa (2011) ja nerokkaan Phoebe Waller-Bridgen Crashing-sarjassa (2016) tuntui vapauttavalta, mutta lopullisesti naisten tekemän huumorin aseman kuluneella vuosikymmenellä sinetöi Hannah Gadsbyn nerokas stand up -esitys Nanette (2017). Netflixissä julkaistu tunnin mittainen esitys kasvoi viisaaksi ja rohkeaksi puheenvuoroksi sukupuolesta, seksuaalisuudesta, etuoikeuksista ja taiteesta – ja näytti, mikä voima huumorilla on sekä yhteiskunnallisessa keskustelussa että ihmisten välisen yhteyden luomisessa.

Arla Kanerva


Yksityisyys meni, mutta Banksy pysyy

Banksy se vaan on mahtava! 2000-luvun alussa uransa aloittanut salamyhkäinen taiteilija on ehtinyt kiivetä salaa Lontoon eläintarhan pingviiniaitaukseen, ujuttaa teoksiaan Lontoon Tate-galleriaan, graffitoida Länsirannan turva-aidan ja korvata satoja Paris Hiltonin levyjä omilla levyllään musiikkiliikkeissä ympäri Britanniaa.

Nyt 2020-luvun lähestyessäkään meno ei tunnu tasaantuvan. Vuonna 2017 Banksy lupasi ilmaisen taidevedoksen jokaiselle, joka äänestää parlamenttivaaleissa konservatiiveja vastaan, ja viime vuoden lopulla hän teki tähän mennessä kuuluisimman tempauksensa. Tuolloin hänen Tyttö ja ilmapallo -teoksensa tuhoutui itsestään pian sen jälkeen, kun siitä oli maksettu Sothebyn taidehuutokaupassa 1,17 miljoonaa euroa. Banksy oli itse virittänyt teokseen itsetuhomekanismin.

Samaan aikaan kun ihmiskunta on menettänyt kaiken yksityisyytensä Googlen ja Facebookin kaltaisille urkkijoille, maailmassa siis touhuaa taiteilija, jonka henkilöllisyys on yhä hämärän peitossa niin tutkijoiden, toimittajien kuin poliisienkin ponnisteluista huolimatta.

Vieläkään ei olla varmoja edes siitä, onko kyseessä yksittäinen taiteilija vai kollektiivi. Erään teorian teorian mukaan takana on brittiyhtye Massive Attackin keulamies Robert Del Naja.

Tai sitten hän on taiteilija Robin Gunningham.

Tai sitten joku muu.

Jussi Lehmusvesi


Kirjallisuuden kenttä meni Suomessa uusiksi

On paljolti makukysymys, kumpaa näistä kahdesta kirjailijasta pitää suomalaisen kirjallisuuden keskeisempinä ilmaisun ja kerronnan uudistajana 2010-luvulla. Täydellä syyllä voi väittää, että kunnia kuuluu Hassan Blasimille. Yhtä perusteltua olisi päätyä kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon tänä vuonna saaneeseen Pajtim Statovciin.

Siksi on ehkä paikallaan mainita molemmat nimet, kun tarkastelee, kuka tai ketkä ovat tuoneet suomalaiseen kirjallisuuteen sellaisia elementtejä, aihepiirejä ja painotuksia, joita siinä ei juuri aiemmin ole ollut.

Yhtä lailla Hassan Blasim ja Pajtim Statovci ovat leimallisesti sekä suomalaisia että kansainvälisiä kirjailijoita. He ovat jatkaneet sillä kansainvälisen menestyksen ja arvostuksen tiellä, jonka Sofi Oksanen avasi näyttävästi jo edellisellä vuosikymmenellä. Kirjallisuuden kenttä meni Suomessa uusiksi. Hyvä niin.

Samoin rohkea kokeellisuus ja uusien näkökulmien oivaltava käyttö ovat leimallisesti nyt päättyvän vuoksikymmenen suomalaisen kirjallisuuden tunnusmerkkejä. Tässäkin kirjallisuus on erkaantunut terveellisesti yhtenäiskulttuurin pakkopaidasta. Ei tarvitse kuin palauttaa mieliin nimet: Miki Liukkonen, Jaakko Yli-Juonikas, Laura Lindstedt ja Katja Kettu. Parhaimmillaan 2010-luvun kirjallisuus on tuottanut kirjoja, joista saattoi vain haaveilla edeltäneellä vuosikymmenellä.

Jukka Petäjä


Suomalainen populaarimusiikki nousi jättisuosioon

On mahdotonta sanoa, mikä yksittäinen keikka, kappale tai albumi olisi vuosikymmenen tärkein kulttuurielämys. Niinpä nimeän vuosikymmenen tärkeimmäksi kulttuurielämykseksi Hartwall-areenalta pakkasillassa pois valuvan jonon ja Ruisrockin lauantaipäivän loputtoman pitkän olutjonon. Olen kokenut ne molemmat useita kertoja tämän vuosikymmenen aikana, ja niistä on muodostunut jo osa sitä elämystä, mitä suomalainen hittimusiikki meille nykyisin tarjoaa. Samalla se kuvaa täydellisesti tämän vuosikymmenen isoa muutosta suomalaisessa musiikkikentässä.

2010-luvulla suomalainen listahittimusiikki on noussut arvoon, jota sillä ei ole vastaavalla tavalla ollut aiemmin. Räpistä tuli suursuosittua, ja vähitellen suomalaiset sooloartistit toisensa perään alkoivat marssia Hartwall-areenalle, mikä oli vuosikymmenen alussa ajatuksena vielä täysi mahdottomuus. Sama ilmiö näkyy myös festareilla. Ennen isoja tapahtumia piti myydä ensisijaisesti ulkomaisilla nimillä, jotka oli rahdattu vähintään Saksasta tai Ruotsista. Nyt 30 000 ihmistä vetävä festari voi pärjätä pelkästään kotimaisilla artisteilla. Eläköön suomalaiset hittiartistit!

Juuso Määttänen


Suuri näyttelijä teki askeettisia, hurjia ja outoja roolitöitä

Olihan se nähtävissä. Kaikki oli oikeastaan etukäteen selvää, kun jälkikäteen asiaa ajattelee. Tästä pitikin tulla juuri sinun suuri vuosikymmenesi. Aiemmat hienot työsi sitä jo enteilivät, etenkin se roolisi valkokankaan Johnny Cashina. Vuonna 2010 valmistui sitten se kiehtova dokumentti, jossa esitit pääroolissa muka räppäriä. Olihan se outo veto, jopa sinulta. Sen jälkeen olit Mestari-elokuvan kantava voima, ja Her-elokuvassa esittämääsi miestä kohtaan oli mahdotonta olla kokematta suurta sympatiaa. Rooli oli varmasti vaikea, sillä sinähän rakastut elokuvassa käyttöjärjestelmään. Sitten tuli epäonnisempi Inherent Vice, josta ei monikaan ottanut tolkkua kunnes eteen osui todellinen jättipotti: elokuva You Were Never Really Here. Olisiko se ollut yksi koko vuosikymmenen suurista elokuvista? Varmasti, kiitos sinun hurjan ja askeettisen roolityösi. Lopuksi vedit vielä hihasta roolin mieleenpainuvana Jokerina.

Kiitos, Joaquin Phoenix. Olen jo kauan sitten antanut anteeksi senkin, että poistuit ovet paukkuen yhteisestä haastattelustamme Pariisissa. Niin minäkin olisin kai tehnyt, sinun sijassasi.

Veli-Pekka Lehtonen


Kaspar Hauser tiivisti sukupolven ja vuosikymmenen

2010-luku kuului bloggaajille, tubettajille ja kaiken maailman influenssereille. Yhtäkkiä elämän piti olla brändättyä, täynnä instagrammattavia kokemuksia ja ruoka-annoksia. Jokaisesta valinnasta tuli osa identiteetinrakennusprojektia: mikä merkkituote, mikä harrastus, mikä ruokavalio, oletko jo tehnyt avokadopastaa. Ja sitten se alkoi ahdistaa monia.

Nämä Y-sukupolven tuntemukset ja oikeastaan koko vuosikymmenen tiivisti Q-teatterin Kaspar Hauser jo vuonna 2014. En muista hetkeen toista näytelmää, josta olisi kohuttu ja puhuttu samalla tavalla myös niiden nuorehkojen helsinkiläisten parissa, jotka eivät käy aktiivisesti teatterissa: Joko näit sen? Saitko liput? Nykyhetkeä kommentoiva näytelmä uudisti teatteria sisällöllisesti.

Neljä vuotta myöhemmin ohjaaja Akse Pettersson nosti jälleen arkemme samalle lavalle Arki ja kauhu -näytelmässä. Myös se osui kipeästi maaliin.

Aino Miikkulainen


Teknologia toi oopperaan uusia mahdollisuuksia

Maaliskuussa 2016 olin Amsterdamissa ja tein virheen. Olin tuolloin seuraamassa Kaija Saariahon Only the Sound Remains -oopperakokonaisuuden ensi-iltaa, joka oli hieno oopperatapaus. Tekemäni virhe oli se, että en ahnehtinut samalla toistakin oopperaa –aikataulujani säätämällä olisin ehkä onnistunut näkemään hollantilaissäveltäjä Michel van der Aan Blank Out -kamarioopperan kantaesityksen. Päätin kuitenkin keskittyä pelkästään Saariahoon.

Onneksi Blank Out ilmaantui seuraavana keväänä Musica nova -festivaalin ohjelmistoon, jolloin näin, miten van der Aa vie oopperataidetta eteenpäin yhdistämällä kerronnassa akustista ääntä, reaaliaikaista videokuvausta sekä ennalta tallennettua videokuvaa ja ääntä. Van der Aa onnistuu luomaan aineksista saumattoman kokemuksen, jossa oopperataiteen vuosisatainen taika yhdistyy nykyaikaisen teknologian rajattomilta tuntuviin mahdollisuuksiin.

Samuli Tiikkaja


Kokonaisvaltainen Shakespeare-elämys vanhassa varastohallissa

Brittiläisen Punchdrunk-ryhmän Sleep No More -teatteriesitys New Yorkissa vuonna 2013 oli jotain, mitä en ollut ikinä ennen kokenut. Se yhdisti liki kaikki mahdolliset taiteenlajit ja teki minusta, taiteen kokijasta, osallisen.

Hissipoika tönäisi minut aggressiivisesti ulos jossain chelsealaisen varastotalon yläkerroksessa, suoraan keskelle Shakespearen Machbethiä. Päädyin vanhaan sairaalaan, jossa olimme vain minä ja seinille hyppivä hullu sairaanhoitaja. Pelkäsin oikeasti. Aina kun luulin nähneeni jo kaiken, tuli vastaan vielä uskomattomampia tiloja hautausmaasta metsään sekä näyttelijöitä, jotka katosivat yhtä nopeasti kuin olivat paikalle ilmaantuneetkin. Osuin jopa keskelle hirttäjäisiä ja orgioita. Strobovalot vilkkuivat, alastomat miehet tanssivat, yhdellä oli peuran pää. Tekoverta lensi kaikkialle.

Kolmen tunnin jälkeen olin täysin poikki: mitä minä juuri koin? Koin ensimmäisen immersiivisen teatteriesitykseni. Sen jälkeen samaa on nähty kaikkialla. Punchdrunk-ryhmäkin on levinnyt Kiinaan asti, ja immersiivistä teatteria tekee jo Kansallisteatterikin. Voiko uusi vuosikymmen tuoda jotain vieläkin kokonaisvaltaisempaa? Vaikea uskoa.

Mari Koppinen


Tasa-arvo eteni myös klassisessa musiikissa

Vuosikymmenen ilmiöihin kuului tasa-arvon eteneminen myös klassisen musiikin huipulla, ja niinpä entistä useammat syvälliset ja riemukkaat musiikkielämykset tapahtuivat naisten johtamissa konserteissa.

Kapellimestarin koroke alkoi vihdoin tasa-arvoistua, kun kansainvälisiin tehtäviin nousi yhä useammin huippulahjakkaita naisia, ja useimmiten Suomesta. Sen osoittivat esimerkiksi Susanna Mälkin (Helsingin kaupunginorkesterin ylikapellimestari ja Los Angelesin filharmonikkojen päävierailija), Anna-Maria Helsingin (ensimmäinen suomalaisorkesterin naispuolinen ylikapellimestari Oulussa 2010-2013 ja BBC Concert Orchestran uusi päävierailija Lontoossa), Eva Ollikaisen (Islannin sinfoniaorkesterin seuraava ylikapellimestari) ja Dalia Stasevskan (BBC:n sinfoniaorkesterin uusi päävierailija) esimerkit.

Vesa Sirén

2010-luku oli hyvien häiden vuosikymmen

19. kesäkuuta 2010 se viimein tapahtui: Ruotsin kruunun­prinsessa Victoria sai prinssinsä, kuntosali­yrittäjä Daniel Westlingin. Ennen kihlausta pari kitkutteli yhdessä seitsemän vuotta, mutta lopulta morsiamen isä, kuningas Kaarle Kustaakin heltyi: menkööt naimisiin.

Viimeistään Danielin häissä pitämän puheen myötä hellyimme me muutkin. Miten onnellinen pari, tunnetta tiukkuva puhe, ihanaa kaikki.

Ja kyllä, kuninkaallisia häitä on ollut iän kaiken ja televisioituja sellaisia television alkuajoista lähtien. Kuluva vuosikymmen on kuitenkin ollut tässä suhteessa hyvin runsas. Victorian ja Danielin lisäksi naimisiin ovat menneet William ja Catherine, Albert ja Charlene, Madeleine ja Christopher, Carl Philip ja Sofia sekä Harry ja Meghan.

Sosiaalinen media on lisäksi tehnyt kuninkaallisista häistä intensiivisempiä tapahtumia meille tavallisille kansalaisille. Mitä oli tarjolla, keitä oli mukana, millaisia viirejä entä mekot – tämän kaiken me postaamme johonkin yhteisöpalveluun. Itsestämme, omalta sohvaltamme.

Sanna Kangasniemi


Eläinvideot muuttivat mediakulutustamme

Somen eläinvideoista ja -kuvista on tullut tämän vuosikymmenen aikana jokapäiväistä arkeani. Tänäänkin olen naurahtanut norpalta näyttävälle huskylle ja itkenyt muumilahjapaketissa uuteen kotiin saapuvan labradorinnoutajan pennun, Ullan, suloisuutta.

Pöyristyttävää tyhmyyttä, sanoo nyt joku jossain. Sanokoon. Minulla on syy siihen, miksi hakeudun virtuaalisten eläinten pariin, kunhan niitä ei rääkätä eikä inhimillistetä.

Sosiaalisesta mediasta on tullut sietämättömän riitelyn, itsekorostuksen, mainostamisen ja vihan alusta. En jaksa enää. Haluan paeta vilpittömään maailmaan, ja kukapa sen vilpittömämpi olisi kuin muumilaatikostaan maailmaa katseleva Ulla-pentu. Eläimet lohduttavat ja piristävät. Sekunneissa.

En ole ainoa. Kehitys alkoi 2000-luvun puolivälissä ironisista kissavideoista, mutta ironia on karissut aikaa sitten. Sadat miljoonat luonnosta erkaantuneet ihmiset tuijottavat päivittäin kännyköistään tavallisten ihmisten tavallisten kotieläinten toilailuja. Se on aikamme kuva.

Mari Koppinen


Lohikäärmeiden ja supersankarien vuosikymmen

2010-luvulla nörttiviihde valtasi maailman lopullisesti. Sekä elokuvateattereita että televisiota hallitsi viihde, jota vielä 1980-luvulla olisi pidetty marginaalissa elävien friikkien ajanvietteenä.

Sarjakuvakustantamo Marvelin supersankareiden ympärille rakennettu elokuvamaailma alkoi vuonna 2008 elokuvalla Iron Man. Disneyn elokuvasarja huipentui viime keväänä Avengers: Endgamessa. Itsenäiset elokuvat muodostavat jopa 23 elokuvaa sisältävän kokonaisuuden, joka kertoo yhden ison tarinan. Elokuvat ovat tuottaneet yhteensä käsittämättömät 20 miljardia euroa. Lisää on tietysti tulossa.

Samaan aikaan kun värikkäisiin trikoisiin pukeutuneet supersankarit rynnivät valkokankaille, televisioruudut valtasi lohikäärmefantasia. Game of Thrones oli ytimessään poliittista juonittelua ja ihmissuhdedraamaa, mutta se oli samalla fantasiaa. Monelle sarjan yli sadasta miljoonasta katsojasta juuri lohikäärmeet olivat iso juttu.

Nyt tuotantoyhtiöillä on tekeillä lukuisia isoja fantasia- ja scifi-sarjoja, joista yritetään saada uutta Game of Thronesia.

Jussi Ahlroth

Kuulokkeet tekivät elämästä seikkailun

Tämän vuosi­kymmeneen suurimpiin elämyksiin kuuluvat yhä paremmat ja paremmat äänikirjat.

Etenin niiden pariin klassisen porttiteorian mukaisesti. Ensin kuuntelin vuosikymmen alussa Harry Potter -kirjoja englanniksi mahtavan Stephen Fryn lukemana. Siitä siirryin tietokirjoihin ja elämäkertoihin, mutta en missään mielessä halunnut luureihini kaunokirjallisuutta.

Tekstiksi tehty on tekstinä koettava, ajattelin ja raahasin lomamatkoille pinon romaaneja niiden fyysisesti raskaimmassa muodossa.

Viimeisen parin vuoden aikana kaikki on muuttunut, ja olen muuttunut todelliseksi nistiksi. Työmatkojen (ja joskus -päivienkin) aikana olen kuunnellut läpi kymmeniä ja kymmeniä kirjoja kaikista mahdollisista genreistä kaunokirjallisuutta unohtamatta.

Kävelymatka Hakaniemestä Sanomataloon on muuttunut seikkailuksi, ja perille tullessa mieli on seesteinen.

Suosittelen: Auschwitzin tatuoija ja Nimeni on Lucy Barton.

Jussi Lehmusvesi

Korjattu 31. joulukuuta kello 12.40: Toisin kuin jutussa aiemmin kerrottiin, Play Rape -näytelmän ensi-ilta ei ollut maaliskuussa 2016. Ensi-ilta oli marraskuussa 2014.
Ota kaikki irti Hesarista
HS Digillä saat kaikki Hesarin digisisällöt käyttöösi

Kommentit

Kommentit

    Ei vielä kommentteja. Kirjoita ensimmäinen.

    Ei vielä nimellä kirjoitettuja kommentteja. Kirjoita ensimmäinen.

    Näytä lisää
    Luetuimmat
    • Juuri nyt
    • Päivä
    • Viikko
    1. 1

      Tällainen on suomalaisten keskivertoauto – Uusien ja käytettyjen kauppaa hallitsevat aivan erilaiset autot

    2. 2

      Schjerfbeckin maalauksen 1,3 miljoonan euron huutokauppa Lontoossa johti tuomioon törkeästä veropetoksesta Helsingissä

    3. 3

      Kommentti: Äärioikeiston väkivalta ja viha ovat hälyttävällä tasolla, ja tilanne Saksassa tuntuu jo hallitsemattomalta

    4. 4

      Ihmiset ahdistuvat turhista asioista, sanoo professori Jyrki Korkeila – Asiantuntija kertoo, mitä on ”lillukanvarsiahdistus”

      Tilaajille
    5. 5

      Katajanokan alta paljastui erikoinen rakennelma: Vedessä on piilossa sata metriä holvi­kaarta, joka on kuin suoraan keski­ajalta

    6. Näytä lisää
    1. 1

      Katajanokan alta paljastui erikoinen rakennelma: Vedessä on piilossa sata metriä holvi­kaarta, joka on kuin suoraan keski­ajalta

    2. 2

      Millaista on päiväkodissa, jossa aikuisilla on aikaa ja lapset ovat ”keskivertoa ihanampia”? HS vietti päivän Majavien seurassa Lauttasaaressa

      Tilaajille
    3. 3

      Saksan joukko­ampumisia tutkitaan ääri­oikeistolaisena terrorismina – tämä tapahtumien kulusta, epäillystä ja teon motiivista tiedetään nyt

    4. 4

      Ihmiset ahdistuvat turhista asioista, sanoo professori Jyrki Korkeila – Asiantuntija kertoo, mitä on ”lillukanvarsiahdistus”

      Tilaajille
    5. 5

      Haavisto-päätös on poliittisen järjestelmän voitto: Keskiöön nousi asia, joka kertoo Suomesta paljon

    6. Näytä lisää
    1. 1

      Lumeen hukkuva Lappi pidättää hengitystään – Mitä lähiviikkoina tapahtuu?

      Tilaajille
    2. 2

      HS vietti vuorokauden Helsingin maineikkaimmalla huolto­asemalla, ja kello 1.06 pöytään nukahti työntekijöille tuttu mies

      Tilaajille
    3. 3

      ”Nyt multa meni pata jumiin” – HS:n haltuunsa saamat ääni­viestit paljastavat, kuinka luistelu­valmentaja Mirjami Penttinen raivoaa nuorille luistelijoille

      Tilaajille
    4. 4

      Neljä vuotta sitten Peter Vesterbacka sai illallisilla idean, joka ei koskaan toteudu – HS:n erikoisartikkeli kertoo kaiken Tallinnan-tunnelista

      Tilaajille
    5. 5

      Kuinka paljon pidemmälle kansanedustajat voivat väkivallan ihannoinnissa vielä mennä?

    6. Näytä lisää