Ankerias on viemässä mysteerinsä hautaan, ja siitä syntyi yksi vuoden kiinnostavimmista tietokirjoista - Kulttuuri | HS.fi
Kulttuuri

Ankerias on viemässä mysteerinsä hautaan, ja siitä syntyi yksi vuoden kiinnostavimmista tietokirjoista

Ruotsalaisen Patrick Svenssonin ankeriasta käsittelevä kirja on yritys kirjoittaa oma kuollut isä eläväksi – ja se on myyty 33 maahan.

Kirjailija Patrik Svensson uskoo, että ihminen kaipaa salaisuuksia, jotka eivät selviä. Hänet kuvattiin Limhamnin vanhalla kalastusalueella Mälmössa. Kuva: Julia Lindemalm

Julkaistu: 16.2. 2:00, Päivitetty 16.2. 6:27

Tukholma

Ankerias on pohjan tuntumassa viihtyvä käärmemäinen ja limainen kala.

Jos se vastoin tahtoaan nostetaan ylös syvyyksistä, sillä on tapana kiertyä kalastajansa ranteen ympärille.

Se ei vaikuta luontokappaleelta, josta voisi kirjoittaa menestyskirjan. Sellainen siitä on kuitenkin nyt kirjoitettu.

Hyvä niin. Ankeriaan tarina on ihmeellinen, ja sen päähenkilö saattaa vielä olla pelastettavissa.

Ruotsalainen toimittaja Patrick Svensson vastaa puhelimeen Malmöstä.

Elokuussa 2017 hän alkoi kirjoittaa ensimmäistä kirjaansa salassa kaikilta paitsi vaimoltaan ja kahdelta lapseltaan.

Syntyi Ålevangeliet.

”Ankerias on kiehtonut minua lapsesta asti”, Svensson sanoo. ”Mutta kiinnostukseni tuntui kapealta ja nörttimäiseltä. En ollut varma, jakaako kukaan sitä.”

Kyllä jakoi. Kustantamo innostui. Nyt kirjan oikeudet on myyty 33 maahan. Suomennos Ankeriaan testa­mentti tuli julki tammikuun lopussa.

Yhdysvalloissa oikeuksista maksettiin kustantajan mukaan ”elämän muuttava summa”. Ruotsissa kirja voitti tietokirjojen sarjassa paikallisen Finlandia-palkinnon eli August-palkinnon.

Svensson on jäänyt määrittämättömän pituiselle virkavapaalle Etelä-Ruotsin aluelehdestä Sydsvenskanista. Pitää matkustella puhumassa ankeriaasta.

”Tuntuu epätodelliselta”, Svensson sanoo.

Epätodellinen on myös ankeriaan elämänkaari. Kun se kuvataan kirjan alussa, epäilys ankeriaan kiinnostavuudesta muuttuu kunnioittavaksi ihmettelyksi.

Näin elää ankerias:

Se kuoriutuu läntisellä Atlantilla suurten merivirtojen rajaamalla syvällä merialueella, jota kutsutaan Sargassomereksi.

Se ajautuu kahdesta kolmeen vuotta kohti Euroopan rannikkoa merivirtojen mukana vain muutaman millin mittaisena pajunlehteä muistuttavana leptocephalus-toukkana.

Rannikolla se kokee ensimmäisen muodonmuutoksensa ja muuttuu sormen mittaiseksi lasiankeriaaksi, baskien herkuksi.

Lasiankeriaana se etsii kotinsa jostain makeasta vedestä ja muuttuu kelta-ankeriaaksi – sellaiseksi, jona me ankeriaan tunnemme. Se pysyttelee reviirillään. Joskus kuusi, joskus kuusikymmentä vuotta. Ankerias voi elää 90-vuotiaaksi. Ehkä pidempäänkin.

Kun aika on kypsä, se muuttuu vahvaksi ja mustaselkäiseksi hopea-ankeriaaksi. Kukaan ei tiedä, miten tai miksi ankerias tämän päätöksen tekee.

Sen suoli surkastuu, se kehittää itselleen sukuelimet ja uida luikertaa vara­ravinnon turvin viimeisen, kahdeksan tuhatta kilometriä pitkän matkansa takaisin Sargassomerelle. Yötä päivää. Kutemaan.

”Nyt ankerias on valmis, sen tarina on tullut päätökseensä, ja se kuolee”, kirjoittaa Svensson.

Näin oletamme. Yksikään ihmissilmä ei nimittäin vielä tänäkään päivänä ole nähnyt aikuista ankeriasta Sargassomerellä. Ei elävänä eikä kuolleena.

Voi olla, ettei koskaan näekään. Ankeriasta uhkaa sukupuutto.

Arvoituksellinen ankerias kiehtoo ja ällöttää.

Svenssonilla ja hänen isällään oli tapana käydä loppukesän lämpiminä öinä ankeriasta onkimassa. Oli ”ankeriashämärä”. Lepakot lentelivät ja joen törmä oli jyrkkä.

Isä oli asfalttityöläinen, mutta tunsi ankeriaan tarinan.

”Hän kertoi ankeriaan muodonmuutoksista ja että niistä voi tulla hyvin vanhoja. Hän kertoi myös Sargassomerestä, jonka pelkkä nimi kuulosti satumaalta.”

Nämä kalastushetket ja isän ja pojan suhde muodostavat kirjan yhden tason.

Sen kanssa rinnakkain kulkee yli kaksituhatta vuotta pitkä tarina ankeriaan mysteeristä, joka kirjan loppua kohden nivoutuu yhä tiiviimmin yhteen isän ja pojan tarinan kanssa.

Ankeriaan kautta käsitellään ihmiselämän syviä kysymyksiä.

Suhdetta aikaan: hahmotamme sen tapahtumina ja elämänvaiheina, emme vuosina.

Suhdetta kuolemaan: kovasti kuolleelta vaikuttava ankerias alkaa uida kehää, kun sen heittää ämpäriin.

Suhdetta tuntemattomaan ja vaikeasti määriteltävään: ankerias ällöttää meitä samasta syystä kuin se meitä kiehtoo.

Svensson uskoo, että ihminen kaipaa salaisuuksia, jotka eivät selviä.

Kirjailija tai hänen isänsä eivät joen törmällä uskoneet Jumalaan, mutta heistä oli mukava täyttää mielikuvituksellaan niitä aukkoja, joita ankeriaan elämästä ei vieläkään tunneta.

Sargassomerelle palaaviin ankeriaisiin on kiinnitetty lähettimiä, mutta ne ovat kadonneet syvyyksiin kauan ennen määränpäätä.

”Olisinko pettynyt, jos Sargassomereltä lopulta löydettäisiin ankerias? Ehkä vähän, pakko myöntää!”

Kirjailijan mukaan kirjassa on paljon kyse myös juurien ja alkuperän pohtimisesta.

Jokainen meistä voi ankeriaan tavoin itse valita sen makean veden, jossa suurimman osan elämästään viettää. Voi päättää, mitä kutsuu kodiksi.

Patrik Svensson on pohtinut ankeriasta lapsesta lähtien. Kuva: Julia Lindemalm

Lähtökohtien ei tarvitse määrittää kaikkea. Voi luoda uusia perinteitä. Voi vaikka alkaa kalastaa poikansa kanssa.

”Emme ole biologian vankeja. Minusta se on positiivinen ja kaunis viesti.”

Toisaalta kirjailija uskoo, että jokaisella on oma Sargassomerensä. Paikka, jonne lopuksi haluaa palata.

”Moni ihminen tuntee tarvetta palata synnyinsijoilleen jossain kohtaa elämäänsä. Joko kirjaimellisesti tai sitten ajatusten maailmassa.”

Svenssonin Sargassomeri oli tämä kirja.

Svensson ei usko Jumalaan, mutta hän uskoo, että mikään, joka muistetaan, ei kokonaan kuole. Siitä tuli kirjan ruotsinkielinen nimi: Ålevangeliet. Ankeriaan evankeliumi.

Evankeliumi tarkoittaa ilosanomaa.

”Ajattelin, että jos tiedämme ankeriaasta, se säilyy mukanamme. Ja ennen kaikkea ajattelin isääni. Tämä oli yritys kirjoittaa hänet eläväksi.”

Ankeriaan kertomuksessa vierailevat isot nimet.

Jo antiikin Kreikan suurfilosofi Aristoteles oli ankeriaan edessä hämmentynyt. Hän halusi luokitella kaikki luontokappaleet, mutta ankerias tuotti vaikeuksia. Aristoteles päätyi päättelemään, että ankeriaat syntyvät mudasta.

Ankeriaan kanssa epäonnistui myös Sigmund Freud. Nuorena tiedemiehenä, ennen kuin hän tiesi luovansa psykoanalyysin ja alitajunnan käsitteet, hänet lähetettiin Triesteen tekemään ruumiinavauksia ankeriaille.

Yksi limainen kala toisensa jälkeen hän etsi ja etsi ankeriaan sukuelimiä. Yksiäkään ei löytynyt. Oli vain ahdas työhuone, veristä sotkua ja paha haju. Samalla hän koki seksuaalista turhautumista.

Svensson kertoo episodin mehukkaasti Freudin kirjeenvaihdon perusteella. Freud kuvaa lapsuudenystävälleen Triesten vahvasti meikattujen naisten kauneutta ja kutsuu heitä vuorotellen jumalattariksi ja pedoiksi. Hänen on keskityttävä tehtäväänsä.

Svenssonia kohtaus naurattaa yhä.

”Minusta ei ole täysin kohtuutonta olettaa, että tämä kokemus vaikutti hänen myöhempään tuotantoonsa.”

Triesten kokemusten jälkeen Freud hylkäsi kovat luonnontieteet ja omistautui pohtimaan sitä, mitä emme näe.

Lopulta tarvittiin yksi sitkeä tanskalainen, jotta pääsimme lähelle ankeriaan salaisuutta. Biologi ja tilanhoitajan poika Johannes Schmidt seilasi pitkin Atlanttia tuhansia kilometrejä vuosien 1904 ja 1921 välillä etsiäkseen verkoillaan aina vain pienempiä leptocephalus-toukkia.

Maailmansota tuli kiusallisesti väliin, mutta tavoite pysyi kirkkaana mielessä. Shmidtin ansiosta tiedämme kohtuullisella varmuudella, että Sargassomerellä ankeriaan täytyy lisääntyä.

Mikä Schmidtiä motivoi? Sitä hän ei koskaan selittänyt. Hänelle riitti, että jotain ei tiedetty ja se piti tietää. Svensson kunnioittaa häntä.

”Ihmisen tarve selittää maailmaa. Se on vahva ajuri.”

Nykyään kansainvälinen luonnonsuojeluliitto IUCN luokittelee euroopanankeriaan (Anguilla anguilla) erittäin uhanalaiseksi.

Euroopan rannikolle saapuvien lasiankeriaiden määrä on enää viisi prosenttia siitä, mitä se vielä 1970-luvun lopulla oli.

Ruotsissa ankeriaan kalastus kiellettiin kokonaan vuonna 2007, paitsi erityisluvalla. Svensson itse söi ankeriasta viimeksi monta vuotta sitten joulupöydässä.

Suomessa Juha Sipilän hallitus päätti vuonna 2018 suojella ankeriaan ainoastaan talvikuukausien ajaksi, vaikka vapaa-ajankalastajien järjestö kannatti täyskieltoa.

Suojelutyössä ankeriaan mysteeri on myös tragedia: jos sen vaellusreiteistä ja lisääntymisestä tiedettäisiin enemmän, sitä pystyttäisiin ehkä myös paremmin auttamaan.

Tiedämme lähinnä, että ankeriaan perikato on ihmisen toiminnan seurausta. Ihminen on levittänyt viruksia ankeriaspopulaatioiden välillä, ihminen on käyttänyt ympäristömyrkkyjä. Vesivoimaloiden turbiinit silppuavat hopea-ankeriaita, kun niiden matka Sargassomerelle on vasta alkanut.

Näiden lisäksi tulevat ne ihmisen vaikutukset, joita emme vielä ymmärrä.

Mitä kirjailija itse uskoo, selviääkö ankerias?

”Olen sentään vähän toiveikas. Tietoisuus ankeriaasta kasvaa. Ihmiset ovat alkaneet välittää siitä.”

Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti. Pojasta isästä ja maailman arvoituksellisimmasta kalasta (Ålevangeliet) Suom. Maija Kauhanen. Tammi. 272 s.