Juice Leskinen avautui laulu laululta - Kulttuuri | HS.fi
Kulttuuri

Juice Leskinen avautui laulu laululta

Radio 957:n 40 tunnin Juice 40 -haastattelut puretaan kirjoiksi lauluntekijän 70-vuotisjuhlien kunniaksi. Ensimmäisessä osassa Leskinen puhuu 1970-luvun tuotannostaan.

Waldemar Wallenius, Juice Leskinen ja Harri Tuominen saivat aikaan 40 tunnin Juice 40 -ohjelmasarjan Tampereella 1989–1990. Kuva: Pasi Toivonen

Julkaistu: 10.2. 2:00, Päivitetty 10.2. 11:22

Juice puhuu – Kootut muistelmat Vol 1. Toim. Kaj Lipponen, Harri Tuominen ja Waldemar Wallenius. Into. 247 s.

Juice Leskinen (1950–2006) täyttäisi 19. helmikuuta 70 vuotta, ja häntä muistetaan perinteisin menoin.

Tänään maanantaina julkaistaan Juice puhuu. Kootut muistelmat Vol 1 -kirja. Juice Leskisen musiikkiin on tehty myös kaksi uutta musikaalia Kuopioon ja Tampereelle.

Leskinen jaksaa siis kiinnostaa, vaikka edellisestä muisteluaallosta on vain runsas vuosi. Teppo Airaksisen ohjaama Juice-elokuva sai ensi-iltansa 26. joulukuuta 2018.

Juice puhuu -kirjan takakansi väittää teoksen perustuvan ”leikkaamattomiin haastattelunauhoihin, joita ei koskaan aiemmin ole päässyt julkisuuteen”.

Todellisuudessa kirja perustuu tamperelaisen Radio 957:n kuuluisaan Juice 40 -ohjelmasarjaan, jossa Waldemar Wallenius ja Harri Tuominen haastattelivat Leskistä tämän tuotannosta levy levyltä ja laulu laululta. Jättiurakka tehtiin lähestyvien 40-vuotisjuhlien kunniaksi vuosina 1989 ja 1990.

Leskisen musiikkia oli silloin kertynyt levyille jo noin 20 tuntia. Levyistä puhuttiin yhtä paljon kuin niiden kuunteluun meni aikaa, joten lopulta koossa oli peräti 40 tunnin Juice 40 -ohjelmasarja, jota Radio 957 on lähettänyt myös uusintoina.

On jopa kulttuuriteko, että Kaj Lipponen on translitteroinut ja editoinut sarjan puheet – tosin niin, että äänessä on vain Leskinen.

Tämä syö hieman alkuperäisversion dynamiikkaa, jossa Wallenius oli Tuomisen mielestä Juicen ”ilkikurinen haastaja” ja Tuominen perinteisempi keskustelun jäsentelijä. Kysymyksiä referoidaan hakasuluissa kuitenkin vain silloin, kun asiayhteys ei selviä Leskisen puheesta.

Kirja ei tietenkään soi, mutta löyhästi laulu laululta etenevä rakenne tekee siitä oivan lukukumppanin, kun sukeltaa Leskisen tuotantoon vielä kerran.

Ensin on tosin varmistettava, että saatavilla on myös sinkkujen b-puolet, jotka löytyvät esimerkiksi Syksyn sävel -boksilta.

Enpä esimerkiksi muistanutkaan että Vaimoni on Frankenstein kulkee 7/4-tahtilajissa, mitä Leskinen kehaisee kirjassa kuin parempikin progemies.

Läpi käydään myös Juicen muille tekemät laulut tai niiden sanoitukset Tabula Rasan levyttämästä hienosta Rakastatko vielä kun on ilta -sanoituksesta lähtien.

Ja tämä on vasta vol 1, koska 247 sivuun mahtuu vain tuotanto Viidestoista yö (Tauko III, julkaistu 1980) -levyyn asti.

Tuotanto Kuusessa ollaan -joululevystä (1980) vuoden 1990 alkuun käydään siis läpi vasta syksyllä ilmestyvässä seuraavassa osassa.

Coitus Int. -yhtye vuonna 1972 : Max Möller, Harri Rinne, Mikko Alatalo ja Juice Leskinen. Kuva: Love Records

Kirja alkaa kauniilla Tampere-kuvauksella. Juankoskelainen Juice liftasi kaupunkiin 1969 ja katsoi Kalevankankaan hautausmaalta kaupunkia elokuisena iltana päättäen, että ”tää on se juttu”.

Seuraavana vuonna hän saapui kaupunkiin opiskelijana ja tutustui vähitellen Mikko Alataloon ja Harri Rinteeseen.

Hän puhuu Tuomiselle ja Walleniukselle hyvin lämpimästi kolmikon aluksi hyvin epämuodollisesta yhteistyöstä Rinteen asuinpaikassa Tampereen Otavalankatu 8:ssa. Vähitellen syntyi kokoonpano Los coitus interruptus, jonka kautta Leskinen ponnisti lopulta kolmanneksi merkittäväksi varhaiseksi suomenkielisen rockin lauluntekijäksi Hectorin ja Dave Lindholmin ohella.

Leskinen oli saanut kitaran Juankoskella vuonna 1968 ja diggaili Beatlesia niin paljon, että Heinolassa jyrää -laulun b-osakin on musiikillisesti suora laina Beatlesin Back in the USSR -laulun b-osasta.

Toinen tärkeää vaikuttaja oli Bob Dylan, jonka lauluja hän käänsi jo koulussa opettajienkin nähtäväksi. Kotimaisista vaikuttajista Reino Helismaan tekstit saivat alleviivauksia toivelauluvihoista jo Leskisen murrosiässä.

Jarkko Laineen sanoitukset ja Suomen talvisota 1939–1940-ryhmä olivat myös ilmeisiä vaikuttajia, mutta olin unohtanut, miten tärkeäksi Juice koki Eero Koivistoisen Valtakunnan. Kannattaa kuunnella Vesa-Matti Loirin laulama Vorwärts ja Eero Raittisen laulama Lennosta kii! tuolta levyltä. Yhtymäkohdat varhaiseen Leskiseen, kuten ensilevyn Zeppeliiniin, käyvät ilmeisiksi.

Juice Leskinen oli vielä monipuolisempi ja kunnianhimoisempi kuin moni ehkä muistaa. Hän kertoi halunneensa albumeihin ”sinfonisen rakenteen” ja jo toisella levyllä Per Vers, runoilija (1974) se onnistui.

Per Versin biisijärjestys kertoo Leskiselle itselleen selvän tarinan: alussa laitetaan Suihke kainaloon, hymyillään kuin lapsi ja bailataan kuin paraskin Panomies. Seuraa morkkis, Keuhkoon pistää ja erinäisten seikkailujen ja itsetutkiskelujen jälkeen nykypäivän Odysseus herää peräti Afroditen poikana uuteen aamuun kokemuksista rikastuneena.

Myös Tauko I (1978), Tauko II (1979) ja Viidestoista yö (Tauko III, 1980) olivat Leskisen suunnitelmissa alusta pitäen trilogia.

Ensimmäinen levy käsittelee yksilöä ja alkaa tunnetusti Skitsofrenia-kappaleella, toinen lauluntekijää musiikkibisneksen lainalaisuuksien kourissa ja kolmas kahden yksilön välistä dynamiikkaa jopa kahden viikon ryyppyreissun jälkeen, josta Viidestoista yö tietysti kertoo. Tapojensa mukaisesti Leskinen vähätteli tämänkin ryyppyputken merkitystä.

Ei se ollu mikään liskojen yö. Viidestoista yö. Ei mulla mitään hirveetä kankkusta ollu. Mul oli vaan semmonen olo, että voi olla, että vihdoin pääsen uneen. Ja silmissäni on katse lapsen eksyneen. Kaksi viikkoo [dokannut]. Nii, sen takia. Se loppu sit siihen. Kaks viikkoo piti dokata, et saatiin toi biisi aikaan.

Kun aikoinaan haastattelin Leskistä, hän puhui yllättävän paljon klassisesta musiikista: Erik Tawaststjernan viisiosainen Sibelius-elämäkerta oli luettu, oopperassa hän oli käynyt kuuntelemassa Aulis Sallista ja Joonas Kokkostakin Juice tuntui arvostavan.

Sama asenne paistaa tässäkin kirjassa: sinfonioiden lisäksi hän kertoo diggaavansa oopperaa ja balettia, muistuttaa lainanneensa Haydnilta Elämässä pitää olla runkkua -sävellyksen väliosan ja haaveilee yhteistyöstä Esa-Pekka Salosen tai Jukka-Pekka Sarasteen kanssa.

Suhde Mikko Alataloon käydään läpi monipuolisesti. Leskinen ylistää Alatalon musiikillisia valmiuksia ja niiden tuomaa apua itselleen, vaikka välillä he tekivät myös toisiaan arvostelevia lauluja.

Leskinen koki seuraavat Alatalon rivit itseensä viittaaviksi: Sä haastoit minut kuoppiin, vaikka tuskin juosta jaksan, et sietänyt, kun mulla meni hyvin [Meri, jota seilaan].

”Se oli niin epäoikeudenmukainen”, Leskinen valitti. ”Enhän mä ollut haastanut ketään lähtökuoppiin enkä ollut sietämättä, jos toisella menee hyvin.”

Leskinen puolestaan riimitteli Alatalosta seuraavaa: Väitit tuntevas kaikki knopit, ja että tason pystyt ylläpitään / Mut tiedät vain mitä minulta opit – eikä se ole vielä mitään [Iaeae].

Tämäkin oli täysin epäoikeudenmukaista ja Leskinen selittää, että he vain kävivät läpi mitä ulkomaisessa rock’n’rollissa oli siihen mennessä tehty ja niinpä he tekivät myös toisilleen arvostelevia lauluja, kuten Beatlesin jäsenetkin olivat tehneet. Tunnetuin esimerkki tästä on John Lennonin How Do You Sleep, joka oli perin ilkeä ivalaulu Paul McCartneylle.

”Periaatteessa mikä hyvänsä biisi voitais katsoa Lennonin vaikutuksen alaisuudessa syntyneeksi, koska se on ollu aina hyvin tärkee. Valtava vaikutus edelleenkin. Se on ikään ku koko ajan läsnä.”

Näillä nauhoilla Leskinen korostaa lopuksi, että Alatalo ei ollut lainkaan falski, vaan aito ja terävä analyyseissään.

Kirja on runsaudensarvi ja huomattavasti käyttökelpoisempi kuin taiteilijan itsensä suppeat Siinäpä tärkeimmät -muistelut vuodelta 2003. Lyriikkaan ja musiikkiin keskittyvänä se täydentää myös Antti Heikkisen mittavaa Risainen elämä -elämäkertaa oivasti.

Näillä nauhoilla pääpaino on ahkeran tuotteliaisuuden ilmentymissä. Elämän risaisuudesta mainitaan sen verran, että maksakirroosin aiheuttamasta sairaalareissusta selvinnyt Juice joi haastattelujen aikaan vedellä laimennettua valkoviiniä. Aamupäivällä vesi oli pääosassa, iltapäivällä oli toisin.

Ja pari kertaa taiteilijan päihtymys aiheutti haastattelusession uusimisen seuraavana päivänä kohdasta, jossa artikulointi oli vielä ymmärrettävää.

Juice Leskinen 40-vuotispäiviensä alla helmikuussa 1990. Kuva: Reijo Hietanen

Leskisen maailmankuva oli itsenäisen individualistin ja verotusta kauhistelevan yrittäjän.

Hän mainitsee osallistuneensa Juankoskella kokoomusnuorten vapaa-ajan toimintaan, kunnes jäsenmaksu olisi pitänyt maksaa. Myöhemmin Leskinen puolusti sanansa devalvaation myötä syönyttä kokoomuslaista valtiovarainministeriä Iiro Viinasta kuuluisalla sähkeellään ”Vellihousut vittuilee. Älä nyt ainakaan anna periksi.”

Puoluepolitiikkaa hän sinänsä vierasti ja väitti jopa, että joukkoliikkeet eivät ole saaneet ”mitään aikaan”. Hän piti valistunutta yksinvaltiutta parempana vaihtoehtona kuin demokratiaa, mutta myönsi toki, että yksinvaltiaat eivät käytä valtaansa valistuneesti.

Leskinen halveksi korrektiutta, myös korrektia kielenkäyttöä. Tämä heijastui tietysti sanoituksiin.

Osapäivänatsi-sanoitustaan (Keskitysleirin ruokavalio -levyllä vuodelta 1976) hän ruotii tavalla, joka kertoo aikojen muutoksesta.

Sanoitus kertoo keskitysleirin vartijasta, joka kuvailee erilaisten etnisten vähemmistöjen ruumiinosien herkullista makua lapsilleen. Taustalla oli Veikko Huovisen Veitikan lukuelämys ja tieto eräästä keskitysleirin vartijasta, jota pidettiin siviilissä moitteettomana perheenisänä. Leskiselle ihminen oli kuitenkin vastuussa teoistaan myös, kun hän tottelee ylempiään. Työminää ja siviiliminää ei voi erottaa toisistaan.

Viime vuoden Maustetytöt-kohua muistaen voinee arvata, että kaikki nämä tasot jäänevät nykyisin sen alle, että Leskisen sanoituksessa mainitaan laulun ”osapäivänatsin” suulla n-sana.

1970-luvulla Leskisen strategia saattoi toimia: sanoituksen voinee nähdä pyrkimyksenä tuoda natsimielinen rasismi näkyväksi ja halveksittavan naurettavaksi makaaberein sanankääntein. Kokonaisuuteen kuului myös tietty lastenlaulumaisuus: ”Kaikki, minkä isi laulaa, lapset ottaa laulukseen.

Nykyisin rasistit itse tekevät terminologiaansa ”sosiaalisen median” jättiyritysten alustoilla näkyväksi perin laajasti ja algoritmit vielä korostavat kuohuttavimman ja paheksutuimman sisällön näkyvyyttä. Nyky-ympäristössä sanoitus 1970-luvulta voinee toimia myös sen syntyhetken intentioiden vastaisesti.

Se on paradoksi, josta sanoja ja niiden merkityksen muutoksia koko ikänsä tutkaillut Leskinen olisi varmaankin tehnyt lauluja ja kolumneja.

Ja sen paradoksin kanssa painitaan taas kirjasarjan toisen osan ilmestyessä.

Myös vuoden 1981 Ajan henki -levyn avausraita Mussolini perusdiini teki näkyväksi rasistista ja seksuaalisiin vähemmistöihin kohdistuvaa kuvastoa – ja samalla uusinsi sitä.

Juice Leskinen lavalla Suomi-kitaransa kanssa vuonna 1981. Kuva: Markku Bärman

Kuopion musikaalissa on uusi juoni 1990-luvun lamasta, Tampereella kerrataan Juicen elämää

Kuopion kaupunginteatterissa pyörii parhaillaan Kaksoiselämää-musikaali, jossa Juice Leskisen laulut yhdistyvät Soundin emerituspäätoimittaja Timo Kanervan kirjoittamaan tarinaan 1990-luvun lamasta. Pääosassa on valuuttalainan ja Iiro Viinasen toteuttaman devalvaation jälkeen pulaan joutuva ravintolanpitäjä-karaokeisäntä Einari, jota näyttelee Leskisen entinen bändikaveri ja pitkän linjan ammattinäyttelijä Puntti Valtonen.

Idean Kanerva sai Girl from the North Country -musikaalista (2017), jossa Bob Dylanin laulut yhdistetään vastaavasti 1930-luvun lama-ajasta kertovaan tarinaan.

Tampereella sai puolestaan lauantaina ensi-iltansa Suomen musiikkiteatterin Viidestoista yö -musikaali, joka kertaa Leskisen elämäntarinaa. Pääosassa Juicena on Matti Mikkonen eli Matthau Mikojan).

Oikaisu 10. helmikuuta klo 11.15. Bob Dylanin lauluihin tehdyn musikaalin nimi oli aluksi kirjoitettu virheellisessä muodossa North Country Girl.

Maustetytöt pyytää n-sanaa anteeksi ja sanoo, ettei Emma-ehdokkuuksien menettämisellä ole heidän tulevaisuudelleen merkitystä

Maustetytöt pääsi sittenkin Emma-ehdokkaaksi – yhtyettä raadissa arvostellut Renaz Ebrahimi astuu esiin kirjoituksessaan Ylellä

Radioarvostelu|Vuonna 1990 valmistunut haastattelusarja Juice 40 on mainosradion todellinen helmi – ja ohjelma, jollaisia ei enää tehdä

Juicen risainen elämä: Testaa, tunnetko suomirock-ikonin uran vaiheet

Seuraa uutisia tästä aiheesta