Tame Impalan Kevin Parker on mestari luomaan retrotyylikästä indie-psykedeliaa, mutta pitkään odotettua albumia vaivaa laimeus

Albumi / pop

Tame Impala: The Slow Rush. Fiction. ★★★

Kuvittele täyteläisen hemaisevasti soiva pop-teos, joka kuulostaa mosaiikilta hyväksi havaittuja vaihtoehtoartisteja – vaikka nyt The Flaming Lipsiä, Animal Collectivea ja Daft Punkia.

Kaiken hyvän psykedeelisen maalailun ja retrobiittien jälkeen kappaleista ei kuitenkaan jää erityistä muistijälkeä, mitä nyt taidokkaan soinnin ja onttojen kappaleiden hämmästyttävä ristiriita.

Jotenkin näin voi kuvailla viime vuosien keskeisiin indie-nimiin lukeutuvan australialaisen Tame Impalan neljättä albumia, jonka julkaisu on vaikuttanut pitkittyneeltä pihtaamiselta.

Viime Flow-festivaalin pääesiintyjä on studiossa yhtä kuin 34-vuotias Kevin Parkerhttps://www.hs.fi/haku/?query=kevin+parker. Hän säveltää, sanoittaa, laulaa, soittaa ja miksaa musiikin.

Ujonoloinen Parker on ollut päättyneen vuosikymmenen keskeisiä popin tuottajia ja tyyliniekkoja, mutta myös eräänlainen uuden kaupallisen hipster-coolin perikuva vähän samaan tapaan kuin Parkerin yhteistyökumppani Mark Ronsonhttps://www.hs.fi/haku/?query=mark+ronson.

Parkerin studiossaan rakentamat musiikilliset pilvilinnat onnistuivat täydellisesti edellislevy Currentsilla (2015). Vuoroin uneliaasti silitellyt, vuoroin kimmeltävästi sykkinyt albumi nosti Tame Impalan indien supertähdeksi ja yhdeksi Flow’n eniten toivotuksi esiintyjäksi.

Parkerin saavutuksiin on tähän asti voinut laskea eräänlaisen popin sillanrakentajan roolin. Tame Impalan pehmorock-nostalgian ja näpsäkän nykytuotannon yhdistelmä on vedonnut eri sukupolviin ja yleisöihin ilman, että jälki on vaikuttanut liian laskelmoidulta tai ummehtuneelta.

Tame Impalalle on kertynyt eri palveluissa yli puolitoista miljardia striimausta, ja Parkerille on virinnyt projekteja Travis Scottinhttps://www.hs.fi/haku/?query=travis+scottin, Kanye Westinhttps://www.hs.fi/haku/?query=kanye+westin ja Lady Gaganhttps://www.hs.fi/haku/?query=lady+gagan kanssa. Suurelle yleisölle Tame Impala on silti jäänyt vieraaksi.

Perjantaina vihdoin julkaistavan The Slow Rushin oli määrä ilmestyä jo vuosi sitten keväällä. Perfektionistiksi mielletty Parker painoi kuitenkin jarrua ja julkaisi kiertueen alla vain kaksi singleä. Niistä parempaa, piano-house-hengessä laiskasti potkivaa Patienceä, ei ­uutuusalbumilta löydy.

Vaikka levy ei onnistu lumoamaan päättyneen vuosikymmenen pop-valioihin syystä nostetun Currentsin tavoin, lähes tunnin mittainen uutuus soi kokonaisuutena kädenlämpöisiä singlejä maukkaammin.

Parkerin viehtymys pelkistettyyn rakenteeseen, kuten yksinkertaiseen kiertoon perustuvaan disko- ja house-musiikkiin, paistaa hienosti läpi.

Ongelmat löytyvät biisinkirjoituspuolelta. Parker rakentaa kuoh­keaa sointiaan ihailtavan huolellisesti, mutta kappaleista puuttuu imua ja tarttumapintaa. Ne ovat liikaa tapettia.

Edellislevyn loistava indie-hitti The Less I Know the Better kutsui tanssimaan, mutta kappaleen haikeuteen saattoi myös hukuttautua peiton alla. Yhtään niin hyvää laulua ei uutuudelta löydy.

Levyn parempaa laitaa edustaa Breathe Deeper -kappale, jossa letkeä syke yhdistyy huuruiseen piano-house-sävyyn ja lopulta Daft Punkin Da Funkin sekopäisyyden mieleen tuovaan erikoiseen outroon.

Näyttävästi soiva mutta tylsähkö Lost in Yesterday velloo sanoituksen nostalgiassa – moni kappale heijastelee Parkerin mukaan ajan kulumista, mikä kuulostaa valjulta teemalta.

It Might Be Timen kertosäkeen paiskova komppi ja syntetisoijat siivittävät Parkerin tutkailemaan laiskasti ikääntymisen merkkejä: ”It might be time to face it / you ain’t as cool as you used to be”.

Perään välisoittomaisen Glimmerin tanssibiitti yllättää lupaavalla nostatuksella, mutta kappale hyytyy kasaan ennen aikojaan. Vajaa vuosi sitten julkaistusta Borderline-singlestä mukana on hienoisesti päivitetty, aiempaa onnistuneempi versio.

Tame Impalan uran alkupään rocksävyihin uutuus ei palaa. Kantavan johtoajatuksen puutteessa albumi muistuttaa laimeampaa versiota Currentsista sekä lähinnä kelvollista kahvilasoittolistaa, jollaisen kuraattoriksi Parker on kuin myöntynyt sen sijaan, että olisi kirjoittanut uuden merkkiteoksen.

Helmikuun Billboard-lehdessä Parker kertoi haluavansa olla Max Martinhttps://www.hs.fi/haku/?query=max+martin, listapopin ruotsalainen tuottajatähti. Sellainen vaatisi terävyyttä, jollaiseen varmistelulta kuulostava The Slow Rush ei anna aihetta.

Kriitikon valinnat: Elämänmakuinen Sofa ja Turun teini-ihme

Albumi / rap, elektroninen

Sofa: BFF.

Warner. ★★★★

Yhtä aikaa Teatteri­korkea­koulussa näyttelijöiksi opiskelleiden Sonja Kuittisenhttps://www.hs.fi/haku/?query=sonja+kuittisen ja Fanni Noroilanhttps://www.hs.fi/haku/?query=fanni+noroilan rap-pop-duo on ihastuttanut ensi­kosketuksesta lähtien. Sofan aktiivisuuteen nähden ensialbumin ilmestymistä vasta nyt voi pitää yllättävänä.

Noah Kininhttps://www.hs.fi/haku/?query=noah+kinin suureksi osaksi säveltämä ja tuottama hieno levy potkii ilahduttavan elämänmakuisena ja irtonaisena. Räväköistä keikoista tunnetun kaksikon sanoitukset liukuvat luontevasti pohdiskelevasta henkilökohtaiseen ja kantaaottavaan. Ilmavan elektronisista taustoista kuultaa rauhallisempina hetkinä aavistus Sannistahttps://www.hs.fi/haku/?query=sannista muistuttavaa haikeutta.

Albumi / r&b, pop

Louie Blue: Notes.

Booa Music.

★★★

Turkulaisen Louie Bluenhttps://www.hs.fi/haku/?query=louie+bluen eli 18-vuotiaan Alec Moborginhttps://www.hs.fi/haku/?query=alec+moborgin kohdalla on vaikea kuvitella arviota, joka ei nostaisi muusikon ikää ja musiikin epäsuomalaista tyylikkyyttä.

Singleillään huomiota keränneen Moborgin yhdeksän kappaleen levy on kuulemma silti vasta välivaihe ennen varsinaista tulevaa debyyttialbumia.

Sulavalinjainen elektroninen r&b-pop herättää enemmän ihastelua kuin suoranaista innostusta; Frank Oceaninhttps://www.hs.fi/haku/?query=frank+oceanin, Sadenhttps://www.hs.fi/haku/?query=saden ja James Blakenhttps://www.hs.fi/haku/?query=james+blaken kaltaiset vertailukohdat nousevat esiin Moborgin omaa ääntä selvemmin. Ensikeikka on luvassa maaliskuun lopulla Tallinnan musiikkiviikoilla.

Albumi / vaihtoehtoinen

Erki Pärnoja: Leva

Playground

★★★★

Ewert and the Two Dragons -yhtyeen kitaristi Erki Pärnojahttps://www.hs.fi/haku/?query=erki+parnoja lienee tunne­tuimpia virolaisia indie-muusikoita Suomessa.

Neljännellä soololevyllään tallinnalainen multi-instrumentalisti jalostaa elokuvallisen kudelmaista sointiaan ja kuulostaa onnistuneen täysipainoiselta. Yhtenä instrumenttina dynaamisessa äänimaisemassa kajastaa nyt Pärnojan oma laulu.

Kaikua, haikeutta, luuppeja, paisuttelua, kerroksellisuutta ja laakeita näkymiä; kirjo ulottuu yllättävän luontevasti dreampop-sävyistä progressiiviseen ja aina Radioheadin viime levyn ilmavan melankolian suuntaan.

Albumi / rock

Green Day: Father of All Motherfuckers.

Reprise. ★★★

”Ei ruotsalaisia biisin­kirjoittajia. Ei trap-biiittejä.” Muun muassa näillä sanoin Suvilahteen toukokuussa konsertoimaan saapuva Green Day on markkinoinut Twitter-kuvan perusteella uutta albumiaan – ilmeisesti tarkoituksena pyllistää listapopin ennustettavuudelle.

Konkaritrio kompastuu rehvakkaasti soivalla, blues-, soul- ja glamrock-sävyjä hyödyntävällä 13. studioalbumillaan kovin riskittömään mielikuvituksettomuuteen, vaikka suunta olisikin yhtyeelle itselleen tuore. Olematonta 26 minuutin mittaa voi sentään pitää mammuttiluokassa virkistävänä.