Lotta Wennäkosken musiikissa on värikästä luontomagiaa - Kulttuuri | HS.fi
Kulttuuri|Konserttiarvostelu

Lotta Wennäkosken musiikissa on värikästä luontomagiaa

Kansanmusiikkinumerot eivät jääneet irrallisiksi välipaloiksi.

Säveltäjä Lotta Wennäkoski ja hänen puolisonsa Heikki Nikula soittivat unkarilaisia kansanlauluja konsertin kappaleiden välissä. Kuva: Maarit Kytöharju / Avanti

Julkaistu: 9.2. 15:04

Nykymusiikki

Zeng. Lotta Wennäkosken 50-vuotisjuhlakonsertti G18 -juhlasalissa. Kamariorkesteri Avanti! József Hárs, kapellimestari, Virpi Räisänen, mezzosopraano, Eero Saunamäki, nokkahuilut, Heikki Nikula, bassoklarinetti, Ville Syrjäläinen, lyömäsoittimet.

Nykysäveltäjämme ovat myös jonkun soittimen taitajia. Juhlakonserteissaan yksi jos toinenkin saattaa esiintyä myös muusikkona, varsinkin pianistina.

Eipä ole tullut ennen kuulluksi, että nykysäveltäjä laulaa juhlakonsertissaan. Lotta Wennäkoski sahasi viulua ja lauloi samalla unkarilaisia kansanlauluja aidolta kuulostavalla terävällä soinnilla. Hänen miehensä Heikki Nikulan bassoklarinetti myötäili maanläheisesti muristen ja matalia rytmipotkuja jumputtaen.

Wennäkoski ihastui unkarilaiseen kansanmusiikkiin kolmisenkymmentä vuotta sitten opiskellessaan vuoden Budapestin Bartók-konservatoriossa. Suomeen palattuaan hän soitti kahtena kesänä Kauppatorilla kansanmusiikkia Pántlika-duossa.

Yleisöä railakkaat rallatukset riemastuttivat, eikä ihme.

Kansanmusiikkinumerot eivät jääneet irrallisiksi välipaloiksi. Konsertin päätösnumerona oli Zeng (2019) nokkahuilistille, lyömäsoittajalle ja jousikvintetille, joka hyödyntää kahta unkarilaista kansanlaulua.

Zeng tarkoittaa kaikumista tai kajahtamista. Se alkoi villillä ja paukkuvalla tanssilla, hiljeni, kiihtyi, visersi korkealla ja tummeni alttomaisesti, huhuili ja kumisi hiljaisesti, jumputti ja väreili, rätisi ja jyrisi ja päättyi hiljaisuuteen ja napsahdukseen.

Zengissä on luonnon- ja elämänläheinen, nouseva ja laskeva orgaaninen syke. Sen lämpötila vaihtelee kuumasta viileäksi. Siinä voi kuulla myös eri vuorokaudenajat, päivän kiihkeän ja rajun poltteen ja Bartókin mieleen tuovan hiljaisen yömusiikin linnunlauluineen.

Taidokas jännitekaari on myös illan muissa teoksissa.

Konsertti alkoi laulusarjalla I stället för vingar Eva-Stina Byggmästarin runoihin (2014–16). Se on polttavan ilmaisuvoimaista, luonnonläheistä taikamusiikkia, jota mezzosopraano Virpi Räisänen lauloi kuin noitamaisessa transsissa, milloin ääni villisti kiljahdelleen ja hyppien, milloin syvään suruun vaipuen.

Omaa magiaansa on laulusarjan värikkäässä, kirkkaasti välkkyvässä ja tumman mystisessä sointispektrissä.

Luontoassosiaatioita herätti myös Hele (2018), ainakin silloin, kun lintupillit olivat äänessä. Hele on erittäin nopeasykkeistä, lyhyistä nuottiarvoista rakentuvaa, pistemäisesti nykivää, viuhahtelevaa ja poukkoilevaa musiikkia.

Heleen maanista säkätystä, ujellusta, puhinaa ja sirinää oli hauskaa seurata. Sekin on soinnillis-motiivisen mielikuvituksen räjähdysmäinen, tarkasti rytmitetty purkaus.

Konsertin teoksista perinteisin on Kuule (2007) bassoklarinetille ja yhtyeelle. Nikulan bassoklarinetti tuntui aluksi heräävän unestaan puhisten ja huokaillen. Sitten se alkoi nousta laajalle äänialueelle improvisaationomaisesti polveillen ja kaarrellen, sellon ja fagotin eleiden sysääminä.

Kuule kasvoi tihentyen ja kiihtyen väkevän ekspressionistiseksi vyöryksi.