Naisvangit tanssivat Zodiakin esityksessä esiin turvan ja vapauden kaipuuta

Maan päällä paikka.

Kantaesitys Zodiakin studiossa. Koreografia ja ohjaus Ninu Lindfors, ohjauksellinen ja dramaturginen dialogi Hannele Martikainen, puvustus Tommi Haapaniemi, tila Salla Salin, valot Pekka Pitkänen, ääni ja musiikki Janne Masalin. Esiintyjinä Vanajan vankilan naiset.

Zodiakin kevään avaa yhteistyö Vanajan vankilan naisten kanssa. Maan päällä paikka on Ninu Lindforsinhttps://www.hs.fi/haku/?query=ninu+lindforsin ohjaama ja koreografioima ja Hannele Martikaisenhttps://www.hs.fi/haku/?query=hannele+martikaisen dramaturgisella avulla valmistunut esitys. Taittuu ry on toiminut Martikaisen johdolla jo yli vuosikymmenen. Yhdistyksen lähtökohtana on toimia vankilateatterin keinoin syrjäytymistä vastaan. Maan päällä paikka syntyi yhteistyössä kuuden Vanajan vankilan naisen kanssa.

Vanajan naisvankien pitkästä perinteestä esittävien taiteiden parissa kertoo paljonkin se, miten tavattoman kiteytyneenä ja käsinkosketeltavan intensiivisenä Maan päällä paikka -esitys hehkuu. Kuuden tanssijan liikekielessä korostuvat vuorotellen rakentamisen ja tuhoamisen eleet, joihin ujuttautuu mukaan herkkää oman vartalon, ehkä oman nautinnon ja ylipäätään ääriviivojen tunnustelua.

Salla Salininhttps://www.hs.fi/haku/?query=salla+salinin tilasuunnittelussa ja Pekka Pitkäsenhttps://www.hs.fi/haku/?query=pekka+pitkasen valosuunnittelussa pienetkin liikkeet tulevat osaksi tilaa. Visuaalisuus ja myös Janne Masalininhttps://www.hs.fi/haku/?query=janne+masalinin musiikki kehystävät tanssijoiden eleet siten, että lopulta teos on täynnä siihen jätettyjä jälkiä. Kaikki kerrostuu: mennyt ja nyt-hetki ovat yhtä aikaa läsnä.

Esityksessä rakennetaan kotia, tai ehkä pikemminkin paikkaa – pysyvää huonetta – joka kuitenkin kestää muutokset. Sokeripalat toimivat rakennuspalikoina ja tekevät tanssijoista oman elämänsä hallitsijoita. Esiintyjät saavat rauhallisista valoista sekä suojaavan varjon että lämpöä, mutta myös kauniita hetkiä lattialla liikuteltavista tuikuista.

Yhtenä ongelmana vankien tekemässä teatterissa voi olla se, että esitykset ikään kuin pakottavat esiintyjät selittämään asioitaan ja omia ratkaisujaan. Maan päällä paikka välttää sellaisen positioinnin. Tanssi kiinnittyy johonkin aivan muuhun kuin siihen, että se selittäisi tanssijoiden tilannetta muille.

Eteeriset, omanarvontuntoiset esiintyjät saavat sohia, rakentaa, rikkoa ja etsiä ilman selkeitä ratkaisuja. He ovat kokonaisia ihmisiä, eivät jonkin sanoman julistajia.

Viime vuosina olen nähnyt vankien eri tavoin käsikirjoittamia tai heidän tarinoistaan koostuvia esityksiä muun muassa Le­gioonateatterissa Tampereella, Teatteri Telakalla ja Ruotsissa Riksteaternissa. Niiden lähtökohtana on ollut konkreettinen yhteiskuntakritiikki. Esiin on tuotu vankien ihmisarvo ja heitä syrjivät rakenteet, mikä onkin tärkeää. Tarvitaan kuitenkin myös toisenlaisia ääniä.

Juuri ilmestyneen Taidetutka-lehden pääkirjoituksessa Satu-Mari Janssonhttps://www.hs.fi/haku/?query=satu-mari+jansson kirjoittaa siitä, miten taiteentekemisessä etiikka liittyy tekijän omaan kykyyn lukea ”huonetta” eli tilannetta, kokonaisuutta ja mahdollisia riskejä. Nämä tulisi pystyä tunnistamaan aina teoskohtaisesti, uudestaan ja uudestaan.

Kaikkialla toimivaa säännöstöä ei ole. Maan päällä paikka asettuu ainakin omassa kokemushorisontissani teokseksi, jossa huonetta on tulkittu erityisen herkällä korvalla. Esiintyjien nuoruus tuo oman pohjavireensä. Tanssiteos muistuttaa voimaannuttavia valokuvia, jotka on tarkoitettu yhtä paljon sekä kuvattaville että kuvien katsojille.