Aarne Kinnunen nykyaikaisti estetiikan tutkimuksen Suomessa – 90-vuotias professori tutkii klassikkokirjailijoita - Kulttuuri | HS.fi
Kulttuuri

Aarne Kinnunen nykyaikaisti estetiikan tutkimuksen Suomessa – 90-vuotias professori tutkii klassikkokirjailijoita

Klassikot ovat tyhjentymättömiä, Aarne Kinnunen sanoo.

Professori Aarne Kinnunen viihtyi yliopistolla, mutta oli tyytyväinen päästessään hyvissä voimissa eläkkeelle – ja päätoimiseksi tutkijaksi. Kuva: Mika Ranta / HS

Julkaistu: 3.2. 2:00, Päivitetty 3.2. 14:05

Komiikkaa paljon tutkinut Aarne Kinnunen on huumorimiehiä itsekin.

Ei mikään irtovitsejä laukova höhöttelijä vaan hiljaisen salaviisas maalaismies. Kinnunen kertoo vastikään hakeneensa uutta ulkomaanpassia, mikä olikin työläämpi homma.

”Kyllä 80–85-vuotiaille saisi myöntää jo ikuisen passin, sanokaamme lähtöpassin”, hän esittää.

Estetiikan professorin kotona on hämärää, hillittyä ja kaunista, ja järjestys jämptiä. Työhuoneessa tuoksuu ajattelulta. Kinnusen tutkijantyö jatkuu edelleen, ja viimeksi runsas vuosi sitten hän julkaisi briljantin Korskea monisielu -teoksen Paavo Haavikon runoudesta. Uusia teemojakin on tullut mietityksi.

Mistä edellytyksistä uudet kirjat kumpuavat?

Mies maistaa kahvia ja raapii otsaa.

”Yleensä siinä yhdistyy sattumaa ja etukäteen syntynyttä mielenkiintoa. Ja jotta ideani alkaisivat edetä kirjaksi asti, kolme perustekijää pitää saada kohdilleen: struktuuri, aineisto ja mieliala”, hän määrittelee.

”Aina paranee, jos saan sekaan annoksen hilpeyttä.”

Huomenna 90 vuotta saavuttavan Aarne Kinnusen kirjaura on pitkä, hänen F. Nietzsche -ensi­teoksensa julkaistiin kuusi vuosikymmentä sitten.

Yliopistolla Kinnunen koulutti monta ikäpolvea tutkijoita ja muuta kirjallisuusväkeä. 1960-luvulta asti hän lanseerasi estetiikan uudempia anglosaksisia värähdyksiä uinuvaan Suomeen, ja Kinnusen luennot estetiikan perusteista kehkeytyivät ajattelemaan pakottaviksi, suosituiksi tapahtumiksi.

Mutta voiko toista ihmistä lopulta opettaa tutkijaksi?

”Tietyssä määrin kyllä, vaikkei aivan joka ihmistä”, hän sano.

”Se mitä voi opettaa on tutkimuksen metodi eli perustelujen logiikka, ja se tapahtuu korjaamalla ja keskustelemalla, ennen muuta osoittamalla.”

Pedagogisesti asiassa lienee auttanut, että Kinnunen alun perin valmistui ja toimi psykologina ennen akateemista opettaja-aikaansa.

Omista suunnannäyttäjistään ei Kinnunen voi vähäisen annin vuoksi nimetä kuin yhden nimen – mutta sitäkin merkittävämmän.

”Minulle opetti runoanalyysin Lauri Viita, perin juurin, sanoisin.”

Kinnunen on analysoinut monia klassikoita, Aleksis Kiven, Joel Lehtosen, Pentti Haanpään, Antti Hyryn ja Paavo Haavikon teoksia. Syykin on yksinkertainen: ”Ne ovat tyhjentymättömiä.”

Aleksis Kiven (1834–1872) tuotantoa hän on valottanut kolmessakin tutkimuksessaan. Tänä vuonna 150-vuotisjuhlaa viettävän Seitsemän veljestä -romaanin professori sijoittaa romaaniemme pysyvästi korkeatasoisimpaan luokkaan.

Seitsemän veljestä sisältää niin runsaasti kaikkea, siinä on monta kieltä, ainutlaatuisia kielen tasoja, ja Kivi on johtavia humoristejamme”, hän miettii.

Aleksis Kivestä piirtynyttä jälkimainetta Kinnunen ei pidä alkuunkaan oikeudenmukaisena. Hänen mukaansa olisi syytä ottaa lukuun, millaisiin saavutuksiin kirjailija ylsi 38-vuotiaana päättyneen elämänsä aikana. ”Mikä tuotanto! Mutta miksi Kiveen yhä suhtaudutaan sairaana yksilönä?” hän kysyy.

Tutkimuskohteita olisi. Kinnunen luettelee monta suomalais­klassikkoa, joita hän haluaisi tutkia, jos aikaa ja tutkijantarmoa vaan riittäisi.

”Haavikkokin on vielä täysin kesken.”

Liikkuminen on kuitenkin käynyt vaivalloiseksi ja työnteko lyhytkestoiseksi.

”Vanhuus rajoittaa ihmisen elämää.”

Mutta professori aikoo myös ensi suvena suunnata lapsuutensa maisemiin, savolaisen Enonkosken Ihamaniemeen. Talo jylhässä männikössä odottaa isäntää.

Aarne Kinnunen

Syntyi 1930 Lieksassa.

Ylioppilas 1949, Savonlinnan lyseo. Filosofian kandidaatti 1952, lisensiaatti 1960 ja filosofian tohtori 1967, Helsingin yliopisto.

Ammatinvalinnanohjaaja Tampereella ja Helsingissä 1957–62. Kirjallisuustieteen ja estetiikan assistentti, apulaisprofessori ja vt. professori 1963–86, ja estetiikan henkilökohtainen ylimääräinen professori Helsingin yliopistossa 1986–94.

Noin 20 teosta, kymmenittäin tutkimusartikkeleita. Avustanut kriitikkona lukuisia lehtiä.

Suomalaisen tiedeakatemian jäsen, 1987. Estetiikan seuran ja Aleksis Kivi -seuran kunniajäsen. Elias Lönnrotin palkinto, 1976. WSOY:n tunnustuspalkinto, 1983. Yrjö Hirnin palkinto, 1993. Lauri Jäntin palkinto, 2001.

Asuu Helsingissä, leski, kolme lasta, kaksi lastenlasta.

Täyttää 4. helmikuuta 90 vuotta. Ei vastaanottoa.