Aleksis Kiven elämän viimeiseen kirjeeseen tiivistyy voimien ja unelmien menettäminen – uutuusteos esittelee taidokkaasti jopa Suomen historiaa muuttaneita yksityiskirjeitä - Kulttuuri | HS.fi
Kulttuuri|Kolumni

Aleksis Kiven elämän viimeiseen kirjeeseen tiivistyy voimien ja unelmien menettäminen – uutuusteos esittelee taidokkaasti jopa Suomen historiaa muuttaneita yksityiskirjeitä

Kirjevalikoiman alkuperäisversioita voi nyt nähdä ja kuulla Postimuseon näyttelyssä Tampereella.

Julkaistu: 17.2. 15:15

Lapinlahden sairaalaan mielenterveydellisten ongelmien ja alkoholismin tähden suljettu Aleksis Kivi, 38, pyysi elämänsä viimeisessä kirjeessä toukokuussa 1871, että hänen olemassaolon tuki, turva ja ilo Charlotta Lönnqvist ei tulisi katsomaan häntä. Koska:

”Vaikutelmien paljous musertaisi minut.”

Näillä neljällä sanalla kansalliskirjailija herää henkiin, täysin ymmärrettäväksi aikalaiseksi ja toveriksi. Täsmälleen tuoltahan sen täytyy tuntua, kun voimat, toiveet ja unelmat ovat menneet.

Vain seitsemän vuotta aiemmin energiaa ja tulevaisuudenuskoa tursuava esikoiskirjailija lähetti isälleen Nurmijärvelle kirjeen, joka osoitti, että suomalaiskansallisen Kullervon tekijä seurasi tarkkaan suuren maailman asioita: ”Amerikan hirmuinen sota, joka jo on kestänyt vuosia, näkyy jo vihdoin käyvän loppuunpäin, ja niiden voitolla jotka tahtovat orjuutta poistaa.”

Näiden kahden dokumentin väliin jännittyy kokonainen ihmisen tie.

Kiven sanat läheisille sisältyvät Timo Kalevi Forssin toimittamaan teokseen Unohtumattomia kirjeitä Suomesta (Like), joka toistaa ulkoasua myöten Shaun Usherin vuosi sitten suomennetun kokoelman Kirjeitä jotka mullistivat maailmaa mallia. Kovasti yksityisessä sävyssä äänessä ovat enimmäkseen tunnetut henkilöt, mutta toisinaan vuoron ajan riennon vaikeiden saumakohtien elävöittäjinä saavat myös tavalliset kansalaiset.

Viimeksi mainittujen kirjeitä Forss on valikoinut Postimuseon kokoelmista. Tampereen Vapriikissa sijaitsevassa museossa onkin juuri avautunut näyttely, jossa voi nähdä ja kuulla Forssin kirjan aineistoa.

Siispä sinne.

Kirjan tarjoaman valokuvakopion lisäksi haluaisin nähdä esimerkiksi ne liuskat, joilla Adolf Hitler heinäkuussa 1944 kirjoittaa Mannerheimille kiittäen ”Teidän Ylhäisyyttänne” siitä, että ”Te ette tule tekemään aselepoa tai rauhaa Neuvostoliiton kanssa muutoin kuin yhteisymmärryksessä Saksan kanssa”.

Vain kaksi kuukautta myöhemmin Mannerheim kuitenkin kirjoittaa takaisin:

”Omasta tahdostani en milloinkaan voi enkä halua kääntää aseitamme, joita meille niin runsaskätisesti on luovutettu, saksalaisia vastaan. Toivon, että Te, vaikkette hyväksyisikään tätä kirjelmääni, haluaisitte ja koettaisitte kuten minä ja kaikki suomalaiset toteuttaa tähänastisten suhteidemme loppuselvittelyn välttäen kaikin keinoin niiden tarpeetonta kärjistämistä.”

Hitler ei halunnut. Lappi paloi.

Kaikkihan tuon tietävät. Mutta se, millaisin yksilöltä toiselle osoitetuin sanamuodoin historiaa muovattiin, kietaisee kokoelmaan valittujen kirjeiden myötä lukijan aikakoneeseen ja ikään kuin suoraan mullistusten liipaisimelle.

Suuren mittakaavan supistuminen yhden perheen sisäiseksi asiaksi tuo mukaan koskettavaa inhimillisyyttä. Kuten vaikkapa sotavuosien turvasäilöstä ministeriksi nousseen Hertta Kuusisen kirjeessä Neuvostoliiton korkeimpaan johtoon kuuluneelle Otto Wille Kuusiselle toukokuussa 1948. ”Rakas isä”, tytär aloittaa selvityksensä suomalaisesta poliittisesta ilmastosta.

Niinpä, tietysti: rakas.

Viimeinen virke ennen lopetusta ”rakkain syleilyin” sen sijaan vihlaisee: ”Lapset kasvavat ja tulevat toinen toisensa jälkeen pioneereiksi.”

Ensimmäisen pikku pioneerinsa Jurin Hertta oli joutunut jättämään Neuvostoliittoon. Siellä ”Jurka” kuoli keuhkokuumeeseen, mistä äiti kuuli vasta sodan jälkeen. Surua ja ilmeisesti myös huonoa omatuntoa hän poti lopun ikänsä.

Tiiviistä selitysosasta ei käy ilmi, mitä reittiä pitkin Hertan kirjeet kulkivat Kremliin. Toisin sanoen se, mitkä kaikki muut mahdolliset silmät ja tahot hän joutui ottamaan huomioon kirjoittaessaan.

Harva enää laatii kirjeitä. Forssin teoksen tuoreimmat viestit ovatkin sähköposteja ja twiittejä.

Viimeksi mainittuja voi luonnehtia avoimiksi kirjeiksi, kuten Paula Vesalan merkintää viime lokakuulta:

”Viharikoksesta tuomittu ei voi toimia kansanedustajana. Saati sitten kaksi kertaa viharikoksesta tuomittu. En halua mainita kyseisen edustajan nimeä koska monissa näissä tapauksissa kaikki julkisuus tuntuu olevan vain heille positiivista.”

Vesala erehtyy, ikävä kyllä. Suomessa voi.

Blogi|Pitääkö raivoisan rasistin kanssa keskustella? Vuonna 1976 Alabamassa lähetetty lyhyt kirje pysäyttää