Natsi-Saksasta täpärästi paennut Hannah Arendt kirjoitti järjestelmästä, joka yritti murhata hänet – Teoriat pahuudesta ja totalitarismista tuntuvat pelottavan ajankohtaisilta - Kulttuuri | HS.fi
Kulttuuri

Natsi-Saksasta täpärästi paennut Hannah Arendt kirjoitti järjestelmästä, joka yritti murhata hänet – Teoriat pahuudesta ja totalitarismista tuntuvat pelottavan ajankohtaisilta

Saksanjuutalainen filosofi ja politiikan teoreetikko esitellään omaperäisenä ajattelijana uudessa suomennoksessa.

Arendt ei suostunut luomaan ajatuksistaan oppirakennelmia tai noudattamaan yhtä tieteellistä koulukuntaa. Teoksissaan hän yhdistelee tarpeen mukaan poliittista teoriaa, historiaa, filosofiaa ja sosiologiaa. Kuva: Fred Stein

Julkaistu: 26.1. 2:00, Päivitetty 27.1. 10:29

Ihmisen elämä ja vapaus voivat olla riippuvaisia politiikasta. Tämän saksanjuutalainen filosofi Hannah Arendt (1906–1975) koki kirjaimellisesti.

Pelastuttuaan täpärästi holokaustilta hän omisti koko elämänsä ajattelutyölle, jonka päämääränä oli, ettei vastaavaa inhimillisyyden totaalista tuhoa enää koskaan tapahtuisi.

Hannah Arendtin elämää ja sen suhdetta hänen tuotantoonsa käsitellään viime syksynä suomennetussa Kurt Sontheimerin yleistajuisessa elämäkerrassa Hannah Arendt: Suuren ajattelijan elämä (Into, suom. Maija Pietikäinen). Alkuperäinen teos on ilmestynyt vuonna 2006.

Sontheimer kirjoittaa ihaillen esiin länsimaisen poliittisen ajattelun merkkihenkilöä, jonka julkaisuihin on viime vuosikymmeninä kohdistunut kasvavaa maailmanlaajuista kiinnostusta. Etenkin hänen ajatuksensa totalitarismin jatkuvasta uhasta ja pahuuden arkipäiväisyydestä ovat edelleen pelottavan ajankohtaisia.

Arendt on myös poleeminen hahmo, jonka elämäntyötä on kritisoitu hahmottomuudesta ja korkealentoisuudesta. Hän oli tinkimättömän itsenäinen ja marginaalinen ajattelija, joka vastusti kaikenlaisia ismejä.

Hannah Arendt syntyi vuonna 1906 Hannoverissa ja varttui Itä-Preussin pääkaupungissa Königsbergissä. Hänen vanhempansa olivat varakkaiden juutalaisperheiden sukua ja kuuluivat ylempään porvaristoon.

Arendt osoitti jo nuorena hämmästyttävää henkistä kypsyyttä. Hän luki 14-vuotiaana esimerkiksi Kantin Puhtaan järjen kritiikin, Kierkegaardia ja varhaista Karl Jaspersia.

Hänen älyllinen innoittajansa Marburgin yliopiston alkuvuosina oli nuori professori ja filosofitähti Martin Heidegger. Heidän välilleen kehkeytyi kielletty suhde. Heidegger oli naimisissa ja Arendt hänen opiskelijansa.

Arendt pakeni mahdottoman rakkauden aiheuttamaa kipua vaihtamalla yliopistoa. Hän siirtyi Heidelbergin yliopistoon arvostetun modernin filosofin Karl Jaspersin oppiin. Arendt solmi Jaspersin kanssa elinikäisen ystävyyssuhteen.

Arendt valmistui filosofian tohtoriksi 22-vuotiaana. Hänen väitöstyönsä tarkasteli Augustinuksen rakkauskäsitettä.

Herätyksen poliittiseen ajatteluun hän sai antisemitismin ja kansallissosialistisen liikkeen nousun myötä. Hän alkoi pohtia antisemitismin juuria ja sionismia vaihtoehtona juutalaiskysymykselle tekemällä tutkimusta sata vuotta aiemmin kuolleen juutalaisaktivistin Rahel Varnhagerin elämästä.

Arendt katkaisi välinsä Saksan akateemiseen maailmaan sen jälkeen, kun maan intellektuellit siirtyivät kannattamaan Hitlerin politiikkaa. Hänen järkytyksekseen tähän joukkoon kuului lukuisia kollegoita ja ystäviä, myös hänen entinen rakastettunsa Heidegger.

Tähän pettymykseen liittyen Arendt on laukonut usein siteeratun tuomionsa: ”Ei koskaan! En enää koskaan sekaannu intellektuellipiireihin.”

Arendt luopui tutkijuudesta ja päätti ryhtyä aktiivisesti vastustamaan fasistista hallintoa. Hän ryhtyi esimerkiksi dokumentoimaan antisemitististä propagandaa, mutta Gestapo vangitsi hänet vuonna 1933. Hänen onnistui vapautua ystävällisen vartijan vuoksi ja paeta Ranskaan.

Saksan hyökättyä Ranskaan Arendt vangittiin ja vietiin internointileirille. Ranskan antautumisen jälkeen maa ajautui kaaokseen, jonka turvin Arendtin onnistui paeta maasta aina New Yorkiin saakka keväällä 1941. Samoihin aikoihin juutalaisia alettiin kuljettaa Saksaan ja Puolaan keskitys- ja tuhoamisleireille. Esimerkiksi Ranskassa asuvista juutalaisista noin 72 500 murhattiin vuosina 1942–1944.

Yhdysvalloissa Arendt kirjoitti tärkeimmät teoksensa. Vuonna 1951 ilmestyi hänen suurteoksensa Totalitarismin synty (suom. 2013), joka on perinpohjainen analyysi syistä, jotka johtivat väkivaltaisten sortokoneiston syntymiseen modernissa yhteiskunnassa.

Arendtin mukaan totalitarismin nousu edellytti ennen muuta tyytymättömiä massoja, epätoivoisia ja vihaisia ihmisiä, jotka kokivat itsensä ulkopuolisiksi yhteiskunnassa. Toisekseen se edellytti propagandaa, jolla mobilisoida massojen tarve paeta todellisen maailman ongelmia. Propagandassa tieto korvataan ideologialla, todellisuus kuvitelmilla.

Kirjoittaessaan järjestelmästä, joka yritti murhata hänet ja hänen lähimmäisensä, Arendt rikkoi tietoisesti akateemista ohjenuoraa, joka vaatii kirjoittamaan historiasta sine ira et studio eli ilman vihaa ja rakkautta. Hänellä oli persoonallinen kirjoitustyyli, eikä hän vältellyt esimerkiksi ironiaa tai sarkasmia.

Teos otettiin Yhdysvalloissa vastaan hyvin, jopa innostuneena. Toisaalta se herätti myös närää: Vaikka Arendt oli naimisissa kommunistisen anarkistin Heinrich Blücherin kanssa, hän osoitti riippumattomuuttaan poliittisista aatteista rinnastaessaan neuvostokommunismin ja kansallissosialismin, mistä vasemmistolaiset suivaantuivat.

Seitsemän vuotta myöhemmin Arendtilta ilmestyi eräänlainen poliittinen antropologia Vita activa. Ihmisenä olemisen ehdot (suom. 2002). Se pureutuu ihmisen ja koko sivilisaation toiminnallisuuteen ja pyrkii hahmottamaan, miten moderni yhteiskunta voitaisiin rakentaa siten, ettei se olisi haavoittuvainen totalitarismille.

Arendtin politiikkakäsitys poikkeaa totutusta länsimaisesta määrittelystä. Hänen mukaansa politiikka ei ole vallankäyttöä varten, vaan sen tarkoitus on vapaus ja tasavertaisuus, jossa jokaisella ihmisellä on mahdollisuuksia ja tilaa kehittyä. Hänestä ihmisten olemassaoloa ei ole mielekästä käsittää yksilöiden vaan ihmisten välisen yhteistyön kautta.

Toisen maailmansodan jälkeen, kun Arendt pohti totalitarismia teoriassa teksteissään, hän oli myös aktiivisesti mukana sionistien keskusteluissa juutalaisvaltion perustamisesta. Arendtin mielestä juutalaisten ja arabien tulisi muodostaa Palestiinaan demokraattinen liittovaltio, jossa he eläisivät rauhassa yhdenvertaisin oikeuksin. Arendt etääntyi sionismista, kun se alkoi kannattaa puhtaasti juutalaista valtiota ja militanttia sionismia.

Häntä saatettiin kutsua Israel-kritiikkinsä vuoksi antisionistiksi. Varsinainen välirikko Arendtin ja juutalaisyhteisöjen välille syntyi kuitenkin hänen vuonna 1963 ilmestyneestä Eichmann Jerusalemissa -teoksestaan (suom. 2016). Siitä syntyi suoranainen skandaali.

Adolf Eichmann oli SS-johtaja, joka oli yksi holokaustin arkkitehdeista. Hän vastasi miljoonien ihmisten kuljetuksista tuhoamisleireille. Toisen maailmansodan jälkeen Eichmann pakeni ja piileskeli pääosin Argentiinassa. Israelin tiedustelupalvelu nappasi Eichmannin vuonna 1960 ja toi hänet Jerusalemiin oikeuden eteen. Oikeudenkäynnistä tuli valtava mediaspektaakkeli.

Joulukuussa 1961 natsi-Saksan johtohahmoihin kuulunut Adolf Eichmann tuomittiin kuolemaan rikoksista ihmiskuntaa vastaan. Arendt raportoi oikeudenkäynnistä. Kuva: Keystone Press Agency

Paikalle lähti suurin odotuksin myös Hannah Arendt, joka raportoi oikeudenkäynnistä The New Yorkerille. Myöhemmin raportti ilmestyi laajennetussa muodossa kirjana.

Oikeudenkäynti oli Arendtille lievä pettymys. Hän odotti pääsevänsä katsomaan silmästä silmään demonista hirviötä, mutta lasikopissa kökötti vangittuna kuivakka ja hieman tollon oloinen byrokraatti.

Tästä syntyi hänen aikoinaan hyvin poleemisena pidetty ajatuksensa pahuuden arkipäiväisyydestä. Hänestä Eichmann ei vaikuttanut murhanhimoiselta raakalaiselta vaan kuuliaiselta virkamieheltä, jonka pahin synti oli ajattelemattomuus, se että hän oli kyvytön erottamaan hyvää ja pahaa toisistaan.

Arendtin teesiä tulkittiin usein väärin kansanmurhan uhreihin kohdistuvana provokaationa ja itse joukkomurhan banalisointina. Hänen koettiin ymmärtävän Eichmannia, etenkin sitä vasten, että Arendt nosti esiin varsinaisen tabuaiheen, juutalaisneuvostojen roolin loppuratkaisun toteuttamisessa.

Kaiken kukkuraksi Arendt kritisoi kovin sanoin oikeudenkäyntiä näytösluonteiseksi ja Israelin hallituksen mainekampanjaksi.

Arendtin maine kärsi Eichmann-kohusta. Se näkyi myös Arendtin henkilökohtaisessa elämässä, sillä moni juutalainen ystävä ja kollega katkaisi häneen välinsä. Arendt oli kuitenkin järkkymätön kritiikin edessä, eikä esimerkiksi kokenut tarvetta vannoa uskollisuutta juutalaiskansalle.

Eräässä kirjeessä Arendt kirjoittaa, ettei ole koskaan rakastanut mitään kansaa tai yhteisöä. ”Rakastan tosiasiassa vain ystäviäni.”

Vuosikymmeniä myöhemmin Arendtin Eichmann-raportin tärkeys on laajasti tunnustettu. Kuten Sontheimer kirjoittaa:

”[V]ain hyvin harvat ajattelijat ovat Arendtin tavoin tehneet vaikeita ja kipeitä kysymyksiä vastuusta, tuomitsemisesta ja pahuudesta yhtä elävällä, täsmällisellä ja näkemyksellisellä tavalla – kysymyksiä, jotka painavat yhä mieltämme.”

Elämäkerta nostaa esiin Suomessa vähemmän tunnetun puolen Arendtista ja hänen suhteestaan toiseen kotimaahansa Yhdysvaltoihin. 1970-luvulla hän otti esimerkiksi kantaa Vietnamin sotaan ja Watergate-skandaaliin.

Hän oli pahoillaan rakastamansa politiikan ryvettymisestä. Oli tultu kauas Arendtin ihailemasta esikuvasta, kreikkalaisesta poliksesta. Rappion ytimessä oli Arendtin mukaan se, että vallankäyttäjät keskittyivät tosiasioiden myöntämisen sijaan itsepetokseen ja ulkoisten vaikutelmien hallintaan laskelmoinnilla ja suoranaisilla valheilla.

Viimeisinä elinvuosinaan Arendt työsti kunnianhimoista teosta The Life of Mind (teosta ei ole suomennettu). Hän ehti kirjoittaa siitä kaksi ensimmäistä osaa, ensimmäisen osan ajattelusta ja toisen tahdosta. Kolmas, keskeisin luku, jonka ajateltiin avaavan enemmän hänen poliittista teoriaansa, jäi valitettavasti kesken.

Hannah Arendt kuoli sydänkohtaukseen 4. joulukuuta 1975 New Yorkin asunnossaan ollessaan 69-vuotias.

Kurt Sontheimerin elämäkerta ei etene suoraviivaisen kronologisesti tai teos teokselta vaan pyrkii hahmottamaan Arendtin elämän ja ajattelun suhdetta hieman sieltä ja täältä. Tavoite on hyvä mutta toteutus hieman sekava ja toisteinen. Siksi se ei ole kovin onnistunut muodoltaan tietokirjallisena hakuteoksena eikä sujuvakerrontaisena elämäkertana.

Sisällöllisesti siinä on tiiviisti ja populaaristi ilmaistu olennainen Arendtin elämästä, julkaisuista sekä niiden vastaanotosta.

Teos nostaa ajankohtaisten poliittisten haasteiden kannalta kiinnostavasti tarkasteluun Arendtin ajatukset Israelin ja Palestiinan konfliktista sekä pakolaisten oikeuksista, joita Arendt – pakolainen itsekin – tutki ensimmäisten joukossa. Arendtin mielestä ihmiskunnalla on velvollisuus turvata pakolaisille heidän poliittiset oikeutensa ja järjestelmän suojan.

Koska Arendt kirjoittaa niin kokonaisvaltaisesti inhimillisestä toiminnasta, jotain kiinnostavaa jää väistämättä käsittelemättä. Se jättää esimerkiksi kuvailematta hänen ajatuksiaan työstä ja kulutuksesta sekä luonnon ja ihmisen välisestä suhteesta.

Vita activassa hän muun muassa pureutuu ilmastokriisin aikana polttavaan kysymykseen tulevaisuudenuskosta. Arendtin mukaan luottamus siihen, että yhteiskunnan ja ihmisen elämän kehitys jatkuu meidän jälkeemme, on koko sivilisaation olemassaolon ehto, ja tuon toivon katoaminen näköpiiristä altistaa politiikan arvaamattomille voimille.

Harmillisesti suomennos on paikoin kömpelö. Lukemista vaikeuttavat lukuisat kielelliset epätarkkuudet ja suoranaiset virheet sekä koukeroiset lauserakenteet. Vaikka kustantajan tarkkuus käännöksen suhteen jättää paljon toivomisen varaa, on vain hienoa, että Sontheimerin esittelyteos saatiin myös suomeksi.

Kurt Sontheimer: Hannah Arendt: Suuren ajattelijan elämä, Into, suom. Maija Pietikäinen, s. 245. Korjattu 27. tammikuuta kello 10.29: Königsbergin kirjoitusasu oikeaksi.

Hannah Arendt sai Yhdysvaltojen kansalaisuuden asuttuaan siellä kymmenen vuotta. Filosofi kuvattuna vuonna 1966. Kuva: Fred Stein

Seuraa uutisia tästä aiheesta