On heinäkuu vuonna 1990. 12-vuotias Juhani Brander on kylpylässä enonsa kanssa, kun kaksi nelikymppistä miestä alkaa seurata häntä ja tuijottaa hänen jalkoväliään. Suihkussa, saunassa, altaassa.

Branderia hävettää, eno käskee olla välittämättä. Yöllä Brander purskahtaa itkuun.

Kun Juhani Brander on aikuinen, hänen äidinäitinsä, Branderille tärkeä ihminen, kuolee. Brander soittaa parhaalle ystävälleen etsiäkseen lohtua.

Puhelu kestää alle kaksi minuuttia, ystävä tuntuu pidättelevän nauruaan.

Taas Branderia hävettää.

Mies ei saa osoittaa heikkoutta, osoittaa Brander, 41, tuoreessa esseekokoelmassaan Miehen kuolema: Pohdintoja maskuliinisuudesta (WSOY). Miehen roolin ahtaus ja vahingollisuus olivat mietityttäneet Branderia pitkään. Kirjaa hän ryhtyi kirjoittamaan sukupuolentutkijana toimivan avovaimonsa ehdotuksesta viime vuoden tammikuussa.

”Kirjoitin henkilökohtaisia esseitä koska ajattelin, etten voi kirjoittaa tästä aiheesta mitään ellen laita itseäni likoon”, Brander kertoo. ”Yritän tällä omalta osaltani rikkoa sitä hiljaisuuden kulttuuria, joka maskuliinisuudessa on niin keskeistä.”

Juhani Brander on kirjailija, kolumnisti ja kirjallisuuskriitikko, joka on aiemmin julkaissut sekä runoja että lyhytproosaa. Otteita hänen teoksestaan Lajien tuho ilmestyi Best European Fiction 2010 -antologiassa Doug Robinsonin englanninnoksina.

Miehen kuolemassa Brander kirjoittaa sellaisen miehen näkökulmasta, joka on sisäistänyt tietynlaisen maskuliinisen kulttuurin. Hän on valkoihoinen hetero, joka esseissä kertoo toimineensa miehelle asetettujen odotusten mukaisesti: käyttänyt väkivaltaa, iskenyt naisia, vaiennut. Ollut äijä, yksi pojista, miehinen mies.

Toksista maskuliinisuutta, Brander sanoo. Siis sellaista miehisyyden kulttuuria, joka vahingoittaa miehiä ihannoimalla aggressiivisuutta, kovuutta ja yksin pärjäämistä – ja ennen kaikkea esittämällä nämä ainoina hyväksyttävinä miehenä olemisen tapoina.

Muotti on liian ahdas, ovat monet miehet kokeneet ja kertoneet jo ennen Branderia. Esseissään Brander viittaa usein psykohistorioitsija Juha Siltalaan, joka kirjoitti miehenä olemisesta 1994 julkaistussa teoksessaan Miehen kunnia – modernin miehen taistelu häpeää vastaan (Otava).

Siltalan kirjaa innoitti suomalainen miesten elämäkertakilpailu, ja sen keskeisenä teemana on miesten kokema häpeä.

Häpeä on isossa osassa myös Branderin kirjassa. Häpeä ja pelko siitä, ettei ole oikeanlainen mies.

Heikkouden osoittamisen lisäksi lukeminen on ollut Branderin nuoruudessa vääränlaista miehisyyttä, siis häpeän aihe. Itse hän kertoo oppineensa salaamaan lukemisensa ”itsesuojelusyistä”, sillä ”lukevaa poikaa on aina helpompi lyödä”.

Tutkimuksissa todetaan vuodesta toiseen, että pojilla on tyttöjä vähäisempi sanavarasto, heikompi luetun ymmärtäminen ja yhä vähemmän korkeakoulututkintoja.

Kaiken tämän takana on se, että lukeminen nähdään jollain tavalla epämiehekkäänä toimintana, Brander toteaa.

Juhani Branderin nuoruudessa lukeminen oli vääränlaista miehisyyttä, siis häpeän aihe. Kuva: Kalle Koponen / HS

Suomalaisen miehen mallin rakentumisessa historialla on osansa, Brander arvelee. Hän pitää sen keskeisenä selityksenä nuoren, juuri itsenäistyneen kansakunnan joutumista kahteen hirvittävään sotaan. Samalla sukupuoliroolit muuttuivat, kun naiset siirtyivät rintamalle lähteneiden miesten töihin.

Branderin oma, postin virkamiehenä palvellut äidinisä muuttui sodan jälkeen sulkeutuneeksi ja lähestulkoon mykäksi.

”Siirtymät ovat olleet niin nopeita, että suomalainen mies ei ole pysynyt kärryillä”, Brander pohtii. ”Hallitaksemme siitä johtuvaa ahdistusta olemme sitoutuneet tällaisiin hyvin vahingollisiin rooleihin. Niihin liittyy sekin, että ulkopuolinen, muutosta aiheuttava maailma torjutaan.”

Eikä muutosten torjunnasta olla vieläkään valmiita luopumaan. Samaan aikaan, kun keskustelu toksisesta maskuliinisuudesta ja sukupuoliroolien kapeudesta puhuttaa laajasti ympäri maailman, houkuttavat perinteiset arvot edelleen. Paikoin ne saattavat nousta jopa trendeiksi.

Esimerkiksi Britanniassa sosiaalisessa mediassa leviää tradwife-trendi, joka keskittyy vanhentuneiden sukupuoliroolien mukaisen elämäntavan toteuttamiseen. The Guardianin mukaan käsitteellä on kytköksiä valkoisten ylivaltaa ajaviin ryhmittymiin.

Ruotsalainen Dagens Nyheter puolestaan kirjoitti viime keväänä ”kotiäidin paluusta ja konservatismin kielletystä houkutuksesta”.

Myös tämän Brander näkee defenssinä, pyrkimyksenä torjua muuttuva maailma.

Miehen malli rakentuu ja toteutuu Miehen kuolemassa erityisesti kahdessa ympäristössä: armeijassa ja joukkueurheilussa, joka Suomessa merkitsee ennen kaikkea jääkiekkoa, ”lätkäjätkiä”.

Branderin mukaan lätkäjätkät ”edustavat monella tapaa kaikkea sitä, mikä maskuliinisuudessa on pielessä”. Sitä ei kuitenkaan tunnusteta, sillä urheilu- ja viihdeteollisuus rakentuvat ”maskuliinisen kehon ikonisuuteen”, Brander kirjoittaa Lätkäjätkien maailmassa -esseessään.

Turussa kasvanut Brander muistelee oman nuoruutensa katukuvassa vaikuttaneita TPS:n pelaajia ja sitä, miten jääkiekkoilijat ottivat haltuun tilan kuin tilan.

”He kulkivat kuin omistaisivat kaupungin. Tavallaan he omistivatkin”, hän kirjoittaa.

Lätkäjätkyyteen sisältyy Branderin kuvauksessa sekä toisiin miehiin kohdistuvaa väkivallan uhkaa että naisiin kohdistuvaa seksismiä ja hyväksikäyttöä. Suuren yleisön suunnalta kaikki kuitenkin kuitataan ”pojat on poikia” -hokemalla.

Ajatus miehistä ikuisina poikina istuu vahvassa, niin arkipuheessa kuin mediakuvastossakin. Helmikuun alussa HS:ssa julkaistiin psyko- ja pariterapeutti Heidi Valastin mielipidekirjoitus ”Naisten olisi jo aika luopua poikien ja miesten kontrolloimisesta”, joka käynnisti keskustelun vallan ja vastuun jakautumisesta parisuhteissa. Valasti kirjoittaa äitien ja päiväkodin hoitajien, opettajien, tyttöystävien ja vaimojen kunkin vuorollaan pakottavan miestä muottiin ja samalla estävän tämän kasvua.

Branderin mielestä miesten esittäminen edesvastuuttomina, ikuisesti lapsen kaltaisina, on ongelma. Hän ottaa esimerkiksi televisiossa pyörineen automainoksen, jossa perheen mielestä huonon päätöksen tehnyt isä on pistetty koirankoppiin asumaan, rangaistuksena ”tyhmyydestään”.

Brander on miehiä ”halventavasta ja alentavasta” mainoksesta järkyttynyt. Hänen mukaansa tämänlainen kuvasto mainoksissa luo pojille invalidisoidun miehen mallin, ja tytöille mielikuvan miehistä ressukoina, joka pysyy jollain tasolla ikuisena lapsena.

Brander puhuu miesten infantilisoinnista ja liittää siihen kysymyksen vallasta: koti nähdään edelleen naisen valtakuntana, eikä miehiä kasvateta samassa määrin kodinhoitoon. Naisiin myös liitetään mielikuva ”holhoavasta viisaudesta”, jota miehellä ei ole.

”Naisilla on ollut historiallisesti niin vähän yhteiskunnallista valtaa ja liikkumavaraa, ettei tästä jäänteestä hevillä luovuta”, Brander miettii. ”Edelleen ajatellaan, että nainen luo kodin ja perheen ja mies vähän niin kuin tulee mukaan siihen.”

Branderia hämmästyttää miesten luopuminen oman tilan ottamisesta kotia ja perhettä koskevissa asioissa. Nuorempien isien kohdalla muutosta on kuitenkin tapahtunut Branderin mielestä ilahduttavassa määrin.

”Miehillä on myös itsellään vastuu siitä, että he ottavat tilaa ja vaativat oikeutta olla tasavertainen vanhempi”, Brander toteaa.

Branderia hämmästyttää miesten luopuminen oman tilan ottamisesta kotia ja perhettä koskevissa asioissa. Kuva: Kalle Koponen / HS

Miehen kuolema on tarkoitettu keskustelunavaukseksi tai kommentiksi keskusteluun, ei lopulliseksi totuudeksi, Brander painottaa. Sen kirjoittaminen ei aina ollut helppoa, ja paikoitellen muistot tuntuivat jopa fyysisesti kehossa.

Tällainen oli esimerkiksi muisto teini-iässä käydystä tennisleiristä, jolla Brander joutui toisten poikien silmätikuksi. Viimeisenä leiri-iltana muut pojat tekivät Branderista pilkkalaulun, jota hän pakeni makuupussiinsa.

”Vetäydyin makuupussini suojaan ja tein kaikkeni, että sain pidätettyä kyyneleitä. En saanut, ja se kuului”, Brander kirjoittaa esseessä Häpeä.

”Tämä oli ensimmäinen kerta, kun siitäkin puhuin”, hän sanoo nyt, kolmekymmentä vuotta myöhemmin.