Pentti Sammallahti hakee valokuviinsa hiljaista alakuloa – ja huumoria: ”Mitä huonompi sää, sen parempi kuva”, hän sanoo - Kulttuuri | HS.fi
Kulttuuri

Pentti Sammallahti hakee valokuviinsa hiljaista alakuloa – ja huumoria: ”Mitä huonompi sää, sen parempi kuva”, hän sanoo

Pentti Sammallahti on valokuvannut kymmenissä maissa. ”Hakeutuminen muihin maisemiin on tarkoituksellista, sillä nähdäkseen lähelle pitää matkustaa usein kauas.”

Pentti Sammallahti opetti valokuvausta Taideteollisessa korkeakoulussa viisitoista vuotta: "Hyvä opettaja on sellainen, jonka oppilaista tulee häntä itseään parempi", hän sanoo. Sammallahti kuvattiin kotipihassaan Helsingin Kumpulassa. Kuva: Heidi Piiroinen / HS

Julkaistu: 18.2. 2:00, Päivitetty 18.2. 10:37

Kumpulassa sataa ja tuulee kuin loppusyksystä, mutta lumetonta marraskuuta muistuttava helmikuu ei haittaa valokuvaaja Pentti Sammallahtea. Päinvastoin, tämänkaltaiset kosteat ja koleat päivät ovat hänelle mieleen.

”Mitä huonompi sää, sen parempi kuva”, hän tiivistää yli viidenkymmenen vuoden kokemuksella omakotitalonsa kuistilla ja muistelee huvittuneena palautetta, jonka sai ilmestymisvuotensa kauneimmaksi valitusta kirjastaan: ”Eikös tämä usvan ja loskan estetiikka lopu koskaan?”

Sammallahden mustavalkoisia valokuvia nähneet tietävät synkkyyden korostamisen kärjistykseksi, vaikka on siitä totta toinen puoli. Aika on osoittanut hänelle, että marraskuu on kuukausista kaunein ainakin pohjoisilla leveyspiireillä.

”Valokuvissa pitää olla jotain, mikä koskettaa. Ja ehkä se on minulle usein juuri hiljaista alakuloa, huumoria unohtamatta.”

Helsinki, 1982: ”Tämä katunsa ainoa tuomi oli yksi mieluisimmista kuvauskohteistani Helsingissä”, Pentti Sammallahti sanoo. ”Tuettuna se venyttäytyi jalkakäytävän ylle ja tuntui kukkiessaan valaisevan koko harmaan ympäristönsä. Liekö koira löytänyt siitä omakuvansa tai ainakin hengenheimolaisensa.” Kuva: Pentti Sammallahti

Sammal­lahti on yksi sukupolvensa tunnetuim­mista ja tunnuste­tuimmista suomalaisista taide­valokuvaajista. Tai mieluimmin pelkkä valokuvaaja.

”Valokuvaus voi tietysti olla taidetta ja valokuvaaja taiteilija – ja usein onkin. Silti olen mielestäni vähintään yhtä paljon käsityöläinen. Se kiinnostavin työ on tuolla kellarissa, pienessä pimiössä.”

Pentti Sammallahti on vanhan koulukunnan analoginen valokuvaaja: hän kuvaa vain filmikameroilla, kehittää mustavalkofilminsä itse ja tietysti vedostaa kuvansa itse.

”Parikymmentä vuotta nuorempana olisin varmaan innostunut digikuvauksesta, enkä pidä sitä vähempiarvoisena. En vain keksi hyvää syytä vaihtaa tekniikkaa yli puolen vuosisadan harjoittelun jälkeen.” Sammallahti muistuttaa varttuneensa aikana, jolloin valokuvat olivat suurimmaksi osaksi mustavalkoisia.

Hän tiesi jo yhdeksänvuotiaana, että ryhtyy valokuvaajaksi. Päätös syntyi Töölön Taidehallissa vuonna 1959, viidensadan mustavalokuvan kansainvälisessä kiertonäyttelyssä.

Sammallahden onni oli, että Ateneumin käynyt isä – kultaseppä ja kaivertaja – ei tyrmännyt päätöstä ja oli pikemmin hyvillään. Isänäiti Hildur Larsson oli ollut ennen avioitumista valokuvaaja ja omistanut Lapissa 1910-luvulla kaksi valokuvaamoa.

”Hildurin studiopotretit ovat hyviä, mutta enemmän pidän maisemista ja metsätyöläisten kuvista”, Sammalahti sanoo ja esittelee ylpeänä kahta kuvaa olohuoneen seinällä. Toisessa näkyy etäällä joukko ihmisiä Pelkosenniemen jylhän Pyhänkasteenputouksen edessä, toisessa tukinuittajia Kemijoella. Niissä on, kun tarkemmin katsoo, jotain penttisammallahtimaista.

”En kiellä. Lappia laajasti kiertänyt isoäitini on yksi esikuvistani.”

Sammallahden kuvausmatkat ovat ulottuneet kauemmas. Laajimmassa teoksessa Täällä kaukana (2012) on kuvia neljältä mantereelta ja 35 maasta.

Solovetski, Vienanmeri, Venäjä 1992: ”Joskus olosuhteiden ollessa täydelliset ei ole väliä minne kameransa kääntää tai edes kuka sitä kääntää. Silloin ymmärtää, että valokuvaa ei oteta vaan se saadaan.” Kuva: Pentti Sammallahti

”Hakeutuminen muihin maisemiin on tarkoituksellista, sillä nähdäkseen lähelle pitää matkustaa usein kauas”, tarkkailijaksi itsensä mieltävä Sammallahti sanoo. Hän muistuttaa ”kotisokeudesta”. Tutut paikat kadottavat nopeasti erityisluonteensa, kuten ihmisetkin.

”Aloitan kuvaamiseen heti suurempia suunnittelematta enkä edes koe ottavani kuvaa. Minä saan sen, ja joskus olosuhteet ovat niin onnekkaat, että sen voisi saada kuka vain.”

Varanasi, Intia 1999: ”Kylmänä yönä koiranpentu löysi lehmästä valtavan lämpimän tyynyn. Yhteiseloa.” Kuva: Pentti Sammallahti

Harkitusta sommit­telusta huolimatta Sammal­lahden valo­kuvissa on usein jotain sattuman­varaiselta vaikuttavaa. Varsinkin koiria ja lintuja, usein vuoro­vaikutuksessa.

”Seuraan mielelläni eläinten käyttäytymistä, mutta en pidä itseäni eläinkuvaajana. Ei minulla ole sellaista erityis­asiantuntemusta.”

Sammallahti laskee kuvanneensa 55 vuoden aikana noin 60 000 ruutua eli ”naurettavan vähän”. ”Ja niistäkin kelvollisia on ehkä vain prosentti”, hän vähättelee.

Toki sekin on riittänyt: kirjoja ja kuvasalkkuja on kertynyt 23, ja originaalivedokset kiertävät koko ajan maailmaa. Tallinnan Fotografiska-museon ensinäyttelyihin kuulunut Kaukainen maa on nyt Tukholmassa, ja viime viikolla avattiin yksityisnäyttelyt Saksan Münchenissa ja Etelä-Korean Soulissa.

Avajaisiin Sammallahti ei nyt lähtenyt ja on vähentänyt muutenkin pitkiä kuvausmatkoja.

”Lääkäri varoitti taannoin, että minulla on suuri sydän”, hän sanoo ja nauraa. ”Se kuulosti ensin hyvältä, mutta ei jatko: sydän on myös kova.”

Vuokkiniemi, Vienan Karjala, Neuvostoliitto 1991: ”Juopunut kuski oli ajanut Mossensa raitin lentohiekkaan. Lapset työntämään, koirat haukkumaan. Tytöt huomasivat kuvaajan ja juoksivat riemuissaan kuvaan. Vienan Karjalan 1990-luku toi mieleeni oman lapsuusajan 1950-luvun Suomessa.” Kuva: Pentti Sammallahti

Helsinki, 2002: ”Varisten tarkkailu on lempipuuhiani. Useimmiten kuvaustilanteessa saa kokea, että ne vasta tarkkailun mestareita ovatkin – aavistavat ja tekevät tyhjäksi valokuvaajan aikomukset. Parhaina hetkinä saattaa tuntea olevansa samalla aallonpituudella.” Kuva: Pentti Sammallahti

Pentti Sammallahti

Syntyi 1950 Helsingissä.

Ylioppilas 1970, kirjoittautui vuonna 1970 opiskelemaan taidehistoriaa, ei opintosuorituksia.

Valokuvaaja Matti A. Pitkäsen laboratorion hoitaja 1970–1973.

Ensimmäinen yksityisnäyttely Kaupunki on painajainen 1971 Helsingissä. Ulkomailla lähes 100 yksityisnäyttelyä yli 20 maassa vuodesta 1977.

Valokuvauksen opettaja Lahden taidekoulussa 1974–1976 ja Taideteollisessa korkeakoulussa 1976–1991, jossa kaksi viimeistä vuotta apulaisprofessori.

Pasifisti, suoritti siviilipalveluksen vankilan lasikuituveneverstaalla 1973–1974.

Valokuvataiteen valtionpalkinto 1975, 1979, 1992 ja 2009.

Taideteollisen korkeakoulun kunniatohtori 2001, Pro Finlandia 2006.

Avioliitossa, neljä aikuista lasta ja kaksi lastenlasta.

Täyttää 70 vuotta tiistaina 18. helmikuuta.