Tunne ajan kulusta katosi virolaisen Heinavanker-lauluyhtyeen konsertissa, joka kutsui kuulijat arkaaisen musiikin mystisiin voimakenttiin

Klassinen

Aurore-festivaali Paavalin kirkossa. Lauluyhtye Heinavanker. Musiikkia Englannin hovista ja Viron kansan suusta.

Virolaisen Heinavanker-lauluyhtyeen jäsenet, kaksi naista ja neljä miestä, ovat pukeutuneet munkinkaapuihin. Se on ikään kuin merkki siitä, että laulajat pyrkivät olemaan korkeampien henkis-uskonnollisten voimien nöyrä, oman minuutensa unohtava välikappale.

Heinavanker (Heinävankkuri) on ottanut nimensä Hieronymus Boschinhttps://www.hs.fi/haku/?query=hieronymus+boschin (1453–1516) alttarimaalauksesta, jossa valtava heinäkuorma kulkee ahneudessaan vaikeroivan maailman läpi. Kuorman huipulla soi taivaallisen kaunis musiikki, jota sekä rukoileva enkeli että tekopyhä demoni tavoittelevat.

Säveltäjä-laulaja Margo Kõlarin https://www.hs.fi/haku/?query=margo+kolarinjohtama Heinavanker on tunnettu erityisesti Viron hengellisten kansanlaulujen eli kansanomaisten koraalisävelmien esittäjänä. Ne ovat teksteineen peräisin luterilaisesta laulukirjasta, mutta kansan suussa sävelmät ovat muuttuneen tuntemattomiksi.

Aurore-konsertissaan Heinavanker lauloi kolme koraalia, joista yksi oli alttosoolo. Kiehtovaa oli, miten Viron kansan ­ääni soi luterilaiseksi tunnistettavassa musiikissa.

Joskus sävelmien kulku erkani tutuista länsimaisista asteikoista, ja kuuluville putkahti mystisen arkaaisia melodiakäänteitä ja kuvioita.

Kahteen koraaliin tuli niiden edetessä lisää lämpimästi hohtavia harmoniaääniä, ja näin soinnista kasvoi eräänlainen sakramentti ja sointikirkko, jonka lohduttavassa rauhassa olisi viipynyt pitempäänkin.

Tunne ajan kulusta alkoi kadota niissä kolmessa runolaulussa, jotka Heinavanker esitti konserttinsa lopuksi. Ne edustavat hyvin vanhaa, muinaista suullista perinnettä, joka on jossain määrin säilynyt meidän aikoihimme asti.

Runolaulut kutsuivat runsaslukuisen kuulijakunnan arkaaisen musiikin mystisiin voimakenttiin, loitsujen, taikojen ja rituaalien maailmaan.

Yksinkertaiset rytmikkäät sävelmät rakentuvat toistolle, joka voisi jatkua hypnoottisesti vaikka kuinka pitkään.

Heleä ja siro sopraanoääni säteili ylinnä ja tuntui johdattavan matkaa kohti henkiolentojen ylistä maailmaa.

Miesäänet alkoivat värittää tummaa sointiaan luonnon­läheisellä karheudella. Yksi mieslaulaja liitti sointikudokseen ihmeellisen vihellysäänen, joka kuulosti urkujen huiluäänikerralta.

Rituaalimaisin oli keinulaulu, jossa laulajat heiluivat rauhallisesti samaan suuntaan piirissä ja herättivät heilurituntemuksen kuulijassakin. Samalla korostui runolaulujen sosiaalinen luonne. Ne olivat yhteisöllisyyttä vahvistavia siteitä.

Lisäksi Heinavanker lauloi englantilaisten renessanssisäveltäjien, Tavernerinhttps://www.hs.fi/haku/?query=tavernerin, Tallisinhttps://www.hs.fi/haku/?query=tallisin ja ­Fryenhttps://www.hs.fi/haku/?query=fryen latinankielistä katolista messumusiikkia. Niin hyvin kuin yhtye saikin polyfoniavirrat risteilemään, se ei ollut tässä musiikissa aivan omimmalla alueellaan.