Kulttuuri    |   Essee

Margaret Atwood jutteli rennosti jalat sohvalla, mutta Tove Jansson heitti haastattelijan ulos ovesta

Vaikka kirjailijahaastatteluja ei HS:n kulttuurisivuilla suosittu vielä 1980-luvulla, sen jälkeen olen ehtinyt tehdä niitä aika läjän.

Helsingin Sanomien
kulttuuri­sivut avaa nykyään usein laaja henkilö­haastattelu kirjailijasta. Siihen on totuttu, mutta kovin vakiin­tunut ilmiö ei ole. Vielä 1980-luvulla ajateltiin, ettei kirjailijan henkilö­kohtaista elämää ollut syytä kulttuuri­sivuilla ruotia.

Sanomalehdessä sellaista ei osattu oi­keastaan edes odottaa. Korkeintaan kirjailijaa haastateltiin, jos hän voitti palkinnon, ja silloinkin kysyttiin lähinnä lausuntoa ajankohtaisista asioista tai kirjallisuuden tilasta.

Tänään ajatus tuntuu käsittämättömältä: läpi 2000-luvun kirjailijan rooli on vain kasvanut, ja nykyään hän tuntuu olevan julkisuudessa usein teoksiaan tärkeämpi.

Toisin oli elokuussa 1983, kun olin Sanoman toimittajakoululaisena harjoittelemassa HS-kulttuuritoimituksessa ja kärtin päästä haastattelemaan Raija Siekkistä.

Hän oli minusta nuori mutta merkittävä kirjailija ja muutenkin kiinnostava: Siekkinen oli palannut kotikaupunkiinsa Kotkaan, asui saaressa, toimitti pientä taidelehteä ja osallistui teatteritoimintaan.

Kirjallisuustoimittaja Pekka Tarkka näytti tyytymättömältä, sillä hänestä ei ollut mitään syytä ”nostaa” yhtä kirjailijaa haastatteluun. Riittihän se, että kirjailijan seuraava teos arvosteltaisiin. Lopulta hän kuitenkin päästi minut Kotkaan.

Matkan tuloksena oli nykymittapuun mukaan vaatimaton haastattelu (vajaa puolikas broadsheet-sivua). Pientä yritystä henkilökuvaksi siinä silti jo oli: kuvailin lautamökin tuoksua, kyselin Siekkiseltä lapsuudenkokemuksia ja ikääntymisen vaikutuksia sekä pyysin määrittelemään ”onnen”.

Valokuvassa (niitä oli vain yksi, tietysti mustavalkoinen) hän imeskelee heinänkortta mietteliään näköisenä.

En voi olla ajattelematta, miten upea haastattelu Raija Siekkisestä, sittemmin laajasti palkitusta kirjailijasta, nyt tehtäisiin. Ainakin aukeama – olkoonkin, että tabloid-koossa – ja muotokuva kulttuuriosaston kansisivulla.

Ikävä kyllä sellaista ei koskaan nähdä, koska Siekkinen kuoli tulipalossa jo vuonna 2004.

Haastatteleminen on minulle tärkeä osa toimittajan työtä. Pääsyy on varmasti uteliai­suus: suuri osa ihmisistä on kiinnostavia, niin myös monet kirjailijat.

Heidän aiheensakin kiinnostavat, samoin paikat, joita he kuvaavat. Kuopiossa tai Hangossa en ole voinut kävellä samalla tavalla sen jälkeen kun olen haastatellut Sirpa Kähköstä ja Irmelin Sandman Liliusta.

Vuoden 1983 jälkeen olen tavannut kirjailijoita monesta maasta, teinejä ja vanhuksia, monia Finlandia-palkittuja ja yhden nykyisen nobelistinkin. Toisista ei ole jäänyt mitään jälkeä, toiset muistan lopun ikääni.

Yksi niistä on hyvin varhainen.

Ruotsalaisen Göran Tunströmin (1937–2000) Suomen-vierailusta 1984 muistan yhä jopa sään: aurinkoinen, tuulinen kevätpäivä. Romaani Jouluoratorio oli juuri voittanut Pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon. Tunström kuunteli kärsivällisesti kömpelöllä ruotsilla esittämiäni kysymyksiä ja kertoi lapsena kokemastaan, isän kuoleman aiheuttamasta psykoosista, unelmista ja ihmisen syvästä kaipuusta uskoon.

Olin aivan poissa tolaltani sekä romaanista että Tunströmistä, joka muistutti lem­peää, seesteistä tonttua. Hänen ihmiskuvansa oli minusta ainutlaatuinen: samalla kertaa pessimistinen ja rakastava.

Harva osaa katsoa maailmaa niin, että näkee aina viattoman ihmisen ryppyisten ja hikisten vaatteiden sisällä, kirjoitin innostuneena. Silti Tunström kertoi myös uskovansa, että länsimainen elämäntapa katoaa pian maapallolta – ja tämä siis vuonna 1984!

Myös ensimmäisen haastatteluni Margaret Atwoodista muistan hyvin. Tapasimme Kanadan suurlähetystössä lokakuussa 1986.

Torstai-iltapäivä, kello löi jo kaksi, kirjoitin sen jälkeen. Radiossa kerrotaan, että kirjallisuuden Nobel-palkinto on päätetty antaa nigerialaiselle Wole Soyinkalle. Kanadalainen Margaret Atwood huokaa ja sanoo: ”Hyvä valinta.”

Atwood istui jalat rennosti sohvalla ja kävi läpi kanadalaisen kirjallisuuden vaiheita. Sitten siirryttiin vasta ilmestyneeseen Orjattaresi-romaaniin.

Se oli silloin merkittävä lähinnä siksi, ettei kanadalaista kirjallisuutta meillä kovin hyvin tunnettu – elettiinhän aikaa ennen Carol Shieldsin ja Alice Munron suomennoksia, eikä kukaan voinut arvata, millainen viihdesirkus Orjattaresi-romaanin ympärille aikanaan kehkeytyisi.

46-vuotias Atwood puhui hiljaisella äänellä, sydämellisesti ja eksaktisti. Hänen mukaansa Orjattaresi-dystopiassa (sitä sanaa ei tosin silloin vielä tunnettu tai käytetty) ei ollut mitään sellaista, mitä ei olisi maailmassa naisille joskus tapahtunut.

Monet maat kärsivät väkiluvun kasvusta ja yrittävät eri tavoin välttyä katoamasta maan pinnalta, Atwood sanoi. Väkiluvun kasvattamisen kannalta on tärkeintä naisen valvonta, ja se käy tehokkaimmin uskonnon avulla.

Sydämellisiä – oli se opittua kohteliaisuutta tai ei – ovat olleet myös britti Alan Hollinghurst ja ranskalainen Fred Vargas.

Terävästi homoseksuaalisuutta romaaneissaan käsitellyt Hollinghurst osoittautui Sormusten herra- ja Suomi-faniksi, jonka mielisäveltäjäkin oli Jean Sibelius. Kävi ilmi, että hän oli 1970-luvulla hakenut englanninopettajan tointa Turun yliopistosta.

Kirjailija Iris Murdoch suositteli sitä ja kertoi, että kun jäät sulavat, pääsen laivalla Leningradiin. Se kuulosti kiehtovalta – kuin joltain mitä Tolkienin sankarit tekisivät! Jos olisin saanut työn, elämäni ja kirjani olisivat ehkä toisenlaisia, Hollinghurst pohti.

Dekkaristi Fred Vargas, koulutukseltaan kulkutauteihin ja keskiajan luihin erikoistunut arkeologi, kertoi heti kättelyssä, ettei halua lainkaan vastata kysymyksiini vaan ”kertoa juttuja”.

Minua alkoi hikoiluttaa, mutta huoleni meni pian ohi. Pariisilaisen pihansa linnuista puhuessaan Vargas tuli nimittäin kertoneeksi myös kirjojensa henkilöistä. Pöydällä oleva lehmän kallo taas johdatti puhumaan fiktion kirjoittamisesta yleensä.

Kun tutkin ruttoa ja sen leviämistä, huomasin, millaisia tarinoita vitsauksiin liittyy, hän kertoi. Niissä – niin kuin dekkareissakin – on kyse pelkojen hallitsemisesta. Tarinoissa paha saa palkkansa. Luulen, että kaikki taide syntyi alun perin siksi, että ihmiset saisivat nukuttua öisin.

Ja sitten Vargas keitti vahvaa kahvia ja tarjosi kuivakakkua.

Muutamasta muustakin haastattelusta muistan hyvin, mitä syötiin tai juotiin.

Virolaisen Ilmar Taskan kanssa keskustelimme hänen ikivanhassa kaupunkitalossaan Tallinnan Toompealla – se oli palautettu Siperiaan kyyditetyn suvun jälkeläisille Viron itsenäistymisen jälkeen. Tarjolla oli teetä, englantilaistyyppisiä voileipiä ja leivoksia.

Juhani Syrjä tarjosi Merikarvialla 70-vuotishaastattelunsa aluksi kalakeittoa itse pyydetyistä ja fileroiduista ahvenista ja siioista. Kate Atkinsonin kanssa kohotimme lasit samppanjaa Edinburghin Balmoral-hotellin baarissa, koska hän oli juuri lähettänyt uuden romaaninsa käsikirjoituksen kustantajalleen.

Tämä romaani, sota-ajan Englantiin sijoittuva Elämä elämältä, jossa päähenkilö päätyy suunnittelemaan Hitlerin salamurhaa, ilmestyi suomeksikin 2014.

Sitten on tietysti Carol Shields, jota sain pyhäinmiestenpäivänä 2000 matkustaa tapaamaan Vancouver Islandille Kanadan länsirannikolla.

Matkaan meni viikko (sillä tavalla matkustaminen tuli halvimmaksi), ja tapasin Shieldsin kolme kertaa. Hän oli sairastunut rintasyöpään (johon sittemmin kuoli) eikä jaksanut istua haastateltavana kovin pitkää aikaa kerrallaan.

Joimme teetä ja puhuimme paitsi kirjoista, myös hänen elämästään, jossa kirjailijan työ kunnolla syrjäytti yliopisto-uran vasta keski-iässä. Syövästäkin, joka oli jo pitkälle edennyt, puhuttiin, sillä Shields oli siitä hyvin vihainen.

Välillä katsoimme valokuvia perheen 1960-luvun alun automatkasta Euroopassa, joka oli yltänyt Suomeen asti.

Amerikkalainen ystäväni kysyi kerran, olenko haastatellut ketään ”todella kuuluisaa”.

Luettelin kaikenlaisia nimiä, jotka ajattelin hänen tunnistavan, E. L. Doctorowista ja Paul Austerista Joyce Carol Oatesiin. Ne eivät tehneet vaikutusta, mutta sitten mainitsin Jane Fondan ja Jordanian kuningatar Noorin, ja hänen silmänsä kirkastuivat.

Ovathan hekin toki kirjoja kirjoittaneet, tai ainakin sellaisia on julkaistu heidän nimissään.

Hyvin kuuluisiin henkilöihin on usein vaikea solmia suhdetta. Haastateltaviinsahan pyrkii aina luomaan mahdollisimman avoimen yhteyden, jotta heistä saisi irti jotain uutta. Parasta on, jos kykenee yllättämään haastateltavansa.

Joskus se onnistuu, useimmiten ei: muistan esimerkiksi, miten valmistauduin John Irvingin haastatteluun 1985, kun hän kävi täällä markkinoimassa Oman elämänsä sankari -romaaniaan.

Siinä liikutaan siiderinvalmistuksen maailmassa, ja siksi vein kirjailijalle omenoita omalta pihaltani. Olin ajatellut, että se olisi ystävällinen ele, mutta Irving tarttui pussiin epäilevän näköisenä ja nakkasi avaamatta hotellihuoneen sivupöydälle.

Tämä taisi näkyä haastattelussakin: Vaikka kirjailija tuotannossaan miten haluaisi viihdyttää, sitä alkaa suosion paineessa helposti näyttää ärtyneeltäkin, kuten John Irving, varsinkin jos lounastaukoa ei näy missään, kirjoitin.

Norjalaisen Linn Ullmanin onnistuin yllättämään, mutta se oli aivan sattumaa. Olin hänen Suomen-vierailunsa 2012 aikoihin katsonut yhdysvaltalaisen David Simonin luomia laajoja tv-sarjoja, ja lukiessani Ullmanin Aarteemme kallis -romaania olin löytävinäni yhteyksiä niihin.

Kysyin asiasta, ja toden totta, Simonin tv-sarjat olivat Ullmanillekin tärkeitä. Siksi hän oli rakentanut romaaniin nuoren tytön Langalla-sarjan mustan jengiläisen pohjalta ja tehnyt toisesta, keittiömestarista, Treme-sarjan päähenkilön kaksoisolennon.

Aina eivät valmistelut onnistu. 1980-luvun lopulla halusin haastatella Tove Janssonia ja lähetin hänelle postitse pyynnön. Sain käsin kirjoitetun vastauksen ja kutsun tulla ateljeehuoneistoon Ullanlinnankadulle.

Minua hermostutti, vaikka tunsin Janssonin kirjat läpikotaisin ja olin laatinut patteriston kysymyksiä.

Onneksi taiteilija toivotti sydämellisesti tervetulleeksi, tarjosi viskiä ja esitteli ateljeeta ja kotia. Lasit täytettiin pari kertaa uudelleen ennen kuin istuimme sohvalle keskustelemaan.

Aloitin lapsuudesta, kysyin jotain äidin ja tyttären suhteesta, ja silloin Janssonin mieliala äkkiä muuttui.”Taasko samat vanhat kysymykset!” hän parahti. ”Luulin, että sinulla olisi jotain uutta. En jaksa puhua aina näistä samoista asioista!”

Vähän aikaa koetin vastustella ja perustella kysymyksiäni, mutta lopputulos oli tyly. Jansson kieltäytyi vastaamasta mihinkään ja yksinkertaisesti heitti minut ulos.

Kymmentä vuotta myöhemmin kirjoitin artikkelia esikoiskirjailijoista ja soittelin kirjailijoille, jotka olivat voittaneet J. H. Erkon esikoiskirjapalkinnon.

Heidän joukossaan oli Marjatta Schier, joka palkittiin Myrkkyliljat-novellikokoelmastaan 1991.

Kun Schier vastasi puhelimeen, esittäydyin, kerroin puhelun aiheen ja kysyin reippaasti, miksei hän ollut ikinä kirjoittanut toista kirjaa voittoisan teoksensa jälkeen. Toisessa päässä oli hetken aikaa aivan hiljaista. Sitten Schier vastasi:

”Kyllähän minä olen toisenkin novellikokoelman kirjoittanut. Ja sinä jopa arvostelit sen.”
Ota kaikki irti Hesarista
HS Digillä saat kaikki Hesarin digisisällöt käyttöösi

Kommentit

Kommentit

    Ei vielä kommentteja. Kirjoita ensimmäinen.

    Ei vielä nimellä kirjoitettuja kommentteja. Kirjoita ensimmäinen.

    Näytä lisää
    Luetuimmat
    • Juuri nyt
    • Päivä
    • Viikko
    1. 1

      ”Hän saalistaa köyhien ihmisten pikkutyttöjä” – The New York Times julkaisi laajan selvityksen raiskaussyytösten kohteeksi joutuneesta Peter Nygårdista

    2. 2

      ”Ovi avattiin, ja esiin työntyi pistin” – Toimittaja Jussi Konttisen isä joutui kuusi­vuotiaana venäläisten vanki­leirille, jolta moni lapsi ei selvinnyt

      Tilaajille
    3. 3

      Moni tekee vatsalihasliikkeet aina makuu­asennossa tai istuen, vaikka ei kannattaisi – Asian­tuntija neuvoo viisi vatsalihas­liikettä, jotka ovat selvästi tehokkaampia

      Tilaajille
    4. 4

      Pessimistin elimistö sairastuu herkästi, ja ominaisuus on hyvin pysyvä – Testaa, onko sinussa pessimistin piirteitä

      Tilaajille
    5. 5

      Kuvia Suomesta, osa 48: Akseli Valmunen otti maisemakuvia paikoista, joissa höntsäillään

    6. Näytä lisää
    1. 1

      ”Ovi avattiin, ja esiin työntyi pistin” – Toimittaja Jussi Konttisen isä joutui kuusi­vuotiaana venäläisten vanki­leirille, jolta moni lapsi ei selvinnyt

      Tilaajille
    2. 2

      Rappukäytävään leijaili kuukausien ajan sietämätön haju – Vuokralainen tuhosi töölöläisasunnon jätteillä betoniseiniä myöten

    3. 3

      Kuvia Suomesta, osa 48: Akseli Valmunen otti maisemakuvia paikoista, joissa höntsäillään

    4. 4

      Tampereen keskustassa on kommuuni, jossa tyhjät pullot jaetaan painimalla

      Tilaajille
    5. 5

      Moni tekee vatsalihasliikkeet aina makuu­asennossa tai istuen, vaikka ei kannattaisi – Asian­tuntija neuvoo viisi vatsalihas­liikettä, jotka ovat selvästi tehokkaampia

      Tilaajille
    6. Näytä lisää
    1. 1

      Lumeen hukkuva Lappi pidättää hengitystään – Mitä lähiviikkoina tapahtuu?

      Tilaajille
    2. 2

      ”Elämäni hirveimpiä kokemuksia” – Katariina Souri kertoo HS:lle, mitä hänelle tapahtui miljonääri Peter Nygårdin huvilalla

    3. 3

      Helsingin keskustassa sijaitsevan ruokakaupan paistopisteelle ilmestyy siististi pukeutunut rouva, sitten tapahtuu jotain inhottavaa – HS valvoi paistopisteiden hygieniaa

    4. 4

      Neljä vuotta sitten Peter Vesterbacka sai illallisilla idean, joka ei koskaan toteudu – HS:n erikoisartikkeli kertoo kaiken Tallinnan-tunnelista

      Tilaajille
    5. 5

      Kuinka paljon pidemmälle kansanedustajat voivat väkivallan ihannoinnissa vielä mennä?

    6. Näytä lisää