Kuuntelijakin voi olla sankari, ymmärsi Annastiina Storm, joka kirjoitti lapsuuden päiväkirjoihin itselleen kuvitellun terapeutin - Kulttuuri | HS.fi
Kulttuuri

Kuuntelijakin voi olla sankari, ymmärsi Annastiina Storm, joka kirjoitti lapsuuden päiväkirjoihin itselleen kuvitellun terapeutin

Annastiina Storm uskoo, että tarinat auttavat pääsemään vaikeuksien yli. Elämän kriisikohdissa Stormia on auttanut kertomus itsestä selviytyjänä.

”Erilaisissa kriiseissä ja murrostilanteissa olen automaattisesti alkanut kertoa itseästäni tarinaa, jossa olen selviytyjä”, kertoo Annastina Storm. Kuva: Mikko Suutarinen / HS

Julkaistu: 2.2. 2:00

Mitä tarinoita kerromme itsellemme? Mitä tarinaa päätämme uskoa itsestämme, omasta suvustamme, läheisistämme?

Kirjailija Annastiina Storm (s. 1978) työskenteli ohjaajana mielenterveyskuntoutujien taidetyöpajalla ja kohtasi siellä ihmisiä, joiden tarina maailmasta ei ollut erityisen toiveikas. Osa koki itsensä epäonnistujaksi ja uskoi, että elämässä ei voi tapahtua mitään hyvää.

Storm uskoo kertomisen voimaan.

”Uskon, että kaikki pystyvät muuttamaan tarinaa, jota he itsestään kertovat. Se voi vain olla todella vaikeaa, jos on koko ikänsä kelannut jotain tiettyä nauhaa. Elämästä voi silloin tulla tosi synkkää.”

Storm kertookin olevansa onnekas siinä suhteessa, että vastoinkäymisten kohdatessa hän osaa kertoa itsestään sankarityyliin, selviytyjänä.

”Omassa elämässäni olen saanut ihan älyttömästi voimaa mielikuvituksesta. Erilaisissa kriiseissä ja murrostilanteissa olen automaattisesti alkanut kertoa itseästäni kertomusta, jossa selviydyn. Vasta myöhemmin olen ymmärtänyt, mikä voima niillä tarinoilla on ollut.”

Stormin syksyllä ilmestyneen toisen romaanin Kerro, kerro (2019, S&S) lähtökohtana on klassikkosatu Lumikki. Romaanin alussa Alisan äiti eli Lumikki kuolee syöpään. Sitä ennen Lumikki on kirjoittanut tyttärelleen kirjeen, jossa hän paljastaa Alisalle palasia salatusta menneisyydestään. Alisa päättää lähteä käymään äidin kotikylässä Hukassa. Hän haluaa selvittää, kuka etäisenä pysytellyt äiti oli.

Katselin äidin tuuletustouhuja kuin satumaista luontodokumenttia olohuoneen ikkunasta ja tunsin mustasukkaisuutta lintuja kohtaan. Jos lapsuuteni pitäisi tiivistää yhteen kuvaan, se olisi tuo: luoksepääsemätön äiti epätodellisen lintuparven keskellä, minä mustasukkaisena lasin takana.

Romaani hyödyntää useissa kohdissa Lumikki-sadun kuvastoa, kuten tässäkin – Lumikki lintuja ruokkimassa, tyytyväisenä hyräillen, mutta tavoittamattomana.

Kerro, kerro näyttää hienosti, kuinka Alisa täydentää etäiseksi jääneen äitinsä tarinaa uuden tiedon valossa ja tutustuu sitä kautta äitiin tämän kuoleman jälkeen.

”Mielikuvituksen voima on lohdullinen. Alisalle ei ole väliä onko se, mitä hän itselleen kertoo totta vai tarua. Hänelle tärkeintä on, että kerrotun tarinan kanssa on hyvä elää.”

Romaanissa realismi ja absurdi yhdistyvät, ja luovat jotain täysin uutta. Storm kertoo, että häntä kiehtovat erityisesti sadut.

”Satuja ei ole sidottu tiettyihin aikakausiin tai faktoihin, ja ne antavat luvan absurdiin ja pöljään. Saduissa on lupa olla naiivi, ja niissä on tilaa leikkiä.”

Ylipäätään Stormia innostaa taide, joka kannustaa leikkimään ja saa pysymään valppaana. Kun taide ei noudata realismin lainalaisuuksia, mitä tahansa voi tapahtua.

”Pidän sellaisesta taiteesta, jossa realismi rakoilee”, Storm kertoo, ja mainitsee esimerkiksi maagisen realismin klassikon, Gabriel Garcia Marquezin Sadan vuoden yksinäisyys -kirjan.

Lumikki valikoitui romaanin pohjasaduksi siksi, että kääpiöt kiehtoivat Stormia. Lisäksi kansansadut ovat tekijänoikeusvapaata riistaa.

”Alun perin minua kiehtoivat erityisesti sadun seitsemän kääpiötä. Halusin ensin kirjoittaa tarinan kääpiön näkökulmasta – miltä tuntuu, kun joku vieras nainen tulee omaan kotiin päsmäröimään? Mutta oli nopeasti nähty, että se tie ei vie kovin kauas.”

Annastiina Storm alkoi kirjoittaa tavoitteellisesti noin kuusi vuotta sitten.

”Sain ensimmäisen vakituisen päivätyöni silloin, 35-vuotiaana. Ajattelin, että nyt saan alkaa harrastaa jotain.”

Hän hakeutui opiskelemaan kirjoittamista Jyväskylän avoimessa yliopistossa. Kurssilla alkoi rakentua Stormin esikoisromaani, Me täytytään valosta (S&S 2017). Romaanissa on vahva lapsinäkökulma: kaksi lasta yrittää kasvaa perheessä, jossa äiti katoaa masennukseen ja isä huitelee omilla reissuillaan. Avuksi tulee mielikuvitus.

Romaanin alussa toinen lapsikertoja kuvaa, kuinka hän valitsee ympärillään leijuvista tarinoista omansa ja rakentaa niistä sellaisia kuin hän itse haluaa.

Aikuiseen mittaan kasvaneet pikkutytön jalkani painautuvat lämmintä maata vasten. Samalla pihalla leijuu maailmoita ja niiden lukemattomia tarinoita kuin hyttysparvia. Minä pyydystän niitä ja kokoan niistä omani.

”Hahmotamme todellisuutta kertomusten kautta. Ihmisten maailmankuva rakentuu erinäisten myyttien, historiankirjoitusten, muistojen, juorujen, uutisten ja jopa satujen pohjalle. Kun kaiken kertomuksellisuuden tiedostaa, on helpompi ymmärtää erilaisuutta.”

Stormin esikoisromaani käsittelee taitavasti lapsen näkökulmasta tilannetta, jossa lapset jäävät heitteille. Romaani ei kuitenkaan ole lohduton, sillä lapset selviytyvät haastavista olosuhteista – toistensa avulla ja kyvyllään turvautua keksimiinsä tarinoihin.

”Jos jotain teemaa halusin esikoisteoksessani nostaa esille, niin se on toivo. Lapsen uskomaton, luova kyky selviytyä vaikeistakin tilanteista.”

Juuri mielikuvituksen valtava voima ja oman elämän uudelleen kertominen on näkyvissä Stormin molemmissa romaaneissa. Tarinoiden kautta käsitellään vaikeita tunteita ja mielikuvitus tuo lohtua vaikeuksien keskellä.

Kirjoittaminen oli Stormille ensimmäinen merkittävä taidemuoto.

”Kirjoitin jo lapsena päiväkirjaa, runoja ja proosakokeiluja.”

Parasta oli, kun Storm löysi nuoruudessaan tavan käydä päiväkirjan sivuilla terapiassa.

”Teksti oli dialogia minun ja kuvitteellisen terapeutin välillä. Kun kirjoitin terapeutin repliikkejä, olin aivan ällistynyt niistä viisaista ajatuksista ja ideoista, joita terapeutti sanoi. Oli tosi hienoa tajuta, että kaikki tämä ymmärrys kumpusi itsestäni, että se oli jo minussa.”

Koska terapiapäiväkirjat olivat niin toimivia, Storm kirjoitti niitä tarpeen mukaan ala-asteen loppupuolelta aina lukion alkuun asti.

Lapsuutensa tärkeimmäksi kirjaksi Storm nimeää Michael Enden romaanin Momo (WSOY 1977, suom. Marikki Makkonen), joka mullisti hänen maailmaansa. Storm kertoo saaneensa kirjan joululahjaksi ala-asteella ollessaan.

Momossa on päähenkilönä hiljainen tyttö, joka asuu yksin amfiteatterin raunioilla. Lapsena oli järisyttävää huomata, että sankari voi olla introvertti tyttö, jonka tärkein ominaisuus on se, että hän on hyvä kuuntelija. Momo on täysin vastakohta paljon suositummalle Peppi Pitkätossulle, joka on päsmäri, näsäviisas ja manipuloiva.”

Momossa kiehtoi sekin, että hän ei ollut paljon lukenut ja viisasteleva älykkötyttö, sillä Momo ei osaa edes lukea tai kirjoittaa.

”Momosta tuli itselleni esikuva ja voimahahmo. Tajusin, että ei tarvitse yrittää olla äänekäs tyyppi, joka hallitsee tilanteita tai tuo itseään jatkuvasti esille. Kuuntelijakin voi olla sankari.”

Annastiina Storm: Kerro, kerro (S&S 2019)

Seuraa uutisia tästä aiheesta