Ihmisvartalo tuottaa rytmin Ari Nummisen koreografiassa, jossa hyödynnetään muistoja vuosien takaa - Kulttuuri | HS.fi
Kulttuuri|Tanssiarvostelu

Ihmisvartalo tuottaa rytmin Ari Nummisen koreografiassa, jossa hyödynnetään muistoja vuosien takaa

Pienestä liikkeestä kasvaa joukkokohtaus, joka sammuu omia aikojaan.

Tarkkavaistoinen huomioiminen muodostaa teoksen ytimen. Kuva: Heidi Bergström

Julkaistu: 6.2. 14:43

Nykytanssi

Nostalgia –Neljän sammakon vaellus. Kantaesitys KokoTeatterissa. Koreografi Ari Numminen, musiikki Laura Hänninen, Pukusuunnittelu Virve Karoliina Balk, valosuunnittelu Liisa Kyrönseppä. Tanssijat Anniina Kumpuniemi, Metsälintu Pahkinen, Anna Veijalainen ja Nina Viitamäki.

Hengityksellä alkava Nostalgia – neljän sammakon vaellus päättyy sormien napsauksiin. Ihmisvartalo tuottaa esityksen rytmit, ja body percussion onkin mitä parhain lähtökohta tanssijoiden kahdenkymmenenviiden vuoden takaisia muistoja hyödyntävälle esitykselle.

Miltä kehoni juuri nyt kuulostaa, kaikkien näiden vuosien jälkeen?

Vuonna 1992 Teakissa valmistui Urakka-niminen teos, johon Ari Numminen teki koreografian. Se toi yhteen Anniina Kumpuniemen, Anna Veijalaisen ja Nina Viitamäen. Metsälintu Pahkinen puolestaan innostui esityksestä niin paljon, että päätti sen nähtyään hakea myös samaan opiskelupaikkaan.

Numminen näytti heille, mitä tanssitaide voi olla. Tanssijat puolestaan uskalsivat kyseenalaistaa ja opettivat Nummisen kuuntelemaan.

Äänien, eleiden ja erilaisten tilanteiden tarkkavaistoinen huomioiminen muodostaakin Nostalgian ytimen. Pienestä liikkeestä kasvaa joukkokohtaus, joka sitten myös sammuu omia aikojaan.

Nostalgia esittelee kunkin tanssijan niin, että hänen oma olemuksensa saa tilaa. Nina Viitamäen järkähtämättömään intensiivisyyteen liittyvä herkkyys saa vastaparin Annina Kumpuniemen linjakkaasta liikkeestä. Metsälintu Pahkisen soolossa korostuu feminiininen poliittisuus. Kenties itseironisin on Anna Veijalaisen soolo, sillä hän vaatii ihailijalaumaltaan itselleen kunnioitusta.

Esityksen pysäyttävimpiin kohtiin kuuluu yksinkertainen mutta tehokas kettupuuhkakohtaus. Ihan kuin aikuistumiseen kuuluisi väkivalta. Lavastuksen täytetyt eläimet muistuttavat myös julmuudesta.

Nostalgia ei kuitenkaan lähde väkisin ongelmoimaan suhdetta menneisyyteen, pikemminkin naisissa on jotain, mitä tekee mieli sanoa omavaloiseksi ritualistisella ja ehkä jopa eläimellisellä tavalla. Nämä naiset saavat selvästi myös turvaa toisistaan. Se tekee Nostalgiasta ehkä vähemmän dramaattisen, mutta antaa arvoa ystävyydelle.

Laura Hännisen erilaisia purnukoita, laseja ja rekvisiittaa hyväksi käyttävä musisointi sytyttää aikakauden elämään ilman että mitään tarvitsee kuvittaa. 90-luvulla suomalainen tanssitaide kasvoi vauhdilla, monet Nostalgian tanssijoista toimivatkin erilaisten ryhmien voimahahmoina.

Lopulta Nostalgia auttaa pöyhimään omia nostalgisia muistoja, sijoittuivat ne mihin aikaan tahansa.

Seuraa uutisia tästä aiheesta