Teatteri Takomon kuntosaliesitys suo katsojalle nautintoa ja teatterin ihmeen

Liikunnan ilot. Kantaesitys Teatteri Takomossa 16.1. Teksti Ela Kähärä, ohjaus Joel Härkönen, lavastus Kaisa Rajahalme, pukusuunnittelu Elina Ström, valosuunnittelu Veli-Ville Sivén, ääni- suunnittelu Atte Kantonen. Näyttämöllä Suvi Blick, Ida Sofia Fleming, Joel Hirvonen, Linda Hämäläinen, Milla Kuikka Sara Paasikoski, Tuomas Rinta-Panttila ja työryhmä. ★★★★

Teatterikorkeakoulun dramaturgianlaitoksen opiskelijat ovat viime vuosina tehneet toinen toistaan kiinnostavampia ja omaäänisempiä teoksia, joissa yritetään kokea edes hetki nautintoa ja tavoittaa teatterin ihme. Teoksia, joissa uskalletaan tosissaan yrittää muodostaa jokin yhteinen ja jaettava hetki kuolemanpelon valtaamassa maailmassa.

Ella Kähärän https://www.hs.fi/haku/?query=ella+kaharankirjoittama ja Joel Härkösenhttps://www.hs.fi/haku/?query=joel+harkosen ohjaama Liikunnan ilot tavoittaa mielestäni kumpaakin. Näytelmä on elämäntarina syntymästä kuolemaan, joka kerrotaan nuoren, ahdistuneen naisen suulla kuntosalimiljöössä, sen tapoja, koodeja ja lainalaisuuksia koetellen.

Steppereiden ja punttiennoston kurinalaisuus sekoittuu kurittomaan ja päämäärättömään haahuiluun. Jykevien laitteiden keskellä jumppavermeisiin verhotut kehot näyttävät kovin haurailta ja kuolevaisilta.

Kommunikaatio muistuttaa tv:n videopäiväkirjoista tuttua jaarittelua, jossa seksistä, suolen toiminnasta tai eksistentiaalisesta ahdistuksesta puhuminen eivät ole tabuja vaan normi. Myöskään tunteet ja absurdit päähänpistot eivät hätkäytä, sen sijaan sitoutuminen, jatkuvuus ja asioiden looginen eteneminen tuntuvat suorastaan radikaaleilta.

Kahden miehen (hämmentävän hyvin läheisyyden pelon tavoittavan Joel Hirvosenhttps://www.hs.fi/haku/?query=joel+hirvosen ja elämänhallinnallaan poseeraavan Tuomas Rinta-Panttilanhttps://www.hs.fi/haku/?query=tuomas+rinta-panttilan) välillä seilaava Nainen (Milla Kuikkahttps://www.hs.fi/haku/?query=milla+kuikka) on eräänlainen päähenkilö, joka tosin kuolee jo esityksen puolessavälissä.

Alun navankaivelusta edetään niihin rituaaleihin, joilla yritetään ylläpitää yhteisöä, mutta jotka näyttäytyvät kovin julmina. Kuntosalin äärimmäisessä individualistisuudessa sentään kunnioitettiin toisia, ihmisiä yhdisti edes jokin.

Näyttelemisessä suurimman vaikutuksen tekee se, miten mielenkiintoista esiintyjiä on katsoa. Jokin aika sitten ajattelin, että teatterin pitäisi olla yhtä kovaa kuin todellisuuden, jotta se voisi asettua sille vastavoimaksi. Onneksi nykyesitykset ovat ainakin minua viisaampia.

Esityksen lempeys ja näennäinen passiivisuus on kuin taikinan sitkoa, mitään yrittämätöntä peräänantamattomuutta. Suorittamattomuus ja päämäärättömyys tekevät Liikunnan iloista oudon nautinnon.

Esityksen kudelma on rikas. Tavaton yksinäisyys kääntyy yhdessäoloksi. Ainakin hetken ajan teatteri suo nautintoa. Niin, ja ihmeen.