Kielletty! - Kulttuuri | HS.fi

Kielletty!

Sisällissodan jälkeen työväenteatterin tekijä saattoi joutua Suomessa vankilaan. Teatteri säilytti kuitenkin aina vapautensa. Se ja paljon muuta käy ilmi tutkija Mikko-Olavi Seppälän tuoreesta, työväenteatterin yli satavuotiasta historiaa valottavasta kirjasta.

Julkaistu: 17.2. 2:00, Päivitetty 17.2. 6:24

Vankileiriltä paennut punavanki on kuollut tulitaistelussa. Verneri Jokiruohon Voitetut sankarit tuomittiin lainvastaiseksi 1923. Helsingin Työväen Näyttämön esityksessä suojeluskuntalaisen roolia esitti Emil Skog. Kirjan kuvitusta. Kuva: Kansan arkisto

”Teatteri on aina ollut ovela paikka.”

Niin sanoo Mikko-Olavi Seppälä ja tietää eittämättä mistä puhuu.

Mikko-Olavi Seppälä kuvattiin Teatterimuseon Kansa näyttämöllä -näyttelyssä. Kuva: Rio Gandara / HS

Seppälä on teatterihistoriaan erikoistunut tutkija, ja hän nostaa oveluuden esiin sisällissodan jälkeisen ajan yhteydessä.

Sisällissodan jälkeinen Suomi oli valkoinen ja sodan jättämien henkisten haavojen käsittely oli kielletty.

Teatteri oli kuitenkin poikkeus. ”Silloin välittömästi sisällissodan jälkeen teatteri, kuten työväentalotkin, oli vastajulkisuuden paikka, jossa voitiin jutella vapaasti ja turvallisessa ilmapiirissä ja teatterin esityksillä kommentoida asioita”, Seppälä kuvailee.

”Silloin oli selvästi suuri kysyntä sisällissodan kokeneiden entisten punavankien kokemuksiin perustuvilla melodramaattisilla ja aika väkivaltaisillakin näytelmillä.”

Tampereen Jalkinetehtaan työntekijät pidätettiin keväällä 1923, kun he esittivät Verneri Jokiruohon Voitetut sankarit -näytelmää. Tuon jälkeen näytelmä kiellettiin koko maassa. Tämä kuva on Jalkinetehtaalla esitetystä Jokiruohon Veljesvihaa-näytelmästä. Sitä ei koskaan kielletty. Rooliasuissa Ali Lindholm ja J. Wuorinen. Kirjan kuvitusta. Kuva: Työväenmuseo Werstas

Mitä tahansa ei kuitenkaan suvaittu, vaan kolme näytelmää – Voitetut sankarit (1922), Valkoinen kosto (1921) ja Sovittamattomat (1922) – johtivat vankeustuomioihin.

Vankileiriltä paennut punavanki on kuollut tulitaistelussa. Verneri Jokiruohon Voitetut sankarit tuomittiin lainvastaiseksi 1923. Helsingin Työväen Näyttämön esityksessä suojeluskuntalaisen roolia esitti Emil Skog. Kirjan kuvitusta. Kuva: Kansan arkisto

Mutta vaikka kotimaisia näytelmiä kriminalisoitiin, eivät teatterintekijät olleet voimattomia.

”Voitiin ottaa vaikka saksalainen näytelmä, jossa työläiset olivat sankareita ja tehtaanomistajat konnia. Esittää sama asetelma, vaikka näytelmässä ei puhuttu Suomesta mitään. Siinä mielessä teatteri on ollut ovela paikka. Siellä on voitu aina esittää vastarinnan ilmauksia vaikka maassa olisi ollut pakkovalta.”

Seppälältä on juuri ilmestynyt Vastapainon kustantamana kirja Parempi ihminen, parempi maailma. Suomalaisen työväenteatterin päättymätön tarina.

Komeanimisen kirjan taustalla on TNL:n eli Työväen Näyttämöiden liiton tänä vuonna vietettävä satavuotispäivä, mutta lopputulema on kaikkea muuta kuin kuiva järjestöhistoriikki.

Kirjassa käydään läpi suomalaisen työväenteatterin viimeisimmät sata vuotta. Se, miten tavallisen kansan teatteriharrastus on 1860-luvulta lähtien muokannut suomalaista kulttuuria ja yhteiskuntaa ja miten tuo teatteri on usein syntynyt nimenomaan työväenyhdistysten yhteydessä. Kun hoviteatteria ei Suomessa koskaan ollut, eikä kaupallista teatteria syntynyt, on suuri osa sekä ammatti- että harrastajateattereista yhdistysten ja kansanliikkeiden perustamia.

Vuosisadan vaihteessa perustetuille työväenteattereille puuhattiin omaa yhdistystä jo 1909, mutta vasta joulukuussa 1917 liitto perustettiin. Mukana oli heti edustajia yli kuudeltakymmeneltä paikkakunnalta. Ensimmäinen yhteenliittymä jäi lyhytaikaiseksi: sisällissota alkoi tammikuussa 1918.

Vuonna 1920 Työväen Näyttämöiden liitto perustettiin uudelleen 21 näyttämön voimin. Perustamissäännöissä keskiöön nostettiin taidevalistus.

Vuonna 1921 TNL:oon kuului jo 61 teatteria ympäri maan.

Elokuvanäyttelijänä myöhemmin tunnettu Siiri Angerkoski (1902–1971) nousi ammattilaiseksi 1920-luvun työväenteattereissa. Tässä Jyväskylässä prinsessa Jutan roolissa. Kirjan kuvitusta. Kuva: Teatterimuseo

Sisällissodan aiheuttamien traumojen hoidossa teatterilla oli varmasti myös terapeuttinen vaikutus, Seppälä sanoo.

”Sota on ollut valtava henkinen kriisi, jonka jälkeen omaa identiteettiä ja ihmisarvoa alettiin parsia kokoon. Se näkyi 1920-luvulla selvästi.”

Samanlainen ilmiö oli nähtävillä toisen maailmansodan jälkeen. ”Jos katsotaan, mitä teattereissa silloin esitettiin, niin oli Huomenna hän tulee, paljon juutalaiskuvauksia, kommunistikuvauksia, karjalaisevakkonäytelmiä. Työstettiin sodan menetyksiä, paikkailtiin sitä, että itsestä oli pudonnut palanen pois. Pienempi tai isompi.”

Yhdessä suhteessa sisällissodan ja toisen maailmansodan jälkeiset teatterikatsomot kuitenkin erosivat toisistaan merkittävällä tavalla. Talvi- ja jatkosota toimivat kansaa yhdistävänä kokemuksena: jaosta työläisten ja herrasväen teattereihin voitiin alkaa päästää irti.

”Se johti siihen, että teattereita alettiin yhdistellä.”

Sisällissodan jälkeen oli toisin. ”Silloin ei voitu suurin surminkaan jakaa samaa katsomoa. Juuri siksihän työväenteattereita oli rakennettu, ettei tarvinnut käydä samassa katsomossa herrasväen kanssa, olla alisteisessa asemassa.”

Helsingin Työväen Näyttämö esitti ruotsalaisen kansannäytelmän Vermlantilaisia Vallilan ulkoilmateatterissa kesällä 1927. Kirjan kuvitusta. Kuva: Kansan arkisto

Se, miten nopeasti teatteritoiminta käynnistyi sisällissodan jälkeen, saa Mikko-Olavi Seppälän edelleen hämmästymään. ”Vuoden 1919 aikana teatteri elpyi käytännössä kaikkialla Suomessa.”

Vuonna 1917 Suomessa oli ollut vain kuusi valtionapua nauttivaa ammattiteatteria. Keväällä 1919 avustuksen pariin pyrki 25 teatteria, joukossa jo seitsemän työväenteatteria.

Teatteri oli läsnä myös sisällissodan jälkeisillä vankileireillä: tiedossa on, että ainakin Isosaaressa ja Turussa esitettiin näytelmä. Seppälä sanoo, että tieto sai hänet oivaltamaan syvällisesti yhden asian.

”Sen, että vaikka kaikki olisi viety ja riisuttu, silti osaat soittaa, jos saat torven käteen. Tai pystyt näyttelemään tietyn roolin, koska olet näytellyt sen useasti ennenkin. Se toi vangeille tarpeellista vastapainoa niille tosi ankeille oloille.”

Muutenkin Seppälän kirjaa varten läpi käymästä aineistosta paistoi läpi se, että teatteri on ollut sen harrastajille aina mahdottoman tärkeä juttu.

Kuopion Työväen Teatterin ”tavaroiden hankkijan ja takaisinviejän” Eva Huuskosen mitta tosin tuli täyteen vuonna 1922. ”Kun minä lähden tästä taidelaitoksesta kylmäverisesti, niin minulle jää muistoksi tältä ajalta riekaleet esineistäni, jotka vuosikausia ovat olleet vakituisesti teatterilavalla”, Huuskonen kirjoitti.

Teatterin ytimessä on Suomessa ollut aina kansan sivistäminen. Pyrintö oli keskeinen myös työväen omissa teattereissa.

”Työväenliikkeen omassa piirissä ymmärrettiin, että teatterissa opittiin ja harjoiteltiin taitoja, jotka olivat tärkeitä julkisessa elämässä. Teatteri oli virkistystä ja työn vastapainoa, mutta siihen liittyi myös yhteiskunnallinen valistusaspekti ja ihmisenä kasvaminen.”

Toki yleisön maku on aina vaatinut tasapainon hakemista ohjelmistosuunnittelussa. Seppälän kirjasta käy ilmi, millaista tuskaa Joensuun Työväen Näyttämön johtaja Urho Lahti tunsi vuonna 1930 joutuessaan torjumaan draamanäytelmän: ”On kovin murheellista – mutta täytynee kai jonkinlaista laulurenkutusta ruveta panemaan pystyyn.”

Vaikeaselkoinen modernismi tai kovin haastava avantgarde on ollut pakko jättää isojen kaupunkien taiteellisille pienteattereille ja ylioppilasteattereille, Seppälä sanoo. ”Työväenteatterin historiassa on olennaista se, että se toimii yhteisön keskellä. Se ei voi vetää ihan omaa linjaansa riippumatta yleisön mausta.”

Vuonna 1926 aktiivisesti toimivia työväenteattereita oli jo noin sata. Teatteriharrastuksen siunauksellisuus, etenkin maan sisäistä tilannetta rauhoittava vaikutus, ymmärrettiin valtiojohdossakin ja työväenteattereita tuettiin rahallisesti. Tuki oli alkuun lähinnä symbolinen: vuonna 1920 valtio keräsi lipputuloista 37,5 prosentin huviveron.

Toisen maailmansodan jälkeen valtion tuen merkitys on sen sijaan ollut merkittävä, Mikko-Olavi Seppälä muistuttaa.

”Sitä ei saa unohtaa, hyvinvointivaltioon liittyvää teatteritoiminnan tukemista. Se on taannut sen, että teatteri on pysynyt elinvoimaisena koko maassa ja pystynyt uusiutumaan. Sen viestin haluaisin kyllä tuoda esiin, että tästä muistettaisiin pitää kiinni tulevaisuudessakin.”

Juha Hurme ohjasi Ivan Gontšarovin Oblomovin Jyväskylän Huoneteatteriin. Kirjan kuvitusta. Kuva: Jere Lauha / Työväen näyttämöpäivät

Tukea pitäisi kohdistaa myös katsojille, Seppälä miettii. Vaikka yhteiskunnassa on tapahtunut paljon yleistä vaurastumista, on kaikkina aikoina myös vähävaraisia, köyhiä ja osattomia.

”Hieno aloite ovat kirjastosta lainattavat kausikortit, jotka koripallojoukkue Helsinki Seagulls aloitti. Mieti, jos suurissa teattereissakin olisi pari tällaista paikkaa.”

Töölön kirjastosta alkanut urheilukausikorttien lainaus on saanut jatkoa: pääkaupunkiseudulla Oodiin on tullut lainaan kausikortti Kansallisteatterin esityksiin ja Helsingin kaupunginorkesterin konsertteihin. Tampereella ja Turussa kirjastoyhteistyöhön ovat kaupunginorkesterien lisäksi ilmoittautuneet Tampereen Teatteri ja Turun kaupunginteatteri.

Joensuun kaupunginteatteri toi 1972 ensi-iltaan Bertolt Brechtin Äidin, joka ylisti kommunistista maailmankatsomusta. Nimiroolissa Tuula Nyman. Kirjan kuvitusta. Kuva: Teatterimuseo

Sataa vuottaan juhlivaan Työväen Näyttämöiden liittoon kuului viime vuonna noin 150 jäsenteatteria. Vaikka vain reilun kymmenen jäsenen nimessä on enää viittaus työväkeen, ei liitto tai työväennäyttämöiden perinne ole kuihtumassa pois.

”On mielenkiintoista ja liiton kannalta elintärkeää, että uudet harrastajateatterit ovat halunneet tulla liiton yhteyteen, jatkamaan perinnettä”, Seppälä sanoo.

Työväenteattereista puhuttaessa tuo perintö on ennen kaikkea yhdessä tekeminen. ”Pieni ihminen on aina ollut keskiössä. Ja yhteisö, joukko, kansa.”

Sama koskee tietenkin teatteria laajemminkin. Siitä, miksi Suomessa ollaan niin innokkaita teatteri-ihmisiä, on vuosikymmenten mittaan annettu monia selityksiä. Kirjassaan Mikko-Olavi Seppälä siteeraa TNL:n ensimmäistä kiertävää ammattiohjaajaa Bertha Lindbergiä (1882–1970), joka näki, että rakkaus teatteriin syntyi ennen kaikkea mahdollisuudesta ilmaista siellä tunteita.

Mäntän Työväen Näyttämön johtaja Kasse Salminen Erkki Kivimäen Itkevän ilveilijän nimiroolissa 1938. Kirjan kuvitusta. Kuva: Työväen Arkisto

”Meille suomalaisille on erittäin vaikeaa näyttää tunteitamme jokapäiväisessä elämässämme”, Lindberg kirjoitti 1929.

Tutkija Seppälä ei tyrmää näkemystä.

”Ehkä voisi sanoa, että teatteri on suuri sosiaalinen kitti. Se tuo ihmisiä yhteen, toimii virkistyksen ja henkisen kasvun lähteenä. Teatterissa on myös aina voitu irrottautua arjen kahleista. Siellä on voinut kuvitella asioita.”

Tuollaisena paikkana teatteri toimii vielä nykyäänkin, Seppälä huomauttaa.

”Juuri se yhdessä kokemisen voima korostuu, kun vieraantuneisuus uhkaa meitä kännyköiden ja sosiaalisen median kautta. Teatteri on hyvin tarpeellinen tänäkin päivänä.”

Kuulas-lastenteatterifestivaalilla lapset ovat pääosassa. Festivaali järjestetään toukokuisin Kouvolassa. Kuva vuodelta 2017. Kirjan kuvitusta. Kuva: Anne Jokivirta / TNL

Kansa elää näyttämöllä! -näyttely Teatterimuseossa (Tallberginkatu 1 G), 30.1.–16.8.

Helsingin kaupunginteatteri vihittiin käyttöön syksyllä 1967. Kirjan kuvitusta. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo

Työväen Näyttämöiden liitto

Työväen Näyttämöiden liitto TNL perustettiin 1920.

Liittoon kuuluu nyt noin 185 teatteria. Niistä suurin osa on harrastajateattereita. Ammattiteattereista mukana ovat muun muassa Helsingin ja Turun kaupunginteatterit sekä Tampereen Työväen Teatteri TTT.

Vuonna 1901 perustettu TTT on ainoa ammattiteatteri, jonka nimessä on edelleen viittaus työväkeen. Esimerkiksi 1965 perustetun Helsingin kaupunginteatterin taustalla on kolmen työväenteatterin fuusio – ensin Koiton Näyttämö ja Kansan Näyttämö yhdistyivät 1933 Helsingin Kansanteatteriksi ja 1948 mukaan liittyi Helsingin Työväenteatteri.

Nykyään TNL:n toiminnassa painottuvat koulutus, teatteritapahtumat ja edunvalvonta.