Helene Schjerfbeckin elämäkertaelokuva on niin vakava, että se on jo puiseva

Draama

Helene. Ohjaus Antti J. Jokinen. Pääosissa Laura Birn, Johannes Holopainen, Pirkko Saisio, Krista Kosonen. 122 min. K7. ★★

Ei epäilystäkään, etteikö taidemaalari Helene Schjerfbeckhttps://www.hs.fi/haku/?query=helene+schjerfbeck (1862–1946) ansaitsisi omaa elämäkertaelokuvaansa. Naispuolisista taiteilijasuuruuksista ei ole Suomessa liikaa elokuvia tehty, miehistä kyllä.

Helene-elokuva on juuri sellainen kuin suomalaiset historialliset epookit ja taiteilijamuotokuvat tuppaavat olemaan. Se on läpeensä vakava ja asiallinen, arvokkuutta tavoitteleva.

Katsojalle se näyttäytyy, ikävä kyllä, jähmeytenä ja puisevuutena.

Ohjaaja Antti J. Jokinenhttps://www.hs.fi/haku/?query=antti+j.+jokinen on käsikirjoittanut Helenen yhdessä Marko Leinonhttps://www.hs.fi/haku/?query=marko+leinon kanssa. Elokuva perustuu osittain Rakel Liehunhttps://www.hs.fi/haku/?query=rakel+liehun vuonna 2003 julkaistuun fiktioromaaniin, jossa Schjerfbeckin elämästä kerrotaan tämän kuvitellun monologin kautta.

Helene alkaa 1910-luvun puolenvälin paikkeilta, kun Schjerfbeck (Laura Birnhttps://www.hs.fi/haku/?query=laura+birn) asuu Hyvinkäällä vanhasta äidistään Olgastahttps://www.hs.fi/haku/?query=olgasta (Pirkko Saisiohttps://www.hs.fi/haku/?query=pirkko+saisio) huolehtien.

Viisikymppinen Schjerfbeck uskoo uransa olevan jo ohi, kunnes vieraaksi saapuu taidekauppias Gösta Stenmanhttps://www.hs.fi/haku/?query=gosta+stenman (Jarkko Lahtihttps://www.hs.fi/haku/?query=jarkko+lahti), joka tarjoutuu ostamaan Schjerfbeckin teoksia. Stenmanin mukana Schjerfbeckiä saapuu tapaamaan myös metsänhoitaja ja taideharrastaja Einar Reuterhttps://www.hs.fi/haku/?query=einar+reuter (Johannes Holopainenhttps://www.hs.fi/haku/?query=johannes+holopainen).

Reuter ihailee Schjerfbeckin taidetta ja haaveilee itsekin taidemaalarin urasta. Schjerfbeck lämpenee nuoren miehen innokkuudelle. Hän opettaa Reuteria maalaamaan ja heidän välilleen kehittyy läheinen ystävyys.

Stenmanin kautta Schjerfbeckin teokset alkavat saada uutta huomiota ja arvostusta. Taiteilijalle aletaan puuhata uutta yksityisnäyttelyä Helsinkiin vuosien tauon jälkeen. Uran uutta nostetta varjostavat Schjerfbeckin henkilökohtaisen elämän vaikeudet, päällimmäisenä mutkistuva suhde Reuteriin.

On hyvä ratkaisu, että Jokisen elokuva kuvaa vain yhtä tarkkaan rajattua ajanjaksoa Schjerfbeckin elämässä. Sellaiset elämäkertaelokuvat, jotka pyrkivät seuraamaan päähenkilöään lapsuudesta kuolinvuoteelle ja puristamaan kaiken pariin tuntiin, toimivat usein heikosti.

Jos Schjerfbeckin vaiheista ei etukäteen tiedä mitään, voi elokuva olla aluksi hankalaakin seurattavaa. Se ei esimerkiksi valota taiteilijan aiempaa elämää takautumilla tai vastaavilla filmaattisilla keinoilla. Itse pidin siitäkin, ettei liikoja selitellä.

Eri teemoja, kuten naisten heikkoa asemaa viime vuosisadan alun yhteiskunnassa, tuodaan siellä täällä esille luontevasti ja liikoja alleviivaamatta.

Taustatutkimus on tehty huolella. Kaikella elokuvassa tapahtuvalla on pohjansa todellisuudessa. Ei ainakaan voi väittää, että elokuvaan olisi lisätty liikaa sepitettyjä draamaelementtejä, mistä itsekin elämäkertafilmejä usein kritisoin.

Helenen tapauksessa ongelma on vain siinä, ettei draamaa löydy oikein mistään. Keskiöön valittu Schjerfbeckin ja Reuterin yksipuolinen rakkaus on lopulta ohkainen aihe elokuvalle, niin paljon kuin se Schjerfbeckille aiheuttaakin sydänsuruja.

Elokuvassa myös maalataan paljon, mutta taiteilijan sisäinen tuska ei kuitenkaan välity katsojalle. Sellaiseen elokuvantekijällä olisi kyllä keinoja, joita muista taidemuodoista ei löydy. Nyt niitä ei käytetä. Kaikki on ulkokultaista ja etäistä.

Sitä korostaa, että vuorosanatkin esitetään aina jäykällä kirjakielellä. Näyttelijöiden ilmaisua se lähinnä rajoittaa. Kaikki tekevät silti rooleissaan niin hyvää työtä kuin mahdollista. Birn on taitava fyysisesti hauraana mutta henkisesti vahvana Schjerfbeckinä, samoin Holopainen Reuterina ja Saisio Olga-äitinä. Parhaasta suorituksesta vastaa Krista Kosonenhttps://www.hs.fi/haku/?query=krista+kosonen Schjerfbeckin vanhan ystävän Helena Westermarckinhttps://www.hs.fi/haku/?query=helena+westermarckin eli ”Westerin” pienehkössä osassa.

Teknisesti elokuva on tietysti alusta loppuun laatutyötä. Jokisen ja kuvaaja Rauno Ronkaisenhttps://www.hs.fi/haku/?query=rauno+ronkaisen valkokankaalle luomat kuvat ovat harkitun kauniita kuin maalaukset, mikä onkin elokuvan aiheen huomioon ottaen sopivaa.

Helene päättyy nykypäivän Ateneumiin ja kollaasiin Schjerfbeckin teoksista. Antaa hänen taiteensa puhua puolestaan, Jokinen tuntuu sanovan. Helenen pitäisi kuitenkin olla elokuva – tällaisenaan se jää vain juhlalliseksi muotokuvaksi.