Helsingin Sanomat

Kun ruotsinsuomalainen näyttelijä-ohjaaja Anna Takanen vietti lapsuutensa kesälomia Mäntässä, hänen Suomen mummollaan oli tapana itkeä viikkokausia.

”Täällä oli aina niin paljon surua”, Takanen kertoo.

Hän on tullut Suomeen kertomaan romaanistaan Sinä olet suruni (Gummerus), joka ilmestyi juuri suomeksi.

Se kertoo hänen isästään Timo Takasesta, joka oli yksi Ruotsiin lähetetyistä 70 000 suomalaisesta sotalapsesta. Sodan repimä perhe kapseloi surunsa ja häpeänsä hiljaisuuteen, mutta Anna Takanen aisti sen jo pienenä tyttönä.

Romaani kertoo sotalapsuuden ylisukupolvisesta otteesta.

”Kestää neljä sukupolvea, että sota häviää suvusta”, Takanen kertoo.

Hän itse kuuluu kolmanteen sukupolveen, siihen jonka velvollisuus on Takasen mielestä sanoittaa vanhempiensa traumaa, etteivät haavat siirtyisi eteenpäin.

Sotalasten sukupolvi alkaa olla iäkästä, ja suurin osa heistä on jo kuollut.

”Nyt alkavat olla viimeiset hetket puhua tästä asiasta sekä yksilöinä perheiden sisällä että Suomessa ja Ruotsissa yhteiskunnallisella tasolla.”

Viime vuonna 15. joulukuuta tuli kuluneeksi 80 vuotta siitä, kun ensimmäiset sotalapset lähetettiin laivalla Tukholmaan. Sitä päivää ei Suomessa noteerattu. Takasen mukaan olisi ollut syytä.

”1990-luvun tienoilla Suomessa alettiin puhua suomalaisten sotaveteraanien kokemuksista ja traumoista. Mutta onko vieläkään kunnolla keskusteltu niistä äideistä, jotka joutuivat luopumaan lapsistaan?”

Takanen arvioi, että asiaa ei ole haluttu nostaa kansallisesti esiin, koska on haluttu suojella äitien surua. Jotkut äideistä eivät nähneet lapsiaan vuosiin, jotkut eivät enää koskaan.

Joidenkin tietojen mukaan palaamatta jäi 15 000 lasta.

Asiaan liittyy valtavasti häpeää ja syyllisyyttä. Tästä huolimatta asiasta kannattaa yrittää puhua, Anna Takanen sanoo.

Hän itse joutui harjoittelemaan toisen suruun kajoamista, kun yritti saada isänsä kertomaan menneisyydestään ja tunteistaan. Se oli vaikeaa ja aiheutti rajuja riitoja.

”Huusin isälleni, että hänen tarinansa on myös minun historiani.”

Lopulta isä kertoi.

Timo Takanen oli nelivuotias, kun hänen isänsä kaatui jatkosodassa. Pian tämän jälkeen hänet lähetettiin Ruotsiin lapsettomaan perheeseen. Leevi-veli jäi Suomeen äidin kanssa.

Ensimmäiset viikot Timo Takanen oli keuhkokuumeessa sairaalassa, jossa kukaan ei puhunut hänen kieltään eikä kukaan kertonut, miksi hänen äitinsä ei tullut häntä hakemaan.

Äidin sijaan hänet ottivat sairaalasta mukaansa vieraat aikuiset.

Sodan jälkeen Timo Takanen jäi Ruotsiin.

Vaikka hän palasi Suomen perheensä luo vierailulle teini-iässä ja kävi maassa armeijan, häntä kalvoi hylkäämisen ja ulkopuolisuuden tunne. Hän oli myös unohtanut äidinkielensä.

Kun Timo Takanen oli parikymppinen, ruotsalaiset vanhemmat adoptoivat hänet. Hän poltti Suomen passinsa kaakeliuunissa.

Anna Takasen isä ei tiennyt, että hänen Suomen-äitinsä yritti saada häntä takaisin kotiin. He eivät koskaan puhuneet asiasta.

Se selvisi vasta vuosikymmeniä myöhemmin, kun hän löysi äitiensä kirjeenvaihdon. Salaisuus oli laitettu pieneen laatikkoon ja piilotettu kaapin uumeniin.

”Ruotsin isoäitini ei näyttänyt näitä kirjeitä isälleni, koska pelkäsi menettävänsä kasvattipoikansa.”

Anna Takanen sai lopulta isänsä kertomaan menneisyydestään. Kuva: Heidi Piiroinen / HS

Anna Takanen itse ymmärsi suomalaisuutensa vasta koulussa, kun häntä alettiin kutsua ”finneksi” ja ”finnjäveliksi”. Yhdessä vaiheessa hän halusi jopa vaihtaa nimensä.

Myöhemmin hänelle tuli tarve käsitellä suomalaista taustaansa. Väylä siihen löytyi teatterin kautta.

Vuonna 2015 Takanen ohjasi johtamaansa Göteborgin kaupunginteatteriin sotalapsuutta käsittelevän näytelmän Fosterlandet eli Isänmaa. Näytelmää oli tekemässä iso joukko sotalasten jälkeläisiä Suomesta ja Ruotsista.

Silloin Takanen kertoi ensimmäistä kertaa isänsä tarinan.

”Isäni vastusti näytelmää. Hän tunsi edelleen häpeää siitä, että hänet oli lähetetty pois”, Anna Takanen kertoo.

”Hän oli vihainen, että olin ensin pakottanut hänet kertomaan kokemuksistaan ja sitten vielä tehnyt niistä näytelmän. Isän mielestä en kunnioittanut häntä.”

Mutta sitten hän näki näytelmän. Suomen ensi-illassa Timo Takanen ja hänen veljensä Leevi Takanen nousivat valokeilaan vastaanottamaan ihmisten aplodit.

”Hän näki, miten moni ihminen vaikuttui näytelmästä, miten monet tulivat eri puolilta Suomea ja Ruotsia sitä katsomaan. Lopulta hän ymmärsi, että kyse oli kollektiivisesta kokemuksesta.”

Poistiko oivallus hänen häpeäänsä?

”Kyllä poisti, ja olen onnellinen, että sain tehdä tämän hänelle ennen kuin hän kuoli.”

Vuosi näytelmän jälkeen Timo Takasella todettiin aggressiivinen syöpä, johon hän menehtyi alle kuukauden kuluttua diagnoosista.

Fosterlandetin näki noin 40 000 ihmistä. Jo silloin Anna Takanen ymmärsi, että ihmisillä on valtava tarve käsitellä sotalasten vaiettua kohtaloa.

”Asia ei koske vain sotalapsia vaan kokonaisia sukuja, heidän sisaruksiaan, lapsiaan, lapsenlapsiaan. Se koskettaa myös niitä ruotsalaisia, jotka avasivat kotinsa suomalaislapsille.”

Romaanin julkaisun myötä ilmiön laajuus ja koskettavuus konkretisoitui Takaselle.

”Jokaisessa romaaniini liittyvässä keskustelutilaisuudessa joku itkee valtoimenaan, ja aina on ihmisiä, jotka tulevat kertomaan henkilökohtaisista kokemuksistaan.”

”Kerran eräs 80-vuotias mies tuli luokseni ja sanoi, että hän on koko elämänsä ajatellut, että hänet lähetettiin pois veljensä sijasta, koska hän oli huonompi lapsi. Edelleen hän uskoi niin, vanhana miehenä.”

Anna Takanen on saanut myös kymmenittäin kirjeitä ja viestejä. Moni oli Takasen teoksen myötä rohkaistunut kysymään kipeitä kysymyksiä vanhemmiltaan.

Ja ne, jotka eivät pysty enää kysymään, voivat löytää vastauksia taiteesta.

”Taide voi vähintään tarjota vapautuksen niille, jotka tuntevat olevansa yksin omien kokemustensa kanssa.”

Anna Takanen: Sinä olet suruni – Kertomus sotalapsesta ja sotalapsen lapsesta, s. 266, Gummerus.