Katsoin vuodenvaihteessa, taas kerran, Jane Austenin romaaniin perustuvan Ylpeyden ja ennakkoluulon (Pride and Prejudice, 1995). Sen BBC:n tekemän ainoan oikean, jonka Yle on onneksi tavannut lähettää joka vuosi. (Sarja on Areenassa vielä kuukauden päivät, joten hopi hopi, jos et jo tarttunut tilaisuuteen.)
Jennifer Ehle Elizabeth Bennetinä ja Colin Firth herra Darcyna ovat klassinen, unohtumaton taistelupari.
Se on niin itsestään selvää, että tuntuu melkein turhalta kirjoittaa sitä ylös.
Sama koskee Darcyn veteen pulahdusta ja märkää paitaa. Kohtausta on sittemmin varioitu niin useasti, että huomasin muistavani alkuperäisen väärin.
Ja kyllä, alkuperäinen on tässä tv-sarja: romaanissahan Darcy ei uintihommiin ryhdy.
Kulunutta Ylpeydestä ja ennakkoluulosta ei kuitenkaan saa. Se johtuu varmasti monesta seikasta – aidoista kuvausympäristöistä, dynaamisuudesta, jonka nopeat leikkaukset ja henkilöiden alituinen liike saavat aikaan, puvustuksen ja lavastuksen laadusta – mutta ennen kaikkea näyttelijäntyöstä.
16 mm filmille kuvatun sarjan näyttelijäsuoritukset oli tänä vuonna mahdollista nähdä erityisen hyvin, kun Yle näytti aivan uuden, HD-laatuisen kopion.
Ihan nauratti, kun tajusin, että ensimmäistä kertaa pehmeiden VHS-laatuisten vuosien jälkeen näin kaiken kunnolla.
Huikeintahan Elizabethin ja Darcyn romanssissa ei ole heidän terävä sanailunsa, vaan se, miten he katsovat toisiaan.
Jennifer Ehle ja Colin Firth tekevät roolihahmonsa niin, että niissä ei ole juuri mitään äkkinäistä, nopeasti purskahtaen esiin tulevaa.
Vaikka Firth usein periaatteessa vain seisoo huoneessa ja katsoo, on ilmeistä, että pinnan alla tunteet syntyvät, kehittyvät, syvenevät.
Kaikki on hienovaraista ja pidäteltyä, mutta silti mikään ei ole poissaolevaa tai näkymätöntä.
Tuollaiset roolityöt ovat yksi todellisista näyttelemisen ihmeistä.
