Greta Gerwigin ohjaama Pikku naisia on suloinen mutta sovinnainen versio tyttökirjaklassikosta - Kulttuuri | HS.fi
Kulttuuri|Elokuva-arvostelu

Greta Gerwigin ohjaama Pikku naisia on suloinen mutta sovinnainen versio tyttökirjaklassikosta

Odotettu ohjaus on elokuvaklassikon seitsemäs filmatisointi.

Naisten pukeutumisen säännöt ja rajoitukset 1800-luvulla ovat Pikku naisia -teoksessa merkittävässä roolissa. Kuva: Wilson Webb

Julkaistu: 30.1. 12:48

Draama

Pikku naisia. Ohjaus Greta Gerwig. Päärooleissa Saoirse Ronan, Emma Watson, Florence Pugh, Eliza Scanlen, Laura Dern, Timothée Chalamet. 135 min. S. ★★★

Pikku naisia on monille naisille tunnejuttu, ja Greta Gerwigin uuden elokuvan myötä vuosi­satainen tunne leviää varmasti taas uusillekin sukupolville. Louisa May Alcottin romaani on rohkaissut liioittelematta miljoonia tyttöjä luottamaan omiin valintoihinsa, pitämään päänsä ja rakastamaan läheisiään riidoista huolimatta.

Gerwigin omalla uralla Pikku naisia -elokuvalla on täydellinen ajoitus. Jo edellinen Lady Bird -elokuva vakiinnutti hänen asemansa Hollywoodissa. Nyt hän on päässyt herkuttelemaan historiallisella ajankuvalla ja istuttamaan lennokkaan ja ilmavan ohjaustyylinsä sisällissodan tunnelmiin.

Lady Birdin tähdellä Saoirse Ronanilla on unelmarooli sisupussi Jo’na. Jo on selvästi Gerwigin samastumiskohde kuten hän on ollut niin monille muillekin lahjakkaille kirjoittajatytöille. Lady Birdin näyttelijäkaartista on peräisin myös Laurien esittäjä Timothée Chalamet.

Gerwig on uskollinen Alcottin hengelle, ja elokuva on täynnä ihania kohtauksia. Sisarusten tappelut ovat mainioita, Jo’n ja Bethin hetki merenrannalla koskettava. Gerwigin luovuus ohjaajana tulee rytmitajusta ja liikkeestä.

Päänäyttelijät täydentävät toisiaan kuten romaanissa. Amya näyttelevä Florence Pugh on sisäistänyt parhaiten sen päättäväisyyden, johon Alcottin koko romaani perustuu. Pikku naisilla on tahtoa, myös Megillä (Emma Watson) ja Bethillä (Eliza Scanlen).

Gerwig on itse hehkuttanut elokuvansa feminismiä, ja totta kai siitä onkin kyse. Kuvataan naisia, jotka vapautuvat historiallisista kahleistaan ja löytävät identiteettinsä – tai ainakin pääsevät siitä jyvälle. Naisia, jotka saavat puhua myös rahasta ja vaatia sitä itselleen.

Gerwigin Pikku naisia ei kuitenkaan edusta samaa kuin Alcottin romaani aikoinaan ja myöhemminkin.

Se ei avaa silmiä uudelle vaan korkeintaan muistuttaa asioista, joista on kirjoitettu jo ikiajat Jane Austenista Alcottin kautta nykyaikaan – ja joita on totisesti myös versioitu. Gerwigin ohjaus on seitsemäs Pikku naisia -elokuva ja siihen päälle tv-sarjat.

Voi olla, että jokainen tyttösukupolvi ansaitsee oman Pikku naisia -versionsa, mutta mikä on Gerwigin tuoma näkökulma? Laadun lisäksi.

Kerronnaltaan kiinnostava metataso elokuvan lopussa on ymmärrettävissä eri tavoin. Joko Gerwig tarkoittaa sen puolustukseksi (Hollywood halusi minulta tätä) tai ehkä hän vain halusi lopettaa elokuvansa juuri näin, tuttuun tapaan ja romanttisen viihteen lakeja kunnioittaen. Sehän on ihan okei, joten mitäpä sitä selittelemään.

Pikku naisissa mietityttävät pienet mutta tärkeät yksityiskohdat. Elokuvassa on monta kohtausta, joissa naiset ovat miehen, usein Laurien, tarkkailun kohteina. Nainen katsoo muualle ikään kuin ei huomaisi mitään, ja vieressä mies tuijottaa häntä ihaillen. Arvioi. Saattaa sanoa ääneenkin jotain kaunista naisen ulkonäöstä. Tämä on perinteinen tapa kuvata naisia elokuvassa, ja Gerwig tekee sen juuri niin.

Vastaavasti elokuvassa ei juurikaan ole kohtauksia, joissa naiset katsoisivat rakastamiaan miehiä. Emme näe edes Megin katseen lepäävän valitsemassaan köyhässä opettajassa, vaikka näyttelijäksi on pestattu James Norton, joka saadaan kyllä hehkumaan kuvassa jos halutaan.

Gerwig on moderni mutta ei erityisen radikaali. Sekin on ihan okei.

Petyin henkilökohtaisesti muutenkin Laurien hahmoon, josta pidän paljon kirjassa. Nuori mies, joka viihtyy naisten seurassa ja kasvaa aikuiseksi heidän seurassaan. Ihastuu vähän kaikkiin mutta arvostaa myös ystävyyttä. Herkästä Timothée Chalametista ei välity Lauriessa tapahtuva kehityskaari.

Laura Dern on jännittävä valinta Marmee-äidin rooliin. Täydellisen äidin pintaan tulee pieni viilto, kun Marmee tunnustaa, ettei olekaan aina niin ystävällinen. Se on elokuvassa hieno pysähdyksen hetki.

Seuraa uutisia tästä aiheesta