Tuula T. Matintupa, 70, piti lemmikkieläinkauppaa ja valmistui opettajaksi, mutta alkoi sitten työkseen päästää ihmisiä päiviltä - Kulttuuri | HS.fi
Kulttuuri

Tuula T. Matintupa, 70, piti lemmikkieläinkauppaa ja valmistui opettajaksi, mutta alkoi sitten työkseen päästää ihmisiä päiviltä

Dekkarikirjailijan esikoisteos lepäsi pitkään pöytälaatikossa, mutta sitten kirjoittamisesta tuli luonteva itseilmaisun tapa.

”Kirjoittamalla pystyn esittämään asiani selkeämmin kuin puhumalla. Tuntuu, että ajattelen paremmin sormillani”, Tuula T. Matintupa kertoo. Kuva: Aino Salmi

Julkaistu: 25.1. 2:00, Päivitetty 25.1. 12:37

Kun Tuula T. Matintupaa pyytää kertomaan lapsuudestaan, liittyvät hänen päällimmäiset muistonsa yksinäisyyden tunteeseen.

Sellainen hänen lapsuutensa oli: yksinäinen.

Matintupa oli opettajaperheen nuorimmainen lapsi. Ikäero toiseksi nuorimpaan sisarukseen oli yli kuusi vuotta, eikä naapurustossakaan asunut muita hänen ikäisiään. Suurimman osan ajasta hän vietti omissa oloissaan.

Kavereiden tilalle nousivat kirjat.

Aluksi niitä luki hänelle iso­äiti, ja lukemaan opittuaan Matintupa alkoi kahlata läpi isän työhuoneessa olevaa suurta kirjahyllyä. Romaanien kautta aukeni kokonainen tarinoiden maailma.

Se ei jättänyt Matintupaa rauhaan yölläkään.

”Kun menin illalla sänkyyn, aloin elää omaa seikkailuelämääni. Laitoin silmät kiinni, ja sitten alkoi tapahtua. Viihdytin sillä itseäni. Teen niin yhä.”

Matintupa uskoo, että ilman lapsuudenkokemuksiaan hänestä tuskin olisi tullut aikuisiällään kirjailijaa. Niin perustavanlaatuisia kokemukset olivat.

Mutta kauemmin prosessissa meni kuin mitä hän olisi kuvitellut.

Aluksi oli elettävä kokonainen elämä.

Äidiksi Matintupa tuli ensikertaa parikymppisenä. Lapsiperheen arjen ohella hän toimi päivähoitajana, alkoi sitten kasvattaa vuohia ja papukaijoja ja pitää omaa lemmikkieläinliikettä.

”Meillä oli ihan totaalinen eläintarha”, Matintupa kertoo.

1980-luvun puolivälissä Alajärvellä kärsittiin opettajapulasta. Matintupaa pyydettiin sijaiseksi, ja työn ohessa hän hankki itselleen ammattipätevyyden. Matintupa valmistui kasvatustieteen maisteriksi 1991.

Hän sanoo viihtyneensä työssään hyvin. ”Tapasin jokin aika sitten entisen oppilaani. Halasimme ja kerroin hänelle, että muistan edelleen hänen ilmeensä, kun hän hoksasi osaavasi lukea. Sitä leveää hymyä ei voi unohtaa. Tällaisten muistojen vuoksi oma työ ilahduttaa yhä.”

Esikoisromaaninsa Matintupa julkaisi vuonna 1993. Kirjan ilmestyminen merkitsi hänelle nuoruudenunelman toteutumista, mutta mikään helppo prosessi se ei ollut.

Teoksen hahmottelemisen Matintupa oli aloittanut jo 1970-luvun lopulla. Keskeneräinen teos lojui pitkiä aikoja pöytälaatikossa, ja valmiin käsikirjoituksenkin Matintupa ehti kirjoittaa kolmeen kertaan uudestaan.

”Kun sitten sain puhelun, että kirjani julkaistaan, tuntui, etten pysy enää maassa ollenkaan”, hän muistelee ensitunnelmiaan.

Alkueuforiaa seurasi tyrmistys.

Kirjoittaminen oli merkinnyt Matintuvalle hyvin intiimiä kokemusta, mutta pian hän löysi itsensä lehtihaastatteluista ja erilaisista esiintymistilaisuuksista. Julkisuus tuntui vieraalta.

”Se oli todellinen šokki”, Matintupa kertoo.

Itsetunnolle romaanin julkaisu teki silti hyvää. Kirjoittamisen myötä Matintupa tunsi löytäneensä luontevan tavan ilmaista itseään.

”En silti ottanut itseäni pitkään aikaan tosissani, enkä oikein vieläkään kykene omaksumaan kirjailijan titteliä itselleni. Kun kysytään, mitä teen työkseni, niin vastaan olevani eläkkeellä ja että vähän kirjoittelenkin siinä sivussa.”

”Kirjoitteleminen” on hänen kohdallaan vähättelyä. Esikoisromaanin jälkeen Matintuvalta on ilmestynyt yli kaksikymmentä teosta. Suurin osa perinteisiä dekkareita ja jännityskirjallisuutta.

Mikä rikoksissa kiehtoo? Ei varsinaisesti mikään, Matintupa vastaa.

”Vihaan kaikenlaista väkivaltaa, mutta luulen, että murhamysteerien kehittely toimii itselleni jonkinlaisena sanaristikoiden korvaajana.”

Dekkaristina Matintupa lukeutuu Agatha Christien kaltaisten perinteisten salapoliisikertomusten tekijöihin. Hänen kirjoissaan väkivallalla ei koskaan mässäillä. Joku tietysti aina kuolee – sehän on selvä –, mutta yksityiskohtaisesti veritekoja ei kuvata.

Sellainen tuntuisi liian ahdistavalta.

”Välillä on aika vaikeaa keksiä uusia keinoja…”, Matintupa aloittaa.

Hän naurahtaa.

”Anteeksi tämä kuulostaa nyt ihan kamalalta, mutta välillä on tosi vaikeaa keksiä uusia tapoja saada ihmisiä hengiltä.”

Suomalaiset ovat dekkarikansaa, varsinkin suomalaiset naiset.

Kirjakauppaliiton vuonna 2017 teettämän Naisten lukeminen -tutkimuksen mukaan salapoliisitarinat ja jännityskirjallisuus ovat kaunokirjallisuuden puolella naisten suosituinta lukemistoa. Matintupa ei ole tässä poikkeus.

”Kyllä täytyy sanoa, että luen paljon muutakin, mutta aika paljon dekkareita”, hän sanoo.

Nykyikoskirjailijoista hän ihailee erityisesti ruotsalaista kriminologian professoria Leif G.W. Perssonia ja ranskalaista arkeologia Fred Vargasia. Jälkimmäisen teoksissa häneen vetoaa sarkastinen huumori ja sujuva kieli.

”Hänelle olen vähän kateellinenkin”, Matintupa paljastaa.

”Vargas kirjoittaa niin mieli­kuvituksellisia juttuja. Monesti mietin, että voi kun pystyisi itsekin kirjoittamaan yhtä vivahteikkaasti. Että miten joku osaakin kirjoittaa saman asian niin paljon hienommin.”

Tuula T. Matintupa

Syntynyt Kauhajoella 1950.

Ensimmäinen romaani Hullu vuosi ilmestyi 1993. Julkaissut sen jälkeen yli kaksikymmentä teosta, pääosin dekkareita ja jännityskirjallisuutta.

Valmistui kasvatustieteiden maisteriksi 1991.

Tuulen kalastajat (2002) palkittiin Kuvastaja-palkinnolla vuoden parhaana fantasiakirjana.

Perheeseen kuuluu kolme lasta, kahdeksan lastenlasta ja kolme kissaa.

Täyttää 70 vuotta 25. tammikuuta.