Näin käy, kun lapsia ei rakasteta – Klassikkoromaani Humiseva harju saa komeankauhean tulkinnan Helsingin kaupunginteatterissa - Kulttuuri | HS.fi
Kulttuuri|Teatteriarvostelu

Näin käy, kun lapsia ei rakasteta – Klassikkoromaani Humiseva harju saa komeankauhean tulkinnan Helsingin kaupunginteatterissa

Lauri Maijalan ohjaus nostaa esiin Emily Brontën Humisevan harjun ytimen, kirjoittaa Sanna Kangasniemi.

Oona Airolan näyttelemä Cathy ei seuraa sydämensä ääntä, vaan menee naimisiin oikeasäätyisen Edgarin (Martti Manninen) kanssa. Kuva: Robert Seger

Julkaistu: 31.1. 15:33

Humiseva harju Helsingin kaupunginteatterin suurella näyttämöllä. Emily Brontën romaanin sovitus Jo Clifford, ohjaus Lauri Maijala. Suomennos Ville Koskivaara, dramaturgi Ari-Pekka Lahti, sävellys ja musiikki Mikko Helenius, lavastus Katariina Kirjavainen, puvut Sari Suominen, valot William Iles, ääni Eradj Nazimov, naamiointi Maija Sillanpää. Rooleissa Oona Airola, Markus Järvenpää, Leena Rapola, Markku Haussila, Martti Manninen, Matti Olavi Ranin, Sonja Pajunoja, Vuokko Hovatta, Rauno Ahonen, Matti Rasila. ★★★★

Emily Brontën (1818–1848) teosta Humiseva harju (1847) ei ole sen klassikkoasemasta huolimatta esitetty Suomen näyttämöillä kuin yhdeksisen kertaa. Se ei ole ihme: niin romanssina, realistisena romaanina kuin moderninakin luettu, vahvasti goottilaissävyinen teos on kiemuraisella juonikuviollaan melkoinen mötkäle näyttämölle sovitettavaksi.

Skotlantilaisen Jo Cliffordin (s. 1950) vuonna 1995 tekemä sovitus antaa kuitenkin kaikki mahdollisuudet onnistumiselle. Ja ohjaaja Lauri Maijala, nyt toista kertaa Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä, ottaa kopin.

Maijalan ohjaus on kerta kaikkiaan komea ja jäntevä veto, joka täyttää suuren näyttämön usein ylisuureksi kauhistellun tilan pakottomasti.

Kuten tunnettua, Brontën tarinan keskiössä on Catherine Earnshawn eli Cathyn ja orpopoika Heathcliffin kivulias mutta ikuisesti katkeamaton side.

Mutta toisin kuin varmasti moni nuorena luetusta romaanista tai populaarikulttuurin lukuisista viitteistä väärin muistaa, ei Humiseva harju ole siloinen romanssi, Cathy puhtoinen sankaritar tai Heathcliff väärinymmärretty sankari. Siihen teos ja sen henkilöt ovat aivan liian likaisia, katkeria, väkivaltaisia ja monitulkintaisia.

Cathyn, Hindleyn ja Heathcliffin kolmiodraamasta ei puutu väkivaltaa. Kuva: Robert Seger / Helsingin kaupunginteatteri

Tämän Maijala työryhmineen näyttää hienosti.

Alussa on kaksi lasta, sisarukset Cathy ja Hindley, jotka malttamattomina odottavat suuri­sydämiseksi tunnettua isäänsä Liverpoolista. Isä saapuu, mutta lapsille luvattujen tuomisten sijaan hänellä onkin mukanaan outo tumma lapsi, Heathcliff.

Ja vaikka isän sydän on ehkä suuri mitä lähimmäisenrakkauteen tulee, ei häneltä riitä ymmärrystä Hindleyn mustasukkaisuudelle ja mielipahalle tai ylipäätään lempeyden merkitykselle lastenkasvatuksessa. Vyö kasvattaa, mutta millä hinnalla?

On helppo nähdä, miten varhain kaikki menee vikaan, kun lapset jäävät vaille ymmärrystä ja rakkautta. Hindley lähetetään kouluun, Cathy ja Heathcliff puolestaan pakenevat nummelle, jossa he kasvavat kuin yhdeksi.

”Minä olen Heathcliff”, sanoo Cathy. ”Minä olen Cathy”, sanoo Heathcliff.

Markus Järvenpää ja Oona Airola ovat valovoimaiset Cathy ja Heathcliff. Kuva: Robert Seger / Helsingin kaupunginteatteri

Kun isä kuolee ja Hindley palaa, alkaa loppumaton kosto.

Pääpari Oona Airola Cathyna ja Markus Järvenpää Heathcliffina tekevät roolinsa taiten. He säilyttävät läpi näytelmän sekä rajun fyysisyyden että herkän ilmaisun.

Etenkin Airola tekee roolihahmon fysiikan merkillepantavan hienosti: Cathy on ”vain tyttö”, mutta Airolan tulkitsemana ennen kaikkea ihminen. Sukupuoli ei ole Cathyn ja Heathcliffin suhteen merkitsevä tekijä, he ovat tasavahvoja.

Yhteisyys saa katkeran lopun, kun Cathy nai naapuritalon oikea­säätyisen Edgar Lintonin (Martti Manninen). Cathy rakastaa Heathcliffia, mutta tietää, että tämän kanssa naimisiin mennessään vajoaisi kerjäläiseksi.

Pelkuruutta? Tuskin, kun ottaa huomioon sen, miten nainen 1800-luvulla oli aina jonkun holhokki. Vain nummella Cathy on vapaa, ja sinne hän iäti kaipaa. Tuon tärkeän säikeen ohjaaja Maijala pitää mukana läpi teoksen.

Hienoja roolitöitä ja tulkintaratkaisuja on muutenkin. Markku Haussila kuljettaa hyvin Hindleyn hahmon riipaisevasta lapsekkuudesta itsensä puhki juoneeksi alkoholistiksi.

Heathcliff seuraa Hindleyn lopun aikoja. Kuva: Robert Seger / Helsingin kaupunginteatteri

Nelly (Leena Rapola) kasvaa nuoresta palvelustytöstä murheiden merkitsemäksi taloudenhoitajaksi.

Yksi koko näytelmän mieleenpainuvimmista tulkinnallisista ratkaisuista on se, miten kuollut vaimo (vielä elossa ollessaan ihanan säpäkkä Vuokko Hovatta) motivoi Hindleyn muuttumisen entistä julmemmaksi. Hindleyn pojassa, kaltoin kohdellussa Hareton-raasussa jatkuu siten sydäntä satuttavalla tavalla jo alussa nähty lasten laiminlyönti.

Humiseva harju -romaanin kerrontarakenteessa henkilöillä ei ole uloskirjoitettuja psykologisia syvyyksiä. Tässä tulkinnassa näyttelijöiden onnistunut ja tarkka työ tekeekin hahmoista tietyllä tavalla ”syvempiä” kuin kirjassa.

Liike- ja elekieli on myös ohjattu onnistuneesti, niin että esimerkiksi Sonja Pajunojan Isabellan rakastuminen on vastaansanomattoman hauska – mutta ehdottoman tyylikäs. Aivan kuten Matti Rasilan ammuskeleva herrasmies Linton tai ratsupiiskan kanssa nohevasti hypähtelevä Edgar.

Edgar Linton (Martti Manninen) ja Hindley Earnshaw (Markku Haussila) viettävät joulua. Kuva: Robert Seger / Helsingin kaupunginteatteri

Kovin ilahduttavaa!

Pateettisuuden vaara on ilmeinen läpi teoksen, mutta siihen ei lipsahdeta lainkaan.

Ainakaan, jos mukaan ei lasketa laulunumeroita, joista suurin osa – niin komeita kuin olivatkin – tuntui kovin irrallisilta ja vähän vaivaannuttavilta, poikkeuksina Airolan alussa ja Pajunojan hautajaiskohtauksessa esittämät laulut.

Musikaalitunnelmiin siirtyminen laski jännitettä, joka muilta osin pysyi varsin hyvin yllä koko reilun kolmituntisen.

Musiikin säveltänyt ja sen lavalla – väliin bandoneonilla, väliin lyömäsoittimin, lopuksi flyygelin ääressä – esittävä Mikko Helenius oli kuitenkin ehdottoman olennainen osa komeaa kokonaisuutta.

Mikko Helenius soittaa flyygeliä, Markus Järvenpää Heathcliffinä, Sonja Pajunoja Isabellana ja Oona Airona Cathyna tappelevat. Nelly (Leena Rapola) taustalla. Kuva: Robert Seger / Helsingin kaupunginteatteri

Lavastaja Katariina Kirjavainen on suunnitellut näyttämölle vähäeleisen mutta vahvatunnelmaisen maiseman, jonka skeittiramppimainen nummirinne ja katsomon keskelle kurottava vino luiska laittaa näyttelijät puuskuttamaan lisäten osaltaan tulkinnan fyysisyyttä.

Pukusuunnittelija Sari Suomisen loihtimat nummen mustat korpit tulevat osaksi maisemaa enteillen pahaa. Toisen puoliskon sivistynyt puuterinsävyinen avara tila on hieno sekin, eivätkä viitteet nykyaikaan tunnu päälle liimatuilta vaan maustavat sopivasti.

”Missä on se tyttö, joka joskus olin”, Cathy kysyy näytelmän loppupuolella, ennen kuolemaansa.

Se on kysymys, joka tiivistää paljon siitä, miten elämässä tehdyt ratkaisut kuljettavat meitä suuntiin, joita emme osaa alkujaan edes kuvitella.

Mutta, tuntuu Maijalan tulkinta sanovan, vaikka kaikki voi mennä ”väärin”, on paljon myös lohdullista, kaunista ja pysyvää. Elämä jatkuu.